Päätin rikkoa pidemmän blogihiljaisuuden kertomalla teille lokakuisesta retriitistä, johon osallistuin ystäväni kanssa. Tämä menetelmä ja ylipäätään tämä retriitti ansaitsee mielestäni enemmän näkyviä kävijäkokemuksista nettiin. Halusin myös itse pysähtyä pohtimaan tämän retriitin vaikutuksia minuun, joten blogikirjoitus oli luonnollinen väylä siihen. Tässä minun rehellinen kokemus syvällisestä tunnetyöskentelyviikonlopusta!

Kun reilu viikko ennen retriittiä sain vihiä vielä vapaista paikoista The Journey Intensive- viikonlopulle, päätin, että lähden retriitille mukaan, jos vaan mies saisi työvuoronsa vaihdettua vapaaksi viikonlopulle ja voisi näin ollen olla lasten kanssa kotona retriitin ajan. Retriitti kutsui minua vahvasti puoleensa ja mikä onni kävikään, kun mies sai vaihdettua työvuoronsa tuolta viikonlopulta pois ja minä pääsin osallistumaan maailmankuuluun tunnetyöskentelyviikonloppuun.

The Journey

Ehkä olet kuullut jo jotain The Journey-menetelmästä tai sen perustajasta Brandon Baysista? Brandon on tunnustettu bestsellerkirjailija, puhuja ja keho-mieliparannusasiantuntija. The Journey on levinnyt vuosikymmenien saatossa moneen eri maahan ja nyt the Journey:n on kokenut jo sadattuhannet ihmiset. Mitä ihmiset sitten ovat kokeneet the Journey:n avulla? He ovat vapautuneet hyvin monenlaisista haasteista kuten ahdistus, stressi, masennus, huono itsetunto, vihamielisyys ja raivokohtaukset, fyysiset sairaudet, addiktiot ja epäterveet toimintamallit, seksuaalinen tai fyysinen väkivalta, parisuhdeongelmat, sekä saamattomuus ja alisuoriutuminen työelämässä. Melko vaikuttavan kuuloista! The Journey:n kuvaillaan olevan maailman tunnetuin todellisen sisäisen muutoksen menetelmä. Kuten varmasti jokainen tietää, niin mieli ja keho ovat erittäin vahvassa yhteydessä toisiinsa ja siksi myös tunnetyöskentelyn avulla voi muuttaa asioita solutasolta asti. The Journey on tullut tutuksi muutoksista, joita osallistujat ovat todella saaneet ihan solutasolle asti.

The Journey:tä käyttävät työssään terapeutit, valmentajat ja eri hyvinvointialojen osaajat. Elina Jaatinen, joka veti tämän Suomen The Journey -retriitin, on Suomessa The Journey:n maajohtaja. Koska olin käynyt Elinan työpajoissa jo aikaisemmin, oli minulla Elinan valmennuksen suhteen täydellinen luottamus. Kuitenkaan ennen retriittiä tästä the Journey Intensive:stä en olisi osannut kertoa kenellekään mitään vakuuttavaa enkä ollut myöskään lukenut yhtäkään Brandonin kirjaa (enkä ole vieläkään, jotta tämä teksti syntyisi puhtaasti vain retriitin tuomalla kokemuksella). Retriitin kuvauksissa minua kutsuivat sanat syvä tunnetyöskentely ja vapautuminen erilaisista tunnekuormista. Elinan sanoi minulle: ”tää vois tehdä sulle hyvää!” ja siihen luotin. Lähdin retriittiin rennoin neutraalein fiiliksin, vaikkakin ymmärsin, että parhaimmassa tapauksessa saatan päästä kokemaan huikean hienon viikonlopun. En kuitenkaan uskaltanut enkä halunnut asettaa valtavia odotuksia. Ajattelin, että viikonlopusta tulee juuri sellainen, kun kuuluukin tulla.

millainen on tunnetyöskentelyretriitti?

Retriitti kesti perjantaiaamusta sunnuntai-iltaan päivien ollessa noin 10-12 tuntisia. Etukäteen saimme ohjeet, joita noudattamalla retriitistä on mahdollista saada mahdollisimman paljon irti. Ohjeissa neuvottiin olemaan suunnittelematta mitään muuta viikonlopun ajalle, jotta prosessit, joita retriitti käynnistää, saisivat jatkua mahdollisimman vapaasti ja puhtaasti päivien välissä. (Eikä sitä nyt olisikaan kerinnyt oikein muuta edes tehdä.) Ohjeissa kehotettiin myös olemaan ilman kofeiinia, ylimääräistä sokeria jne. ja syömään mahdollisimman yksinkertaisesti, jotta ruokien ja juomien stimulantit eivät myöskään pääsisi sotkemaan kehon luonnollisia tunnereaktioita. Osallistujat pystyivät ymmärtämään jo ennen retriittiä, että hyvin todennäköisesti tunteita on luvassa rutkasti viikonlopun aikana ja niiden nousemista ei kannattaisi pidätellä. Meille annettiin jo ”lupa” ennen retriittiä nostattaa mieleen ja kehoon asioita/tilanteita, joita mahdollisesti haluaisi retriitin aikana tarkastella.

Retriitin rakenne oli vuorottelua Brandonin luennoista (jotka tulivat videotykiltä), Elinan alku-, väli- ja loppuspiikeistä, satsang-hetkistä, harjoituksista ja ruokailuista. Satsang-hetkissä retriitin osallistujat pääsevät kukin vuorollaan (halutessaan) eteen jakamaan omia kokemuksia harjoituksista. Itse en uskaltautunut, mutta sain paljon irti muiden satsang-hetkistä. Itse olisin mukavuudenhaluisena halunnut löhöillä retriitin ajan lattialla joogamatolla blokkien päällä tai istua jalat ylös nostettuina sohvalla, mutta tällä retriitillä toivottiin ”askeettisempaa” meininkiä ja me kaikki istuimme penkeillä, jotka oli asetettu riveihin. Huomasin, että tälläkin käytännöllä oli oma tarkoituksensa retriitillä ja päästin irti mukavuudenhaluisesta toiveestani. Niillä tunteilla, joita tästä järjestelystä minulla nousi, oli niilläkin tarkoituksensa retriitin tunneprosessien osalta.

Fyysinen matka ja emotionaalinen matka

No mitä ne harjoitukset sitten olivat ja mitä minä koin? Teimme kaksi isoa harjoitusta: fyysisen matkan ja emotionaalisen matkan. Koen, että näitä matkoja ei voi aukikirjoittaa niin elävästi kuin matkat itse pääsee retriitillä kokemaan. Ja suoraan sanottuna: kirjoitettuna matkojen syvällinen avaaminen olisi epäoleellista sekä saattaisi jäädä edelleen kysymysmerkiksi lukijalle. Voisin tiivistää matkat tähän niin, että matkojen aikana on tarkoitus päästä tuntemaan tunteita, joita ei ehkä ole aiemmin ollut mahdollista tuntea ja päästä tunteiden jälkeen sellaiseen rauhan tilaan, joka ihan jokaiselta sisimmästään vaikeiden tunteidenkin jälkeen löytyy. Matkoilla voi käsitellä sellaisia muistoja, joihin liittyy muita henkilöitä ja matkalla ollessa nämä henkilöt kohdataan (”leirinuotiolla”) ja heille voidaan puhua asiat avoimesti ja suoraan – niin, että matkalla olija saa sanottua ihan kaiken, mitä hän on ikinä halunnut henkilöille sanoa.

Nämä matkat eli toisin sanoen The Journey-kielellä prosessit olivat vaikuttavia. Moni itki vuolaasti, huusi, purki sanallisesti kaiken sisimpänsä. Mutta tarkoitus näissä prosesseissa ei tietenkään ollut mahdollisimman suuret, näyttävät tunnereaktiot, vaan tietenkin se, että tuntisi mahdollisimman paljon ja saisi vapautettua kehoa tuntemattomien tunteiden taakasta. Monesti ihmisillä on piilotettuja tunteita, tunteita, joita on vaikea tuntea ja ehkä tunteita, joista ei itsellä ollut mitään tietoa ennen prosessia. Kaikki nämä on mahdollista saada vapautettua. Ja kaikki ne vaikealta tuntuvaan asiaan liittyvät ajatukset on mahdollista purkaa. Ja mikä mielenkiintoisinta: kaikki ne solutason, sukupolvien takaa siirtyneiden muistojen negatiiviset vaikutukset, on mahdollista poistaa!

The Journey-prosessi tehdään toisen ihmisen tukemana, vaikka periaatteessa prosessin voi tehdä yksinkin. Silti pari ei millään tavalla kajoa prosessissa olevan prosessiin eikä muuta sitä – tukija vain ohjeistaa kohdasta toiseen ja toki pitää huolta prosessissa olevan turvallisuudesta. Ohjeistus prosessien suhteen oli myös se, että toista ei juurikaan auteta vaikeassa tunteessa, koska oikeasti on tarkoitus, että täällä saadaan tuntea.  Prosessin aikana ei halata, silitetä, sanota mitään tunteita lievittävää, vaikka itse toista kuunnellessa niin paljon tekisikin mieli niin tehdä. Ja vaikka tämä ohje tuntuikin aluksi vähän radikaalilta, niin loppujen lopuksi se oli vain hyvä asia: ei tarvinnut miettiä, että esimerkiksi milläköhän tavalla toinen haluaisi tulla lohdutetuksi.

Minun prosessit olivat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Ainakin minulla oli matskua prosesseihin viime aikaisten elämäntapahtumien takia. Tapasin prosessien aikana ”leirinuotiolla” niin äitini, isäni, isovanhempani, miehen, joka kuristi ja yritti raiskata minut, asuntomurtovarkaat, pahanpuhujat, elämästämme poistuneet ystävät jne. Oli kyllä erittäin puhdistavaa päästä kertomaan heille kaikki, mitä ikinä oli halunnut heille sanoa! Viikonlopun jälkeen olo oli jokseenkin kevyempi ja puhdistuneempi. Vaikutukset eivät kuitenkaan jääneet siihen.

Muutaman kuukauden päästä

Kun nyt tammikuussa kirjoitan tätä tekstiä loppuun, voin nähdä pitkäaikaisvaikutuksia retriitistä. En tietenkään voi olla varma, että kaikki mainitsemani asiat johtuvat juuri retriitistä, koska mitään virallista tutkimusta tässä ei ole käynnissä, mutta jotain erilaista on tapahtunut mm. tunnemaailmassani. Itse näen muutokset positiivisina, mutta tietenkin perheen jäseniltä voi kysyä, ovatko vaikutukset aina heidän mielestään positiiviset 😉

Olen itkenyt edelleen surua, vihaa, pettymystä entiseen tahtiin, mutta se, mikä on muuttunut, on ollut itkun ”vire”.  Ihan kuin itku tulisi syvemmältä, jostain välillä pohjattomalta tuntuvasta paikasta, sellaisesta paikasta, jossa on myös muitakin kuin omia itkemättömiä itkuja. Välillä itkuun on sekoittunut kummallisesti muitakin tunteita, jopa iloa siitä, että pystyn itkemään. Itkusta on ollut vapauttavampaa ja keventävämpää kuin aikaisemmin. Tällaista en ennen retriittiä ole kokenut. Ja kuten sanoin, en voi olla varma, johtuuko tämä retriitistä vai esimerkiksi suruni vaiheesta, mutta ajallisesti ajateltuna voisi hyvinkin olla retriitin hedelmiä. Ja jos kyseessä olisi retriitin vaikutuksia, voisi syvä, puhdistava itku olla sukupolvien takaisien itkujen itkemistä. Ehkä retriitti vapautti asioita solutasolta minunkin tilanteessa? Niin tai näin, retriitti antoi paljon ja tuli sopivaan hetkeen. Akuuttiin shokkivaiheeseen en retriittiä välttämättä suosittelisi.

Toinen pitkäaikaisvaikutus on ollut tunteiden aidomman näyttämisen helpottuminen. Olen toki aina ollut (erityis)herkkä, tunnen paljon ja intensiivisesti ja olen näyttänyt tunteita aina melko avoimesti. Nyt kuitenkin olen saanut entistä enemmän rohkeutta näyttää ja tuntea juuri se tunne, joka on tullakseen. Rohkeushyppäys ehkä on näkynyt kotona vähän 😀 Ajattelen, että retriitti jollain tasolla ”resettasi” tunnemöykyt sisälläni ja tunteiden tunnistaminen, tunteminen ja niistä kertominen on nyt ollut ”puhtaampaa” ja ”vähemmän sotkuista” sen jälkeen. Toki kun on entistä paremmin kartalla tunteista ja antaa itselleen luvan niitä tuntea täysillä, on elämä pitkällä tähtäimellä helpompaa. Itse nyt myös tiedostan paremmin, mitä tunneprosessin kohtia aion seuraavaksi hioa.

Melkoinen yhteen”sattuma” oli myös retriitin jälkeisellä viikolla kahden ystävän kanssa yllättävät, melko vakavatkin välienselvittelyt, jotka lopulta ohjasivat molempien ystävien kanssa parempaan itsetuntemukseen ja toisen ystävän kanssa lopulta yhteyden eheyttämiseen, toisen kanssa sen toteamiseen, että tällä hetkellä lähdemme eri suuntiin. Molempien kanssa olin istunut ”leirinuotiolla” prosessissa edellisellä viikolla ja avautunut heille asioista. Seuraavalla viikolla kävimme samoja keskusteluja ihan oikeasti. Sattumaa tai ei, mutta jotain alkoi myös konkreettisellä suhdetasolla puhdistua.

Kiinnostuitko tällaisesta tunnetyöskentelystä?

Kaiken kaikkiaan retriitti oli samaan aikaan ihana, rosoinen, kivulias, lempeä ja monipuolinen kokemus. Elinan liidaus oli taas upeaa ohjaustyötä, johon pystyi tälläkin kertaa luottamaan. Elinan tapa olla samaanaikaan informatiivinen ja hauska kolahtaa minuun ja Elinan ohjauksessa ei jäykistellä, vaan tunnelma on sopivan rento. Kaikissa haastavilta tuntuvissa tilanteissa Elina tai avustavat ohjaajat auttoivat, joten yksin ei tarvinnut vaikeuksien kanssa jäädä.

Tämä retriitti oli Journey Intensive ja tämän retriitin jälkeen voin harjoittaa näitä ”matkaprosesseja” oman lähipiiri kanssa maksutta. Tästä voisi jatkaa seuraavalla stepille eli kohti Practitioner-ohjelmaa ja siitä ammattilaiseksi, joka voi tehdä ”matkaprosesseja” valmennusvastaanotolla, kuten monet maailmalla ja enenevässä määrin Suomessakin tekee.

The Journey oli minun kohdalla sanojensa mittainen ja erittäin lämmöllä suosittelen kaikille heille, joita tällainen tunnetyöskentely kutsuu! Elinan nettisivuihin ja the Journey:hin pääset tustustumaan tästä linkistä: KLIK! Seuraava the Journey Intensive on jo tammikuussa, joten siihenkin kerkiät halutessasi osallistua! Tästä pääset katsastamaan suoraan sen tiedot: KLIK!

Nyt minä alan tutustumaan the Journey-kirjallisuuteen ja odotan jo innolla, mitä kaikkea uutta oivallusta löydänkään retriitin tueksi kirjoista!

Postauksen kuvissa Elina retriitin lopuksi.

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

Mitä tapahtuu yleensä koulutusten opeille, kun koulutuksista kuluu aikaa? Yleensä opitut asiat katoavat mielestä pikkuhiljaa, jos niitä ei säännöllisesti kertaa ja taitoja ylläpidä. Niin, puhunko minä jatkuvasti rakentavan vuorovaikutuksen opeilla vai onko koulutuksen opit jo jääneet taka-alalle? Onneksi ei jälkimmäinen vaihtoehto, mutta rehellisesti tarkasteltuna ei kyllä ensimmäinenkään.

Kirjoitin blogiin Rakentavan Vuorovaikutuksen ohjaaja® -koulutuksen polun auki omista kokemuksistani käsin. Linkkaan kaikki aiemmat tekstit tämän tekstin loppuun. Ne itse asiassa kannattaa käydä nyt ekana lukemassa, jos et ole niihin aiemmin perehtynyt.

Nyt on vuorossa viimeisin teksti koskien RVO®-koulutustani. On mielenkiintoista tarkastella vuotta taaksepäin ja pohtia, miten arjen kommunikaatio, vuorovaikutus ja ideologia on muuttunut.

”no toi ei kyllä ollut nvc:tä”

Sisimmässäni tiedän, että NVC on tullut elämääni pysyvästi. Jo heti alun alkujaan ihastuin sen ideologiaan ja helppoon käytettävyyteen. Samat asiat viehättävät edelleen. Ideologia on sulautunut osaksi arkeamme jo kivasti, mutta toki prosessi on edelleen kesken. Oikeastaan, koko elinikäinen prosessihan tämäkin on: koskaan en ole valmis, enkä haluakaan olla. NVC:n otto arkeen mukaan on ollut myös päätös: päätös aktiivisesti muistaa käyttää sitä erilaisissa tilanteissa. Tilanteet muiden kun omien perheenjäsenten kanssa ovat itselleni helpoimpia sen suhteen, miten pystyn kommunikoimaan NVC-ideologian mukaisesti. Perheenjäsenten kanssa kommunikointi onkin sitten astetta haastavampaa, kun tilanteisiin kietoutuu yleensä niin paljon enemmän kuormitustekijöitä ja voimakkaita tunteita.

”No toi ei kyllä ollut NVC:tä” huudahtaa poika hieman tiukan keskustelun jälkeen 😀 Meillä kouluikäisille on selitetty, mikä on NVC ja millaisia periaatteita se sisältää. Sitten viikottain saamme kuulla miehen kanssa, kumpi osaa NVC:tä missäkin tilanteessa ja kumpi ei 😀 Tyttö, joka on reilu kolmevuotias, on imenyt ehkä hedelmällisimmin NVC-tyylisiä toteamuksia ja niitä aina ihastellen kuuntelen.  Hän käyttää taidokkaasti tunne- ja tarvesanastoa sekä esittää usein pyyntöjä NVC:mäisesti. Hän jopa koittaa sovitella isosisarusten ristiriitojakin ja välillä toteaakin: ”Minä sovittelin tämän riidan”. Tavoitteenamme on, että kasvatuksesta tulisi pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lasten tasoisesti tarpeita, tunteita ja pyyntöjä sanoittavaa. Tärkeä taito, jonka lapsilleni haluan opettaa, on myös itse-empatia.

Huomaan, että kun kotiäitinä on jatkuvasti lasten kanssa ja joutuu/pääsee kohtaamaan lukemattomat ristiriitatilanteet päivittäin, on opiskelumateriaalia valtavasti tarjottimella. Välillä oma kuormitustila on niin suuri, että vanhat toimintamallit puskevat päälle ja ei ole missään nimessä empaattinen lasta kohtaan, eikä ehkä itseäkään. Välillä taas jaksaminen on sen verran parempaa, että ristiriitatilanteissa on päästy eteenpäin NVC:n keinoin. Vaikeinta aikuisena lasten ristiriitatilanteissa on se, jos olisi itsellä halua keskittyä tilanteeseen NVC-näkökulmalla, mutta muut lapset vievät huomion muualle, eikä keskittyminen riitä NVC-tyyliseen kommunikointiin.  Tällöin ”luovutan” ja menen sieltä, mistä olen tottunut menemään ilman NVC:tä. Haluaisin luottaa kuitenkin siihen, että pikkuhiljaa, kun NVC sulautuu entistä vahvemmin osaksi arkeamme, se alkaisi sisältyä ihan peruskommunikaatiooni ristiriitatilanteissa ilman suurempia ponnisteluja. Osaltaanhan näin jo on, mutta vielä on matkaa luontevuuteen kaikissa tilanteissa! Sitä kohden siis!

nvc on elämäntapa

RVO®-koulutuksessa, jos jossain, ollaan toisille läsnä. Ja ehkä juuri sen takia se on jäänyt todella vaikuttavana koulutuksena mieleen. Tuntuu, että RVO®-koulutukset ovat ihan oma kuplansa, jossa todella uskaltaa olla oma rehellinen itsensä ja saada kannattelua muilta, jos siihen on tarvetta. Juttelin mieheni kanssa RVO®-koulutuksesta. Me tulemme erilaisista koulutustaustoista ja ollaan muutenkin aika erilaisia tietyissä oppimiseen liittyvissä asioissa, mutta silti me molemmat tykättiin erittäin paljon RVO®-koulutuksesta ja kouluttajista. Me koimme, että kouluttajat halusivat todella luoda yhteyden ja luottamuksen kaikkiin opiskelijoihin ja kaikkien opiskelijoiden välille. Näin ollen kun oppimisympäristö oli täysin turvallinen, oli oppiminen helppoa. Ja yhteys, se onkin mielestäni taikasana, mitä tulee NVC:n käyttöön. Vaikka NVC:ssä onkin HTTP-ketju (havainto, tunne, tarve, pyyntö), jota usein käytetään, kaikki lähtee kuitenkin läsnäolosta ja yhteydestä. Oman kokemukseni mukaan mikään mekaaninen HTTP-ketjun luetteleminen oikean elämän tilanteessa ei synnytä toisessa osapuolessa kutsua vuorovaikutukseen, jos ohittaa kokonaan yhteyden ja läsnäolon luomisen.

Jo aiemmissa koulutuksissani olin saanut vahvistusta yhteyden tärkeydelle. RVO®-koulutuksessa oppi yhteydestä sai taas lisäsyvyyttä. RVO-koulutus muistutti siitä kaikista tärkeimmästä ja sen päälle rakennettiin ihan mahtava oppi HTTP-ketjusta, jota voi käyttää joko suoraan oppikirjamaisesti tai soveltaen eri tilanteisiin rennommin. Olen huomannut omassa elämässäni, että jo pelkkä yhteyden rakentaminen ja sen vaaliminen helpottaa monia tilanteita – välttämättä ei edes keritä mennä HTTP-osioon, kun jo yhteyden kautta ristiriita on lievittynyt.

Oikeasti voisin sanoa, että Nonviolent Communication on elämäntapa. Olen sitoutunut väkivallattomaan, rakentavaan vuorovaikutukseen missä ikinä olenkaan ja mihin ikinä menenkään. Silti, vaikka se on elämäntapa, niin samoin kuin vaikka terveellinen syöminen tai liikunta, elämään mahtuu muutakin ja välillä ”elämä tapahtuu”, kuten koulutuksessakin kuulin monta kertaa sanottavan, ja elämäntapaa ei olekaan helppo ylläpitää. Silti minulla on aina yritys takaisin siihen rakentavaan vuorovaikutukseen, koska se vain yksinkertaisesti on juuri minun arvojeni mukaista. NVC-kielen avulla säilytän paremmin yhteyden itseeni ja muihin, koen suurempaa ymmärrystä kaikissa tilanteissa eri osapuolia kohtaan ja se helpotus, kun todella tulee kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi käyttäessä NVC:tä, – se on koko hyvinvointia kohentava ja sitä haluaa jakaa eteenpäin ilolla.

lisää, lisää, lisää!

Haluan oppia lisää NVC:stä ja onneksi se on mahdollista, niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tällä hetkellä minulla ei ole mahdollista suuriin liikkeisiin koulutuksen suhteen, mutta assistentiksi koulutukseen olisi lähivuosina erittäin mielenkiintoista päästä. Siinä oppisi jo varmaan taas valtavasti lisää! Suomessa järjestetään toki myös päivän tai parin syventäviä opintoja ja kesäleirejäkin muiden NVC:tä elämässään tavalla tai toisella harjoittavien kanssa. Tärkeää on mielestäni myös itse pysähtyä välillä miettimään, onko tyytyväinen siihen, miten NVC näkyy omassa arjessa ja tehdä mietintöjen perusteella mahdollisia muutoksia. Minä voisin toivoa lisää keskittyneitä NVC-harjoituksia mieheni kanssa korttien kera. Jo kerran viikossa olisi ihana, jos saataisiin toteutumaan. Ja tietenkin lasten kanssa myös lisää NVC-korttipelejä!

Jos sinulla on noussut kiinnostus RVO®-koulutusta kohtaan minun tekstieni kautta, niin ilmoittaudu lähimpään ryhmään, ne näet SavannaConneXionsin sivuilta: KLIK! Tämä koulutus sopii kaikille sellaisille ihmisille, joilla on aito halu oppia uutta vuorovaikutuksesta ja kommunikoinnista. Myös erittäin monen eri alan työntekijät hyöytyvät tästä koulutuksesta, joten kannattaa vinkata myös työnantajalle RVO-koulutuksesta®.

Alla kaikki edelliset tekstini:

RVO®-koulutus: sukellus tunteiden ja tarpeiden maailmaan

RVO®-koulutus: maailmankatsomuksen muutoksesta, kielestä ja emppatreeneistä

RVO®-koulutus: korttipelejä ja itsetuntemuksen syventymistä

RVO®-koulutus: leimaamisesta ja sen vaikutuksista

RVO®-koulutus: mietteitä häpeästä ja syyllisyydestä

RVO®-koulutus: Haluaisitko sinäkin olla Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja®?

RVO®-koulutus: strategioista, sosiokratiasta ja keskeisistä erotteluista

RVO®-koulutus: anteeksipyytämisen ja -antamisen muutoksesta ja sovittelusta

RVO® -koulutus: Olen Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja®!