Kasvatuskannanottoja

Jos sinä olet lukenut minun jokaikisen instagram-feedpostauksen, niin tämä teksti ei ole ehkä sinulle nyt 😀 Ellet halua kerrata asioita… Tähän postaukseen meinaan kokoan IG-tililläni olevia kasvatuskannanottoja. Äitinä ja lasten ja aikuisten välisen vuorovaikutuksen ammattilaisena sanottavaa minulla on paljon 😀 , ja ehkä niitä olisi nyt hyvä kasailla vähän yhteen. Lukaise siis tämä koonti ja tule keskustelemaan kommenttikenttään kanssani!

PYYNNÖN JA KÄSKYN ERO KASVATUKSESSA 🧒

Välillä lapsia tulee vaatia/käskeä ja muina aikoina voidaan sitten lapsilta pyytää asioita/ehdottaa. Mutta kuinka selvä sinulle on tämä ero ja teetkö käskemisen/vaatimisen ja pyytämisen tietoisesti? 🤔

Tiedosta seuraavat asiat:

💜 Ennen kuin käsket/vaadit, mieti, tarkoitatko todella käskyä/vaatimusta ja seisotko todella käskyn takana. Eli että lapsella ei vain oikeasti ole muuta vaihtoehtoa eikä hän voi neuvotella itseään vapaaksi käskystä.

💜 Jos pyydät lapselta jotain, mieti tarkasti, ettei se ole oikeasti vain pyynnön muotoon kääritty käsky/vaatimus. Älä siis kysy: ”Mentäisiinkö?”, jos oikeasti olet päättänyt, että te menette, vaan sano: ”Nyt me menemme!”. Koska jos lapsi kieltäytyy pyynnöstä ”Mentäisiinkö?”, niin seuraavaksi sinulla on suuri houkutus käskeä lasta ja näin olet ollut erittäin epälooginen kasvattaja ensin pyytämällä ja sitten käskemällä samasta asiasta.

💜 Jos pyyntö on oikeasti pyyntö, sinä olet valmis kuulemaan sekä vastaukset ”kyllä” ja ”ei” lapselta ja toimia sen mukaan. Jos hyväksyt vain toisen vastauksen, pyyntö ei ole pyyntö, vaan vaatimus/käsky.

💜 Ole siis looginen ja pidä erillään käskyt/vaatimukset ja pyynnöt. Näin olet johdonmukaisempi ja uskottavampi kasvattaja ja otat lapsen tunteet ja tarpeet vakavammin. Selkeän viestinnän kautta lapsi varmasti on kokonaisuudessaan hyvinvoivempi, kun hän saa tunteen, että hänellä on vaikutusvaltaa pyyntötilanteissa.

💜 Pystyt myös itse olemaan vakaampi vanhempi, kun päätät jo etukäteen, onko asiassa neuvottelun varaa vai ei. Kiteytettynä: älä koskaan käske turhaan (se syö lasten itseohjautuvuutta ja autonomian kokemusta), mutta älä myöskään koskaan kysy ”tehdäänkö näin” -tyylisesti, jos lapsi ei saa päättää, tehdäänkö niin vai ei.

💜 Lepsu vanhempi ei ole sellainen, joka usein kysyy lapsilta mielipiteitä ja antaa lasten päättää, vaan lepsu vanhempi on sellainen, joka ei pidä huolta, että käsky/uhkaus toteutuu, jos lapsi tarpeeksi kiukuttelee. Minun kasvatuksessani rajat ovat joustavat, mutta eivät epäloogiset. Epäloogiset rajat ovat ennakoimattomia ja turvattomia.

SEURAAMUKSEN JA RANGAISTUKSEN ERO KASVATUKSESSA 🗣️

”Nyt kun oot ollut noin tuhmasti, niin sulla on kännykkä pois viikon ja kotiarestia kaksi viikkoa”. Tällainen kohtelu harvoin on puhdas seuraamus mistään, se on rangaistus. Erotatko sinä seuraamuksen ja rangaistuksen eron kasvatuksessa? Tässä postauksessa mä kerron oman näkökulman asiaan. 😊

🌀 🌀 Yksinkertaistettuna:

Seuraamus on seurasta lapsen teosta. Se on jokin toiminto, jolla lapsi pystyy ikäntasonsa mukaisesti korjaamaan/hyvittämään/parantamaan tapahtuneen mahdollisimman hyvin. 👁️

Rangaistus on aikuisen asettama epälooginen, yleensä kohtuuton toiminto. ❌

Jos näet lapsen pyyhkimässä lattiaa, voit olettaa, että hän on toteuttamassa seuraamustaan, jos vaikka on heittänyt maitolasin lattialle. Mutta jos näet lapsen istumassa ”nurkassa häpeämässä”, et voi tietää, miksi hän on siellä eli kyseessä on rangaistus. Seuraamus on helpompi palauttaa takaisin epätoivottavaan toimintaan, rangaistus ei. Seuraamus on ennustettavissa oleva toiminto, rangaistus ei ole ennustettavissa oleva.

Rankaisemalla halutaan saada lapselle kurja mieli, seuraamuksella halutaan lapselle parempi mieli. Rankaisemisella halutaan, että lapsi nolostuu, häpeää ja kokee syyllisyyttä. Rankaisemalla lasta halutaan yleensä myös nöyryyttää. 😔 Seuraamuksella taas halutaan opettaa lapselle, miten teoista otetaan aktiivisesti vastuuta ja yhdessä pohditaan ratkaisua epätoivottavaan tekoon aikuisen tuella. 💜

Faktahan on se, että rankaisu on aikuiselle nopea keino, jopa lyhyellä aikajänteellä helpompi, koska voi mielivaltaisesti päättää rankaisun olevan ”mitä vain” ja käskyttää lasta auktoriteettiasemaansa nojaten. Seuraamus saattaa vaatia aikuiselta enemmän, mutta kantaa erittäin paljon hienommat hedelmät elämän mittakaavassa. 🥰 Käyttämällä kasvatuksessa seuraamuksia lapsen ja aikuisen suhde on luottavaisempi ja yhteys säilyy paremmin. 🫶 Näin ollen lapsi uskaltaa kertoa tulevat virheetkin helpommin aikuiselle ja yleensä vahingot ovat pienempiä.

Käytätkö sä rangaistuksia vai seuraamuksia kasvatuksessa?

LAPSEN OIKEUKSIEN VIIKKO

Jos lapset voivat huonosti yhteiskunnassa, ei yhteiskunta voi millään mittapuulla olla hyvinvointiyhteiskunta. Lapset eivät selviä itsekseen pahoinvoinnin kanssa, vaan oikeasti ja vakavasti tarvitaan aikuisia lasten tueksi. Ollaanko me suljettu silmät lasten pahoinvoinnilta ja ylipäätään myös lapsiltamme?

Mun unelma on aina ollut ”koko kylä kasvattaa” -elämä. Mulle on jopa naurettu päin kasvoja, kun olen kertonut ideaalielämästä. ”Ei enää tuollaista elämää voi olla nykypäivänä”. Ja mun mielestä se on yksi tämän yhteiskunnan suurimmista lapsiin kohdistuvista vääryyksistä, että koko kylä ei ole kiinnostunut kylän lasten hyvinvoinnista.

En välttämättä tarkoita tällä kylällä fyysistä kylää, vaan se voi olla esimerkiksi itse valittu ystävä-kummi-isovanhempi-joukko tai jos oikein hyvä tsäkä käy, niin tietenkin sellainen tiivis naapurusto tai tiivis kaveriporukka, joka jakaa elämäänsä toisten kanssa lapsineen.

Mun unelma on, että moni aikuinen on kiinnostunut lapsen asioista. En tarkoita, että lasten vanhemmat siirtäisivät päävastuutaan mihinkään, vaan tarkoitan, että sitä paremmin lapset voivat, mitä syvällisempi arjen jakaminen on muiden tärkeiden aikuisten (ja lasten kanssa). Tiivis yhteisö tuo turvaa!

Mun unelma on, että lapsella on muitakin tärkeitä aikuisia, jotka ihan oikeasti ovat kiinnostuneita lapsesta, lapsen kuulumisista ja lapsen elämästä. Se, että lapsi kokee, että aikuiset oikeasti välittävät, ovat mun mielestä tärkeintä lapsen elämässä. LÄSNÄOLO, LÄMPÖ, HYVÄKSYMINEN, AUTTAMINEN. Niitä lapset tarvitsevat aikuisilta!

Moni vanhempi kokee ydinperhe-elämän raskaaksi, jos ympärillä ei ole tukiverkkoa. On myös lasten etu, että lapset saavat joskus vaihtelua vanhempien kanssa vietettyyn aikaan. Minun mielestäni pelkkä yhteiskunnan holhous ei riitä eikä ole edes aina saatavilla, valitettavasti.

Mä uskon, että lähes kaikki lasten elämässä havaittavat haasteet ja ongelmat ovat ennaltaehkäistävissä sillä, että aikuiset keskeyttäisivät ainaisen kiireen ja pysähtyisivät lapsen äärelle. Oltaisiinko me niitä aikuisia, jotka valitsevat välittää omien lasten lisäksi myös ”kylän” muista lapsista. Oltaisiinko me muutos?

OSA 2 LAPSEN OIKEUKSIEN VIIKKO

Eilen kerroin omasta unelmastani ”koko kylä kasvattaa” -ajatuksen kautta. Tänään haluan kertoa, miten konkreettisesti minä olen toteuttanut tätä omaa unelmaani. Toivottavasti joku saa jonkun inspiraation edellistäkin yhteisöllisempään kasvattamiseen.

Meille ovat tervetulleita kaikki lasten kaverit, riippumatta ”maineesta” tai siitä, ”mitä kylällä puhutaan”. Kohtaamme kaikki lapset tasa-arvoisesti. Pienikin läsnäoleva jutustelu ruokapyödässä voi olla jonkun lapsen yksi viikon kohokohdista. Olemme myös kertoneet lapsillemme, että jos lastemme kavereilla on ongelmia, joista he eivät omassa kodissaan jostain syystä uskalla kertoa, niin meille voi kertoa – me autamme kyllä!

Liikkuessani ihmisten ilmoilla puutun lasten käytökseen, jos koen puuttumisen olevan sopivaa siihen tilanteeseen. Esimerkiksi, jos leikkipuistossa huomaan kiroilevia lapsia, sanon: ”Toivoisin, että pienten lasten kuullen ei kiroiltaisi. Olisiko se mahdollista?”. (Joka kerta kiroilu on jäänyt pois tuosta hetkestä). Nähdessäni, että joku lapsi heittää roskan luontoon, tokaisen: ”Sulta taisi tippua roska tohon, varmaan viet sen roskiin?” (Joka kerta on roska nostettu). Ja niin edelleen.

Olemme toimineet tukiperheenä kahdelle lapselle monen vuoden ajan.

Lahjoitamme paljon vaatteita ja leluja niitä tarvitseviin koteihin.

Olemme kertoneet ystävillemme, että meiltä saa aina kysyä lastenhoitoapua ja aina, kun se vaan on mitenkään mahdollista, järjestämme asiat niin, että se onnistuu. Koskaan en muista, että olisin kieltäytynyt, kun on kysytty. Tietäessäni esim. ystävän työkeikasta ja haastavasta lastenhoitotilanteesta, olen myös itse tarjoutunut lastenhoitoavuksi. Olen myös maininnut, että meille saa tuoda lapset hoitoon, vaikka ei olisi mitään erityistä syytä.
.
Joissakin tilaisuuksissa olen tarjoutunut ottamaan vauvan syliini, jotta vanhempi saa hetkeksi kädet vapaaksi. Ravintoloissa/ostoskeskuksessa yleensä hymyilen tai ilmeilen hauskasti vauvoille, jotka itkevät. Vauvan rauhoittuminen on helpottanut huomattavasti vanhempaa.

Mä pidän tällaista kasvattamista ihan itsestään selvyytenä, mutta olen huomannut, että kaikille ei yhteisöllinen kasvattaminen ei ole tuttua.

YLEISET VAI TARKAT PYYNNÖT JA KÄSKYT KASVATUKSESSA 🗣️

”Ole kiltisti”, ”älä kiusaa” ,”nyt pitää käyttäytyä hyvin” – tuttuja käskyjä kenties? 👀 Jep, varmasti monelle vanhemmalle. Mutta lasten näkökulmasta eivät optimaalisia.

Jos toivot lapselta jotain tiettyä käytöstä, niin sanoita se hänelle mahdollisimman tarkasti. Jokaisella ihmisellä, niin lapsella kuin aikuisellakin, varmasti on omanlaisensa näkemys siitä, miten ollaan kiltisti tai mikä on hyvää käytöstä. Sama pätee aikuisten välisiin toiveisiin. Jos pyytää vaikka puolisoltaan keittiön siivoamista tai jonkun herkullisen tai terveellisen ruuan valmistamista, niin ristiriitojen välttämiseksi kannattaisi kertoa toiveeseen lisätiedot. Toiselle kun keittiön siivoamiseen kuuluu vain tiskien laitto, toinen jynssää kaakeleiden välitkin. Ja ruoka, se vasta mielipiteitä jakaakin.😁

❗Yksi tärkeimpiä sanalliseen kommunikaatioon liittyvä vinkki on siis sanoittaa pyyntönsä ja käskynsä mahdollisimman selvästi. ❗Sitä tulee usein ajateltua, että hyvä ja kiltti käytös on itsestäänselvyys kaikille, mutta ei se ole. Jotkut aikuiset antavat pelata pallopelejä sisällä, joillekin se on kauhistus. Jotkut aikuiset antavat lastensa kiroilla, toisten mielestä se on ehdottoman kiellettyä. Lapset saattavat myös mennä sekaisin eri aikuisten eri kiltteys/hyvyyskategorioista, joten tämänkin takia: selvennä aina lapselle, mitä oikeasti pyydät häneltä.

Jos sun tekee mieli sanoa lapselle, että ”nyt hyvät pöytätavat!”, niin sano mieluummin: ”laita jalat alas pöydän alle” tai ”pyyhi suu lautasliinaan” tai ”puhu hiljempaa” tai ”ota hattu pois päästä” tai muuta, mitä ikinä tarkoitatkaan pöytätavoilla. Sisällytä käskyyn joku selkeä toimintakehotus siis 👉

Ja jos haluat lasten aivojen toimivan entistä paremmin ohjeittesi ja käskyjesi mukaan, niin muista asetella sanat aina sen mukaan, mitä toivot lapsen tekevän, ei sen mukaan, mitä et toivo lapsen tekevän. Aivojen on yksinkertaisempi tajuta myönteistä kuin kielteistä kieltä. Sen sijaan, että sanoisit ”älä juokse”, sano ”kävele”, jolloin aivoilla on suora linja siihen, mitä toivot lapsen tekevän. Näin lapsen ei tarvitse arvailla, että riittääkö hölkkääminen vai pitääkö kävellä. 🤔

BEHAVIORISTINEN VS. SYVÄLLINEN KASVATUSTAPA

Haluatko muuttaa lapsen käytöstä? Ärsyynnytkö, kun lapsi ei tottele? Käytätkö jäähypenkkejä, tarratauluja ja ”saat jälkiruuan vasta, kun olet syönyt lautasen tyhjäksi”-lauseita?

Osaan kohdista vastaan minäkin välillä edelleenkin kyllä. Mutta olen viimeisen 14 vuoden aikana perehtynyt niin paljon kasvatusmalleihin, -teorihin ja -käytänteisiin, ja olen vakuuttunut, että haluan eroon behavioristisesta kasvatustavasta. Olen matkannut kohti tietoista äitiyttä, ja tämä tie kutsuu koko ajan vain enemmän. Tiedän, että moni julkisuudessakin oleva suomalainen ammattikasvattaja on eri mieltä kanssani, mutta tiedän, että moni (ainakin ulkomainen) ammattikasvattaja on samoilla linjoilla. Tästä aiheesta tulen todennäköisesti kirjoittamaan paljon teille, jos teitä kiinnostaa!

Behavioristinen kasvatustapa on ”perinteinen” eli nähdään vain lapsella pelkkä käytös ja halutaan muokata siitä sellainen, johon me itse olemme tyytyväisiä. Tämä minun nyt nimeämä syvällisempi kasvatustapa näkee lapsen muunakin kuin marionettina, jonka käytöstä muutetaan ulkoisilla palkinnoilla, rangaistuksilla ja tietynlaisilla leimaavilla sanoilla. Tämä minun suosima tapa ei kuitenkaan missään nimessä poista aikuisen auktoriteettia, vaan pikemminkin päinvastoin: aikuisen on mahdollista saavuttaa se todellinen, luonnostaan ansaittu auktoriteetti sen kautta, että lapsi arvostaa ja kunnioittaa aikuista terveellä tavalla – ei pelon kautta. (Eikö niin, että kuka tahansa aikuinen saa lapsen tottelemaan, kun tarpeeksi uhkaa, huutaa, rankaisee jne., se ei ole koskaan todellista kunnioitusta ja arvostusta vaan pelon ja kauhun kautta kasvatusta!)

Koska lapsi nähdään syvällisesti kokonaisuutena, aikuinen pystyy tarjoamaan lapselle rikkaamman ja terveemmän kasvupohjan ja ottamaan lapsen uniikit ominaisuudet paremmin huomioon kuin vain jäävuoren huipun (eli käytöksen) näkevässä kasvatustavassa. Kyseessä ei ole myöskään rajaton kasvatus, mutta kyllä: joustavampi, erilaiset tilanteet ja persoonallisuudet huomioiva kasvatus kuin behavioristinen kasvatus.

Epäsuosittu mielipiteeni suositusta kasvatussäännöstä 💁

Kasvatussääntö, jota en noudata ja jota en kannata ainakaan omien lasteni kanssa on:

”Vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä.”

Tämä saattaa jonkun korvaan suoralta kädeltä vaikuttaa ”taas joltain vapaan kasvatuksen hömpötyksiltä”, mutta let me explain. 👋

Miksi en kannata:

1) Olisi kamala ajatuskin, että yksille rakkaimmista ihmisistä maailmassa haluaisi eniten maailmassa tuottaa pettymyksiä. Mun mielestä vanhempien tärkeimpiä tehtäviä on olla tukea, kannustaa, auttaa ja rakastaa – ja välillä noihin tilanteisiin liittyy välttämättäkin pettymykset rajojen asettamisen kautta, eivät siis pettymykset itseistarkoituksena, vaan seurauksena vanhempien päätöksistä/elämäntilanteista. Ja oikeasti ajattelen, että mun tehtävä on antaa mahdollisuudet lapsille kivaan elämään.

2) Koen, että meidän lapsille on elämä itsessään tuottanut niin paljon pettymyksiä, että miksi meidän vanhempien pitäisi kaataa niitä vielä sankokaupalla lasten päälle? Mun mielestä sellainen ei olisi mitenkään inhimillistä toimintaa.

3) Meillä on neljä lasta, joten ison perheen elämä ihan itsessään tuottaa joka ikinen päivä lukemattomia pettymyksiä lapsille, vaikka kuinka yrittäisin ”pehmentää”.

4) Meillä lapset eivät kasva pumpulissa eikä meillä mitenkään ole esim. taloudellisesti mahdollista toteuttaa edes murto-osaa lasten kaikista haaveista ja unelmista, joten pettymykset ovat totta tosiaan todellisia, joten niitä ei tarvitse kasvatusoppaissa mun mielestä korostaa.

Ymmärrän, että joskus sanonnalla yritetään vapauttaa vanhemmat siitä tuskasta, mikä tulee, kun lapset pettyvät aikuisten päätöksiin joskus rankastikin, mutta mun mielestä tuotakin fraasia tärkeämpi fraasi voisi olla ”Vanhempien tärkein tehtävä on olla läsnä lapselle joka päivä.” ♥️ Tai jos halutaan puhua pettymyksistä, niin kannattaisin mieluummin lausetta: ”Aikuisen tärkein tehtävä lapsen pettyessä on auttaa lasta kohtaamaan pettymys rakentavasti.”🫂 Että oltaisiin tiimi (jossa toki vanhempi on vastuussa kaikesta), ei pelkkä auktoriteettivaltasuhde, joka mun mielestä tulee mieleen tuosta, että vanhempien pitäisi vaan tuottaa lapsille pettymyksiä.

MEILLÄ LAPSET MENEVÄT NUKKUMAAN, KUN HALUAVAT 😴

Totta meillä, ainakin suurimmaksi osin. 😅👋 (Okei, kirjoitin tämän tarkoituksellisesti vähän shokeeraavaksi, mutta jatkappa lukemista. 👉)

Miten ollaan päästy siihen pisteeseen, että lapset haluavat mennä nukkumaan itse erittäin soveliaaseen aikaan ilman tappeluita nukkumaanmenosta? Niin, että:

1) Olemme aina puhuneet nukkumisesta ja unesta erittäin positiiviseen sävyyn. Kertoneet, miten ihanaa nukkuminen voikaan olla, miten upeaa on, että päivän aikana opitut asiat tallentuvat juuri yön aikana mieleen, miten pienet flunssan poikaset saavat kyytiä nukkumalla, miten seuraava päivä on onnistuneempi hyvin nukutun yön jälkeen…
2) Lapset saavat nukkua siellä, missä haluavat, eli periaatteessa perhepedissä niin pitkään kun haluavat, perhepedin vierellä olevalla patjalla jne.
3) Olemme opettaneet lapsia itse tunnistamaan väsymyksen ensimerkkejä ja tarttumaan niihin. Olemme kertoneet, että väsymystä kuunnellen voi omaa kehoa kunnioittaa menemällä silloin nukkumaan. Silloin myös keho toimii paremmin muissakin tilanteissa.
4) Varmistamalla, että lapsella on mahdollisimman turvallinen olo jo päivän aikana, mutta tietysti erityisesti nukkumaanmennessä. Joka päivä puhutaan kuulumiset läpi ja annetaan paljon läheisyyttä.
5) Kertomalla, että me autamme mahdollisissa univaikeuksissa. Että meille saa ja pitääkin aina tulla kertomaan, jos ei millään saa unta tai näkee kauheaa painajaista tms.
6) Me aikuiset emme stressaa lasten minuuttitarkasta nukkumaanmenoajasta, joten lapset eivät myöskään saa tuota meidän stressiä päällensä.

Alakouluikäiset haluavat mennä meillä nukkumaan arkena yleensä klo 20-21 välillä, teini yleensä klo 21-22 välillä ja alle kouluikäinen menee niinä päivinä, kun ei ole nukkunut päikkäreitä klo 19:30-21 välillä nukkumaan, päikkäripäivinä klo 21-23. Ja kenenkään kanssa ei tarvitse tapella nukkumaanmenoista. 😍 Tämä on toiminut meillä jo vuosia, kun päästettiin irti jostain ulkopuolisista neuvoista hyvistä nukkumaanmenoajoista tms. (Ja ne neuvot toimivat varmasti hyvin, jos tarvitsee suuntaviivoja lapsen nukkumiseen, meille kuitenkin oma tapa on toiminut paremmin😊)

Nyt sitten kommentoimaan: mikä aihe oli mielenkiintoisin? Mistä haluaisit jutella lisää?

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: