Fiiliksiä kotiutumisesta

Tässä reilun vuoden, kohta puolentoista vuoden ajan, kun ollaan asuttu täällä uudella paikkakunnalla, ollaan kohdattu monen monta kertaa kysymys: ”joko olette kotiutuneet?”. Ja tämä onkin tosi tärkeä kysymys. Ensimmäisenä vuonna ei voitu puhuakaan kotiutumisesta, mutta täällä vuoden kierron nyt asuneena voin tuntea jonkilaisia kotiutumisen tunteita.

Talossa mikään muu kuin maisema ei tuntunut miellyttävältä, kun tänne muutettiin. Joten tiesin jo silloin, että kotiutumisesta tulee pitkä matka, jotta saamme ”omaa fiilistä” taloon. Remppaa on vuoden varrella tehty, mutta edelleen tosi paljon on kesken (ja tulee varmaan aina olemaan vanhassa omakotitalossa…). Rempan edistyminen on ollut yksi kotiutumisen tunteen kirittäjä, kun vanhojen asukkaiden jäljet poistuvat silmistämme 😀

Toinen syy kotiutumisen takana on oma henkinen muutos: valtavan keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden hyväksymisen opettelu. Meillä on remppakamoja siellä täällä, puoliksi revittyjä tapetteja seinillä, muuttolaatikoita yläkerrassa ja talon saunalla, pihatyöt tekemättä… Kaikkea ei kerkiä, tai vaikka kerkiäisi, niin sitten ei kerkiäisi yhtään mitään muuta koko elämässä. Eli ollaan valittu tehdä muutakin kuin rempata ja kunnostaa, joten tämä päätös ja kypsyminen on sitten vaikuttanut myös kotiutumiseen. Ollaan päästetty paljosta irti ja pystytty löytämään koti täältä, jossa oma perhe asuu.

Kun pohdin kotiutumista, voin todella sanoa kotiutuneeni tähän paikkaan, kylään, mutta en ehkä vielä täysin tähän taloon. Eli prosessi elää. Nykyään vieraillessani Riihimäellä, ei rinnassa läikähdä enää niin lämmin haikeus kuin heti muuton jälkeen Riihimäellä käviessä, vaikka jotain siellä tietenkin läikähtää edelleen. Entinen kotikaupunki on entinen kotikaupunki aina ja sinne liittyy paljon erilaisia tunteita. Kyläläiset täällä pikkukylässä ovat ottaneet meidät oikeasti tosi ihanasti vastaan ja siitä iloitsen suuresti! Olemme tutustuneet muutamiiin ”naapureihin” (edelleen naurattaa tämä, että täällä naapuri voi tosiaan asua muutaman kilometrin päässä) ja nuorimmat lapset ovat löytäneet aivan ihania ystäviä itselleen! Lasten sosiaalinen elämä alkaa tuntua jo ”normaalilta”, eli että nähdään koulun jälkeen, lomilla, yökyläillään ja kyläillään puolin ja toisin ja harrastuskuskauksia voidaan jakaa lasten vanhempien kesken. Siis se jos mikä on äitinä upeaa nähdä: lapset iloitsevat ystävien kanssa vietetystä ajasta! On täällä myös sellaisia ihmisiä, joiden kanssa mahdollisesti kaveruus voisi syventyä ystävyydeksi meidän aikuisten osalta. Mutta kiire ei ole, eikä mikään pakkokaan.

Muutama meidän perheestä on myös löytänyt harrastuksia tältä paikkakunnalta tai ainakin täältä läheltä. Kaikki tällaiset arkeen sitovat asiat ovat osaltaan juurruttaneet meitä tänne uudelle paikkakunnalle – olo ei ole enää niin irrallinen. Olemme myös pikkuhiljaa löytämässä toimivaa rytmiä Etelä-Suomessa käynteihin. Siellä siis haluamme edelleen käydä melkeinpä kuukausittain ystäviä tapaamassa ja erilaisissa tapahtumissa ja paikoissa. Olemme hyväksyneet sen, että täältä on moniin tärkeisiin kohteisiin Etelä-Suomessa paljon matkaa. Ja se on vaan ajettava, jos haluaa mennä. Tämänkin hyväksyminen on ollut osa kotiutumista. Olemme joutuneet opettelemaan pikkykylän meininkiä toki ihan kauppareissujenkin suhteen: Kuopion keskustaan on vajaa tunti, joten isommilla ruokaostoksilla ja vaikka rautakaupassa käynti ei ole ihan tuosta-noin-vain-homma. On suunniteltava paljon tarkemmin ajamiset. Samana päivänä ei ole järkeä suhata lapsen hammaslääkäriä, kaupassakäyntiä ja omaa terapiaa eri aikoina, vaan oikeasti menojen yhdistäminen ja suunnittelu on täällä se juttu…

Rakastan tätä kotipaikkaa ja maisemaa ja sen luontoa ja se tuntuu niin omalta. Uskonkin, että pikkuhiljaa talon/piharakennuksen/rannan/pihan muutosten jälkeen kotiutuminen on taas askeleen pidemmällä. Kotiutuminen on paljon myös onnistunut sen takia, että rakkaat ystävät ovat viitsineet/jaksaneet/halunneet ajella meidän luokse tänne korpeen meitä katsomaan!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: