Kaksi vuotta sitten maailma halkesi kahtia.
Kaksi vuotta siitä, kun valo sammui väärästä kohdasta.

Välillä tuntuu, että siitä on ikuisuus.
Välillä, että eilen vielä hengitin samaa ilmaa äitini kanssa.

Silmät kostuvat yhä joka päivä.
Ei enää tulvana, vaan hiljaisina, värittöminä pisaroina,
jotka kulkevat poskilla kuin varjojen kieli.

Äiti on mielessäni — joskus joka tunti,
joskus joka hengenveto.
Suru ei enää huuda, mutta se ei myöskään poistu.
Se on opetellut kuiskaamaan.

Kahdessa vuodessa olen oppinut hengittämään surun sisällä.
En enää taistele sitä vastaan.

Se on meri, johon en enää huku,
vaan jossa kellun, silmät auki pimeään.

Edelleen sattuu.
En usko, että tästä koskaan selvitään.
Ehkä suru ei olekaan sairaus, josta paranee,
vaan tila, jossa oppii elämään.

Jos äiti olisi saanut vanheta,
ehkä olisin osannut päästää.
Mutta kun elämä jäi kesken,
jää surukin aina kesken.

Se lovi, jonka hän jätti, on pohjaton.
Olen yrittänyt täyttää sen hengityksellä,
mutta se vain hengittää takaisin.

Oma identiteetti aikuisena orpona
on kuin peili, josta joku on pyyhkinyt puolet pois.

Eniten kirveltää lasten isovanhemmattomuus.
Se hiljainen tyhjyys, joka täyttää ne hetket,
joissa äidin olisi kuulunut nauraa mukana.

Puhelimessani on ollut kaksi vuotta äitini numero.
Siinä se on — paraatipaikalla,
kuin pieni alttari.

Pitkään mietin siihen soittamista.
Uskallanko?
Entä jos ääni toisesta maailmasta vastaisi?

Lopulta painoin vihreää luuria.
Hetken ajan maailma pysähtyi hengittämään kanssani.

”Tämä numero ei ole käytössä.”

Ne sanat olivat kylmät kuin talviyö.

Harkitsen numeron poistamista.
Mutta miltä tuntuisi poistaa se —
viimeinen ovi, joka ei enää johda mihinkään?

Vaikka äitiä ei ole täällä,
hän on kaikkialla.

Kahvikupin höyryssä,
lapsen silmien hymynkulmassa,
pölynhiukkasissa, jotka tanssivat valossa.

Joskus, kun on hiljaista,
kuulen hänen äänensä mielessäni —
kuin tuuli, joka ei enää puhalla tähän maailmaan.

Kahdessa vuodessa suru on muuttunut.
Sen terävät reunat ovat pehmenneet,
mutta pimeys ei ole kadonnut.

Se on muuttunut syväksi kaipaukseksi,
joka hengittää mukanani,
kuin varjo, joka ei koskaan irtoa.

Olen alkanut kunnioittaa jokaista hengitystä,
jokaista aamua, joka alkaa.
Olen oppinut, että kuolema tekee elämästä totta.

Suru ei enää hajota,
mutta se kulkee kanssani kaikkialle.
Se on tullut kotiin, eikä se aio lähteä.

Ja ehkä juuri siksi,
kaikesta huolimatta,
elämä tuntuu nyt syvemmältä.

Raskaalta ja kauniilta,
kuin sade, joka ei lopu,
mutta ravitsee maan.

Äiti.
Ikävä.
Hiljaisuus.
Ja kiitollisuus, joka kasvaa varjoissa.

Joskus sanat tuntuvat pieniltä.
Tai ne ovat olemassa, mutta ne eivät löydä tietään suuhun.
Me haluttaisiin kysyä, lohduttaa, olla lähellä — mutta sanat jäävät odottamaan vuoroaan.

Kohtaaminen on yksi ihmisyyden kauneimmista ja vaikeimmista asioista.
Se näyttää ulospäin yksinkertaiselta: pysähdytään, katsotaan silmiin, kysytään jotain.
Mutta syvemmällä tasolla siinä tapahtuu paljon muutakin.
Siinä ollaan alasti, haavoittuvina, aidosti läsnä toiselle.
Ja se on joskus pelottavaa — mutta juuri siksi niin arvokasta.

🫶 Kohtaaminen on enemmän kuin sanat

Usein me ajatellaan, että kohtaaminen on puhetta.
Että täytyy sanoa jotain oikeaa, jotta toinen kokee tulleensa nähdyksi.
Mutta todellisuudessa kohtaaminen alkaa jo ennen sanoja.

Se alkaa tavasta olla.
Siitä, miten kuuntelee toisen hengitystä, miten ei kiirehdi täyttämään hiljaisuutta.
Kohtaaminen on läsnäolon muoto, jossa toisen tunne saa olla olemassa ilman, että sitä tarvitsee heti muuttaa.

Joskus riittää katse, nyökkäys tai hiljainen “mä ymmärrän”.
Sanat voivat tulla myöhemmin — tai niitä ei tarvita lainkaan.

🌿 Erilaisia sävyjä ja tapoja kysyä

Instagramissani jaoin lempeitä kysymyksiä eri tunnelmiin.
Niissä ei ole kyse siitä, että olisi “oikea tapa” kysyä, vaan siitä, että jokainen hetki vaatii omanlaistaan kieltä.

✨ Lempeät ja tuntuvat – niihin hetkiin, kun halutaan sanoa: saat olla just noin.
🌞 Kevyet ja iloiset – muistuttamaan, että elämässä saa olla myös kepeyttä, vaikka sisällä olisi vähän raskasta.
🌧 Väsyneille ja raskaille päiville – niihin päiviin, kun ei jaksa mitään suurta, mutta kaipaa silti tulla nähdyksi.
🪞 Syvemmät ja pohtivat – niille hetkille, kun kaipaa keskustelua, joka ravistelee hellästi ja avaa uuden oivalluksen.
🌻 Toivoa antavat – muistuttamaan, että valo voi pilkahtaa silloinkin, kun kaikki tuntuu pysähtyneeltä.
🧡 Hiljaisesti välittävät – sanoja, joita ei tarvitse selittää.

Kaikki nämä löydät kokonaisuudessaan täältä:
👉 Instagram: @emmianniinajansson

Tämän kuvan alta Instagramissa löydät kysymykset!

💬 Kuuleminen – ehkä tärkein kohtaamisen taito

Olen joskus miettinyt, että ihmisen suurin tarve ei ehkä ole tulla ymmärretyksi, vaan kuulluksi.
Että joku pysähtyy, kuulee sanat ja niiden väliin jäävän hiljaisuuden.

Kuuleminen on erilaista kuin kuuntelu.
Kuunteleminen tapahtuu korvilla — kuuleminen sydämellä.

Kuuleminen on sitä, että toisen tarina saa olla olemassa ilman, että sitä tarvitsee heti selittää, korjata tai suhteuttaa omaan.
Se on rohkeutta olla keskeneräisen tarinan todistaja.
Ja joskus se vaatii enemmän kärsivällisyyttä kuin mikään puhe.

“Ehkä kohtaamisen suurin lahja on se, että toinen saa hetken olla tärkeä ilman, että hänen täytyy olla vahva.”

🧠 Kuuntelemisen psykologia – miksi hiljaisuus pelottaa

Moni meistä pelkää hiljaisuutta.
Hiljainen hetki saa helposti aikaan levottomuutta — kuin pitäisi täyttää tila sanoilla, jotta yhteys ei katoaisi.

Mutta taustalla on usein syvempi ilmiö: me pelätään pysähtymistä.
Kun hiljaisuus laskeutuu, pintaan nousee tunteita, joita emme ehkä halua kohdata – omia tai toisen.
Silloin on helpompaa täyttää hetki kysymyksillä, neuvoilla tai tarinoilla, kuin vain olla.

Silti juuri siinä hiljaisuudessa tapahtuu kohtaamisen ydin.
Psykologisesti hiljaisuus on kuin tyhjä kangas, johon molemmat voivat hetkeksi heijastaa omaa todellisuuttaan.
Jos sen kestää, syntyy jotain aitoa: turvallisuuden tunne, yhteys, luottamus.

Hiljaisuus ei ole tyhjää. Se on tila, jossa toinen saa tuntea olevansa turvassa.

Kun opimme sietämään hiljaisuutta, opimme samalla olemaan paremmin läsnä myös itsellemme.
Se on ehkä vaikein, mutta kaunein kohtaamisen muoto.

🌙 Läsnäolon pienet muodot

Kohtaaminen ei aina tapahdu suurissa keskusteluissa.
Se on usein piilossa pienissä hetkissä, joita ei edes huomaa ennen kuin jälkeenpäin.

Se on sitä, kun keität teetä ystävälle, joka ei jaksa puhua.
Tai kun lähetät ääniviestin, jossa ei ole neuvoja vaan pelkkä “mä ajattelin sua tänään”.
Se on sitä, kun jätät oven auki, mutta et työnnä sisään.
Kun kysyt, mutta et vaadi vastausta.

Me usein aliarvioidaan hiljaisuuden voima.
Hiljaisuus ei ole tyhjää — se on tila, johon toinen saa laskeutua.
Ja joskus se on ainoa, mitä toinen jaksaa vastaanottaa.

🪞 Kohtaaminen arjessa – sanatonta yhteyttä

Kohtaaminen ei ole aina suuria oivalluksia tai syviä keskusteluja.
Se on myös niitä pieniä arkisia hetkiä, joissa sanat jäävät toiseksi.

Kun lapsi katsoo sinua ja hymyilee, ja sinä hymyilet takaisin – siinä on jo kaikki.
Kun ystävä huokaa ja sinä vain nyökkäät.
Tai kun kumppani istuu vieressä, eikä kumpikaan sano mitään, mutta tuntuu hyvältä olla siinä.

Nämä hetket eivät ehkä näytä miltään, mutta ne jättävät jäljen.
Ne kertovat: “sä oot turvassa, sä oot tärkeä, sä riität.”

Arjessa kohtaaminen on usein hidasta ja huomaamatonta.
Se tapahtuu sivulauseissa, keittiön valossa, iltakävelyn hiljaisuudessa.
Ja ehkä juuri siksi se on niin todellista — koska se ei yritä olla mitään erityistä.

“Aito yhteys ei vaadi suuria eleitä. Se syntyy siitä, että ollaan oikeasti paikalla.”

🌾 Kun sanat ovat hukassa

On myös niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei osaa kohdata ollenkaan.
Kun pelkää sanovansa väärin tai satuttavansa vahingossa.
Mutta silloinkin on hyvä muistaa: rehellinen epätäydellisyys on parempaa kuin täydellinen etäisyys.

Aito kohtaaminen ei tarvitse taitavia sanoja — se tarvitsee tunnetta, että toinen välittää.
Joskus riittää, että sanoo:
”En oikein tiedä, mitä sanoa. Mutta mä oon tässä.”
Se on usein enemmän kuin yksikään viisas lause.

🌤 Kun sanat eivät riitä – keho, katse ja energia voivat silti puhua

Kohtaaminen ei ole vain sanoja, se on myös kehonkieltä.
Se on katse, joka sanoo “mä näen sut”.
Asento, joka viestii “sä saat olla siinä rauhassa”.
Tai äänenpaino, joka kertoo “ei kiirettä, puhu omaan tahtiin”.

Me viestitään jatkuvasti, vaikka oltaisiin hiljaa.
Siksi kohtaamisen kauneus löytyy usein pienistä, huomaamattomista eleistä.
Niissä, joita ei voi teeskennellä.

🕊 Aito yhteys syntyy hitaudesta

Nykymaailmassa on vaikeaa pysähtyä.
Meillä on kiire ehtiä, vastata, olla saatavilla.
Mutta oikea kohtaaminen ei tapahdu kiireessä — se vaatii aikaa, jopa hitautta.

Joskus paras tapa kohdata on antaa tilaa.
Että toinen saa tulla, kun on valmis.
Että yhteys saa rakentua hitaasti, ilman pakkoa.

“Meidän ei tarvitse olla nopeita ollaksemme läsnä.
Riittää, että ollaan totta.”

🌙 Lopuksi

Kun sanat eivät riitä, jää jotain muuta jäljelle: läsnäolo, hiljaisuus, sydämen rytmi.
Ne kertovat usein enemmän kuin yksikään lause.

Me voidaan kysyä, kuunnella, olla lähellä.
Me voidaan antaa toiselle lupa olla keskeneräinen, hajalla, iloinen, rauhaton tai toiveikas.
Ja samalla me voidaan huomata, että mekin tullaan nähdyiksi siinä rinnalla.

Ehkä lopulta kohtaaminen ei ole sitä, että osaa sanoa oikein —
vaan että uskaltaa olla lähellä, vaikka ei osaisi sanoa mitään.

Jos haluat lukea lempeitä ja eri tilanteisiin sopivia kysymyksiä, käy kurkkaamassa ne täältä:
👉 Instagram: @emmianniinajansson