Talomme epätoivotut vieraat

Harmikseni en saanut tällä kertaa painaa täällä blogin kirjoitusohjelmassa ”kaupallinen yhteistyö” täppää. Meinaan miten hienoa olisi kirjoittaa tästä supersankaritarina, jossa joku tuote tai palvelu olisi pelastanut meidät, niin: hiiriltä! Siitä tekstistä olisi tullut suoranainen ylistysteksti ja iso taakka olisi valahtanut hartioiltani tuotteesta tai palvelusta kirjoittaessani. Olisin voinut luottaa siihen, että on hyvin epätodennäköistä, että enää koskaan tähän taloon tulisi hiiriä.

Mutta niin, se totuus on toinen. Vaikka olemmekin erittäin vieraanvaraisia ja rakastamme sitä, että saamme ystäviä kylään, niin hiiriä emme koskaan ole halunneet vieraiksi. Mutta ne vaan tulivat 😳 Sankoin joukoin ja koko syksyn, talven, kevään ja vielä kesälläkin (miettikää, kesäkuussa!). Käsittämätöntä. Vaikka en vihaa kovin arjessa tunnekaan enkä miellä itseäni vihaiseksi ihmiseksi, niin voin ylpeästi sanoa vihaavani hiiriä. Terapeuttini sanoi, että tämä viha hiiriä kohtaan on oikein tervetullutta kaltaiselleni empaatikolle.

Ensimmäiset hiirenkorvat

Miten ne ensimmäiset hiirenkorvat sitten tupsahtivat meille? Se ei ollut kevät ja koivu, vaan syksy ja pahvilaatikko. Oltiin tilattu verkkokaupasta ruokaa ja kun avattiin laatikko, huomattiin, että laatikon ruuat olivat kelvanneet jollekin pienemmälle syöjälle. Sen jälkeen alettiin huomaamaan hiirenkakkaa kotimme monissa eri paikoissa ja niitä tuhojakin löytyi paljon. Mies oli paljon öitä töissä, ja muistan, kun nukuin (tai siis valvoin…) niin isot valot päällä kuin mahdollista (jotta vieressä nukkuva tyttö sai nukuttua), sängyn vieressä pitkävartiset kumisaappaat ja harja. Kuuntelin rapinoita, metsästin hiiriä, siirtelin tavaroita ja huonekaluja keskellä yötä ja itkin ällötyksestä. Makkarissamme oli hiiriä. En saanut nukuttua. Olin ärsyyntynyt, vihainen ja huolissani. Vaatteitamme syötiin, sängyssämmekin oli käyty, kaikki mahdolliset vähänkään avoimemmissa tiloissa olleet ruuat syötiin. Hiiret todella olivat ottaneet kotimme valtakunnakseen. Yök, yök, yök. Yllätyksellisyyttä oli liiakseen: inhotti kurkata sohvan alle tai avata laatikkoja tai käydä saunassa, koska koskaan ei tiennyt kurkkasiko sieltä hiiri vai vain sen jätökset.

Kerran tulimme yömyöhään reissusta ja käytännössä kaaduimme suoraan sänkyyn. Aamulla tuli huomattua, että sänky oli täynnä murusia ja hiirenkakkaa. Siitä mentiin sitten aika nopeasti pesulle… 😯

Ostimme hiirenloukkuja: kotelomallisia ja normaaleja. Laitoimme evääksi loukkuun omia ruokajämiä kuten siemennäkkäriä ja juustoa. Vaihdoimme jossain vaiheessa loukkuun kaupasta ostettavan tahnan. Ostimme kaksi ”sirinälaitetta”. Toisen sijoitimme talon alapohjaan, toisen makkariimme. Hiiriä loukutettiin syys-kesäkuun aikana 8 kappaletta. Olen kauhuissani, kun mietin saapuvaa syksyä. Taasko talomme vallataan?

Mies on käynyt läpi kaikki mahdolliset talon kohdat, joista hiiri voisi päästä ja olemme tehneet pieniä rakenteellisia toimenpiteitä, jotta hiiret eivät löytäisi reittiä enää sisälle.

Hiiri on kirosana

Tämän kokemuksen jälkeen hiiret eivät enää ole todellakaan söpöjä otuksia enkä tykkää edes sanasta ”hiiri”. Se on meillä kirosanaan rinnastettava sana. En tykkää enää hiiripehmoleluista enkä hiirifiguureista. Olen menettänyt monien kuukausien yöunia hiirten takia ja olemme menettäneet satasten edestä tavaraa. Ällöttää ja oksettaa. Vaikka muuten maalla onkin ihan mukavaa, niin tämä ei kyllä todellakaan ole ollut se ”mukavaa”-osuuteen menevää millään tavalla. Edes edelliset asukkaat eivät meitä tästä osanneet varoittaa.

Jos sinulla on hyppysissäsi joku ihmevinkki tai -tuote, niin ilomielin kuulen siitä! Ja jos ei ole ihmeitä, mutta vertaistuellista asiaa, niin anna palaa vaan: kommenttikenttä on auki!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: