Tämä takka saattaa ilostuttaa opiskelupäiviä, jos vierailee KirsiConsultingin toimistolla.

Ratkaisukeskeisen neuropsykiatrisen koulutuksen neljäs lähiopetusjakso KirsiConsultingilla on nyt ohi, ja ollaan yli puolivälin. Jäljellä on enää kaksi lähiopetusjaksoa! Neljäs lähiopetusjakso oli kaikista mielenkiintoisin, sillä toinen päivistä oli positiivisen psykologian päivä – päivä, jota olin odottanut koko opiskelun ajan! Harmi vain, että minä en pystynyt keskittymään päivään kunnolla, sillä mielessäni pyöri tuolloin lähestulkoon vain tuore rikos, jonka uhriksi olin joutunut. Itsenäinen opiskelu keskittyi tällä kertaa valmennusten lisäksi paljolti kirjallisuuteen. Ja se kirjallisuus sitten veikin mukanaan!

Kaikki aiemmat NEPSY-tekstit ovat tässä:

TULEVAN VUODEN HUIPPUJUTTU: MINUSTA TULEE NEUROPSYKIATRINEN VALMENTAJA

NEPSY-VALMENTAJAKOULUTUS: ORIENTOITUMISTA JA ERILAISIA OPISKELUMUOTOJA

NEPSY-VALMENTAJAKOULUTUS: ASKEL KIEHTOVALLE EPÄVARMUUSALUEELLE

NEPSY-VALMENTAJAKOULUTUS: KOULUTUKSEN PUOLIVÄLI OLI RANKKA, MUTTA ERITTÄIN HYÖDYLLINEN

NEPSY-henkilön tukemista sekä positiivista psykologiaa lähiopetuspäivissä

Kuten alussa kirjoitin, aivoni ja opiskelutilani eivät olleet parhaita mahdollisia noina lähiopetuspäivinä. Onneksi me saamme Google Classroomiiin luentomateriaalit, joista olen voinut jälkikäteen kertailla päivien sisältöä. Ensimmäisenä lähiopetuspäivänä paneuduimme ADHD-oireisen ihmisen tukemiseen sekä itsenäistyvän nuoren tukemiseen. Tämä päivä oli hyvin konkreettinen ja auttoi selventämään asioita, joita olinkin jo kerinnyt mielessäni miettimään liittyen valmennukseen. Positiivisen psykologian päivä oli varmasti kaikille voimaannuttava ja sisälsi paljon tehtäviä – niin yksin, parin kanssa kuin porukassakin tehden. Harmittavaa tosiaan oli se, että positiivisuuden vastaanotto ei ollut minulla paras, elinhän tuolloin sitä kaameinta aikaa tämän traumaattisen stressin kanssa. Kuitenkin kun jälkikäteen lueskelin materiaaleja läpi, sain paljon hyviä uusia ajatuksia mieleeni. Positiivinen psykologia kiinnostaa minua myös sinällään tosi paljon – sitä voisin opiskella paaaaljon lisääkin ja koen sen todella omaksi psykologian suuntauksekseni!

Näidenkin lähiopetuspäivien jälkeen tahdon todeta, että ryhmällä on paljon väliä. Se on asia, joka aivan varmasti vaikuttaa oppimiseen. Olemme onnekkaita, että meidän ryhmässämme tunnelma on aito, välittävä ja myöskin humoristinen. Olen saanut uusia ystäviä meidän opiskeluporukasta.

Niin hyviä kirjoja opiskelumateriaalina!

Meidän kurssin materiaalina on suhteellisen paljon kirjoja, jotka liittyvät neuropsykiatrisiin häiriöihin, valmentamiseen, narratiivisuuteen jne. On hienoa huomata, että sitä on tullut tässä kurssin aikana pikkuhiljaa kahlattua jo aika monta kirjaa läpi ja tietää jo jotakin jostakin, haha. (Ja sitten samalla tajuaa, että ei ehkä tiedäkään mistään mitään… On tämä aikamoista tämä opiskelu!). Mulla on kolme lempparikirjaa ollut tämän kurssin aikana, ja nyt kerron teille niistä muutaman lauseen.

Näe sydämellä – Luo arvostava yhteys lapseen / Saukkola Kirsi, Laane Taina. Tämä on kirja, jonka minä toivoisin jokaisen vanhemman ja jokaisen lapsen kanssa toimivan aikuisen lukevan. Täydellinen perusteos kaikille, jotka koskaan kohtaavat lapsia missään. Teos on todella selväsanainen, arkielämään soveltuva, helposti luettava ja ennen kaikkea kaunis, koskettava ja inhimillinen. Se on hyvällä tavalla silmiä avaava ja lapsen oikeuksien puolestapuhuja. Kirjasta tulee hyvä mieli ja se luo rohkeutta olla lempeä, lapsen mielipiteet ja ominaisuudet huomioonottava aikuinen. Lue, lue ehdottomasti!

Toisin. Minun Asperger-elämäni / Paula Tilli. Taisin tästä jo omassa instagramissani mainita, että jos luet edes yhden kirjan, joka koskettaa Aspergeria, niin lue tämä! Tämä kirja on Asperger-henkilön kirjoittama ja avaa ihan koruttomasti, mutta todella taitavasti Asperger-henkilön mielenmaailmaa. Olin iloinen, että tieteellisten kirjojen lisäksi luin tämän!

Karttoja narratiiviseen työskentelyyn / Michael White. Tästä kirjasta ehkä puhuin jo aiemmassa tekstissäni, mutta mainitsen nyt yhä uudelleen, sillä jos narraviisuus valmentamisessa kiinnostaa, niin tämä on supermielenkiintoinen kirja luettavaksi, tutkittavaksi ja opittavaksi. Hienon uran tehneen Whiten kertomukset narratiivisesta ohjaamisesta ovat huikeat! Häneltä minä tahdon oppia paljon!

Itsenäisten opiskelujen aikana teemme kirjoista referaatteja, reflektointeja tai luemme vain taustatiedoiksi. Tällä kertaa saimme kirjareflektiostamme palautteen opettajan lisäksi myös toiselta opiskelijalta. Vielä on opiskelua jäljellä, vielä on kirjoja jäljellä. Kaksi lähiopetusjaksoa käymättä ja paljon itsenäistä opiskelua tehtävänä. Epäroin hieman, että saanko kaikkea itseopiskelua tehtyä oletetussa aikataulussa näiden lähiopetusjaksojen välissä, mutta sain kuin sainkin, vaikka ajatus aika paljon harhailikin rikoksessa ja toipumisessa. Mielenkiinnolla kohti uusia opittavia asioita siis mennään, sillä onhan se jännää, että tasan kahden kuukauden päästä olen valmis ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentaja!

// Emmi

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: IG: @emmianniinajansson / FB: @readysteadyflowblog

Siitä on nyt reilut kaksi viikkoa, kun jouduin rikoksen uhriksi. Poliisi tutkii tapausta nimikkeellä raiskauksenyritys, vaikka ensisijaisesti minusta tuntuu, että minut yritettiin tappaa kuristamalla. Tämän hetkisen tutkintanimikkeen syy johtuu hyökkääjän sukupuolesta, asennosta, jossa hän minua kuristi ja siitä, että tapahtuneeseen liittyy myös haaroväliin kajoaminen kädellä kuristamisen lisäksi. Koko tarinan voit lukea täältä: Elämäni kamalin kokemus: Tuntematon mies hyökkäsi kimppuuni kävelylenkillä. Tässä tekstissä kerron teille, miten hyökkäys on vaikuttanut mieleeni ja kehooni.

Rehellinen kuvaus oireilusta

Ensimmäiset päivät vain tärisin, vapisin ja itkin.

Turvallisuudentunteeni katosi kokonaan, eikä ole palannut.

Ensimmäisen viikon ajan hyökkäys oli mielessäni 100% kaikesta ajasta. En pystynyt miettimään mitään muuta. Näin hyökkäyksen jatkuvasti mielessäni, tahtomattani. On raskasta elää hyökkäystä joka ikinen minuutti.  Sen lisäksi, että näin hyökkäyksen mielessäni, koin sen. Koin kurkkua kuristettavan, käsiäni ja polviani särkevän ja jalkojani heikottavan.

On ollut vaikeaa olla turvallinen ja tasapainoinen vanhempi, kun mieli on ihan sekaisin.

Henkeäni ahdistaa. Hengitys on pinnallista, syke on jatkuvasti korkea. Sydämeni muljahtelee, se tekee välilyöntejä, rintakehääni puristaa, sydäntäni särkee. Syvään hengittäminen on lähes mahdotonta, tai ainakin todella vaikeaa.

Päätäni särkee. Uni ei tule, vaikka olen todella väsynyt. Pyörin sängyssä monta tuntia. Nukahdan. Herään painajaiseen. Uudelleen nukahtaminen on todella vaikeaa. Unta en saanut ensimmäisinä öinä kerättyä ollenkaan. Seuraavan viikon ajan noin neljä tuntia yössä, parin viikon päästä aloin nukkua noin kuusi tuntia yössä. Edelleen liian vähän. Uni tulee vain, jos olen ihan kiinni toisessa ihmisessä. Yksin nukkuminen on täysin absurdi ajatus.

Aluksi en pystynyt olemaan ollenkaan yksin kotona. Nyt jo pieniä hetkiä, ja nekin niin, että kierrän ikkunasta toiselle katsomassa, näkyykö mitään epäilyttävää. Ovien lukot tarkistan jatkuvasti. Vessojen pienet verhottomat ikkunat olen peittänyt. Joku kättä pidempi kulkee kotonakin liikkuessani huoneesta toiseen mukanani, kun olen yksin. Yksin ollessa en voi oleskella lainkaan huoneissa, joissa ei ole pakoreittiä ulos.

Pääni on kehittänyt kaikenlaiset pakosuunnitelmat, taistelusuunnitelmat ja kauhuskenaariot. Olen varautunut kaikkeen niin hyvin kuin mahdollista. Ulkona en liiku yksin. Ja kun liikun, mukanani on aina pieni hiussuihke (tämän vinkin sain, kun en heti päässyt hankkimaan pippurisumutetta tms.). Varmistan aina jollekulle, moneltako minun tulisi viimeistään olla kotona ja olen todella tarkka lasten kotiintuloajoista. Kun olen autossa, puhun puhelimessa ja kun astun sisälle kotiin, puhun mieluiten puhelimessa. Haluan olla livetilassa jonkun kanssa, jos jotakin tapahtuu.

Lapset ovat kärsineet tästä. Emme ole ulkoilleet normaalisti. Olen hysteerinen ovien lukitsemisen suhteen. Lapset eivät enää saa avata ensimmäisenä ovea. Lapset ovat kärsineet minun mielentilastani. Olemme kerranneet lasten kanssa kaikki mahdolliset asiat tuhmiin ihmisiin liittyen, mitä nyt voi vaan lastentasoisesti keskustella.

Ensimmäisinä päivinä en voinut ajaa autolla ollenkaan. Sen jälkeen, ja edelleen, tarkistan aina auton takakontin ja takapenkit taskulampun kanssa.

Ensimmäiset kaksi viikkoa pesin kasvot silmät auki ja kurkin koko ajan taakseni. Suihkussa myöskään en voinut sulkea silmiäni. Iltaisin odotin, että väsymys sulkee silmät… Pelko siitä, että joku on takanani ja käy kimppuuni, on ollut valtava.

Kun mies yritti hieroa jumittuvia hartioitani, en kestänyt takanaoloa, sillä mielelleni takanoleva ihminen on tietenkin aina se kuristaja, vaikka tiedänkin, että siellä on vain mieheni, joka yrittää helpottaa oloani.

Kaikki rasahdukset, kaikki tuntemattomat ihmiset, lähestyvät autot ja oudot äänet ovat mahdollisia uhkia. Säpsähtelen, jähmetyn, kuuntelen, pelästyn oikeastaan kaikkea.

En missään nimessä voi käydä yksin suihkussa/saunassa.

Ensimmäisen viikon ajan näin kummallisia näkyjä, mm. hirviöiden päitä ihmisten päiden tilalla, myös mieheni pään tilalla.

Kun tulen kotiin yksin tai lasten kanssa (niin, että kotona ei ole muita aikuisia), tarkistan kaikki kaapit, sängyn alustat, sängyt, viltit, vaatehuoneen… Ja tottakai ennen nukkumaanmenoa sama setti.

Syöminen oli vaivalloista ensimmäisen viikon, puolitoista. Aluksi tuntui, että kurkusta, jota on kuristettu, ei voi laittaa ruokaa alas. Myös ruokahalu oli olematon. Oksetti.

Opiskelusta, työnteosta, loogisesta ajattelusta, pitkäjänteisestä tekemisestä ja lasten kanssa läsnäolosta ei tullut yhtään mitään. Edelleen ne tuottavat vaikeuksia. Tehokkuus ja luovuus ovat poissa.

Tapahtumaillan jälkeinen reilu viikko on hämärän peitossa. Erillisiä muistoja tuosta ajasta ei juuri ole.

Kun liikun julkisilla paikoillla, pälyilen ympärilleni jatkuvasti. Kun istun johonkin julkiseen paikkaan, valitsen aina paikkani seinän vierestä ja niin, että pako-ovi on lähellä.

Pelästyn, jos minulle soitetaan vieraasta numerosta. Hyvä kun uskallan edes vastata.

Tunteet, joita olen käynyt läpi näiden viikkojen aikana, ovat olleet pelko, viha, ärsytys ja lamaantuminen. Aaltoillen.

Kysyn koko ajan mielessäni kysymystä: MIKSI?

Nyt, kun hyökkäyksestä on reilu kaksi viikkoa, on rikos mielessäni noin 90% ajasta.

Seuraava teksti, jonka kirjoitan tähän asiaan liittyen, on postaus tämänkaltaisen rikoksen uhrien omaisille. Aion myös tehdä postauksen, jossa pohdin uhriksi joutumista.

// Emmi

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

IG: @emmianniinajansson / FB: @readysteadyflowblog