Surun shokkivaihe on ohi

Oli torstai 11.7 ja oli jo puoliyö, ehkä jo seuraavan päivän puolella. Olin saanut lapset nukkumaan myöhään, kesälomarytmiä kun heidän kanssa elelemme. Kuten jokaisena iltana, tuonakin iltana kävelin vielä ennen omaa nukkumaanmenoa olohuoneen ikkunan ääreen katsomaan järvimaisemaamme. Se hurmaa minut päivittäin ja aina, kun katson sitä, tunnen syvää kiitollisuutta. Tuona iltana kuitenkin olo oli jostain syystä hämmentynyt. Hämmennyksen tunteen jälkeen tunsin vapauden ja tyhjyyden tunteen. Istahdin sohvalle olemaan hetken läsnä omien tunteiden ja ajatusten kanssa.

Tajusin, että enää en odota äitini olevan elossa. Tunsin vapautta tuosta odotuksen poistumisesta. En odota, että hän soittaisi, en odota, että hän laittaisi viestiä. En odota, että hän on vastassa, kun käyn hänen talollaan. En odota hänen ajavan pihaamme. Joka ikinen päivä ennen tuota, äitini kuolinpäivästä lähtien, olin odottanut. Odottanut niin kiivaasti. Kuvitellut tilanteita, joissa äitini varmasti laittaisi kuvan. Elänyt tilanteita, joissa kuulin jo äitini sanat puhelimessa. Tiesin, mitä hän olisi sanonut ja mitä minä olisin vastannut. Uskoin niin kovasti, että äitini on elossa, että päättelin, että jos ajatuksen voima todella on voimakas, niin ihan oikeasti äitini on elossa, ei ole muuta vaihtoehtoa. Joskushan ihmisille sanotaan, että jos johonkin todella uskoo, niin se tapahtuu. Nyt en enää odota, enää toivon vain, että niin olisi. Toivon, että mitään tällaista kauheaa ei olisi koskaan tapahtunut enkä olisi vanhemmaton alle keski-ikäisenä.

Meillä on äidin taulu keskeisellä paikalla kotona. Katson sitä monta kertaa päivässä ja juttelen äidille äänettömästi tai ääneen. Äiti taulussa vaikuttaa tavallaan todella kaukaiselta, toisaalta niin tutulta. Olo on ristiriitainen. Jos elämässään joka ikinen päivä on soittanut äidille ja ollaan tiedetty toistemme päivistä kaikki lähtien heräämisajankohdasta ja siitä, mitä ollaan syöty päivän aikana, on tämä kahdeksan kuukautta ollut niin raastavaa. En sanoisi, että olisin tottunut vielä siihen, että ei olla yhteydessä, mutta sitä odottaa yhä vähemmän tapahtuvaksi. Ja tietenkin sen uskon katoaminen on erittäin surullista. Mietin, voinko enää sanoa tuntevani sinut. Mietin, muistanko varmasti lopun elämääni, millainen sinä olit.

En ollut ajatellut, että tulisi tällainen yksi hetki, jolloin shokkivaihe muuttuisi seuraavaan. Minulla se kävi niin. Nyt saa alkaa se todellinen surumatka. Se suru, jossa resursseja on vapautettu shokista suruun ja kaipuuseen. Se suru, jossa voin myös levätä ja muistella. Tähän asti suru on ollut shokeeraavaa odotusta. Se on vienyt äärimmäisen paljon resursseja ja se on riepotellut minua miten sattuu.

En usko, että tämäkään surun vaihe olisi helppo. Voin silti kiittää itseäni, että olen jaksanut jo kahdeksan kuukautta ilman tukiverkkoa, ilman äitiä, kaameassa ikävässä ja vieläpä vieraalla paikkakunnalla. Ensimmäisinä päivinä äidin kuoleman jälkeen olin jo valmis lähtemään hänen peräänsä. En lähtenyt, lasten takia jäin. Onneksi jäin. Mutta myöhemmin niiden hetkien pohtiminen on antanut perspektiiviä itselleni, miten syvästä surusta ja shokista onkaan ollut kyse.

Suru on rakkautta. Rakastan sinua äiti.