Tiedättehän te: me olemme viime vuosina tutustuneet aika laajastikin vaihtoehtoisiin tapoihin leipoa. Se kaikista läheisin ydinperheemme ulkopuolinen henkilö, äitini, on vääjäämättäkin päässyt tutustumaan myös superfoodien ja vaihtoehtoruokailun maailmaan meidän kauttamme. Vaikka hän rakastaa perinteistä leivontaa, hän on oikein sydämellisesti halunnut opetella myös toisenlaista leivontaa! Ihminen, joka on (työkseen) leiponut neljäkymmentä vuotta vain ja ainoastaan perinteisillä aineilla, on aika haka jo leipomaan myös ei-niin-perinteisillä aineilla, kiitos avarakatseisuudestasi ja oppimisen halustasi, rakas äiti! En pidä sitä(kään) asiaa itsestään selvyytenä. No, tietenkin äitini kehumista voisin jatkaa tässä koko loppupostauksen ajan, niin paljosta häntä voisin kiittää… mutta mennäänpä kuitenkin mustikkapiirakkareseptiin, joka on sokeriton, gluteeniton ja maidoton, mutta jonka maku on todella lähellä perinteistä Mummon mustikkapiirakkaa! Kannattaa todellakin kokeilla!

Huomasitte varmaan, että oli hiljaiset kaksi viikkoa. Puuh. Kahden viikon aikana tapahtui raskauspahoinvoinnin loppuhuipennus. Ihan ka-ma-laa. Pariksi viikoksi pahoinvointi olikin jo lieventynyt ehkä puoleen, kun sitten se tulikin entistä kamalampana takaisin – pariksi viikoksi. (Outoa, eikö?)

Tuo pari viikkoa oli yhtä selviytymistaistelua. Pyrin pitämään kiinni (päänsisäisestä) säännöstäni, että töihin mennään, jos ei ole kuumetta eikä tartuntatauteja ja muutkin hommat hoidetaan, kuten ollaan sovittu. No, melko vajaalla käymistähän se oli, ja hoipertelua paikasta toiseen. Sekä vessassa ravaamista. Sitäpä sitä. Yhden päivän oli pakko pitää sairauslomaa, sillä pystyssä en meinannut pysyä ja tärisevin raajoin ajoin kotiin peiton alle. Palavereissa änkytin ja paloturvallisuuskoulutuksessa istuin nurkassa kalpeana kuin jauhopussiin hukkunut. Muuten selvisin tsempillä ja sain jopa hommani hoidettua.

Kukas ne työt töissä tekee ja kotona lasten kanssa leikkii, jos ei äiti itse? Vaikka sitten sairaana.

Olen huono lepäämään ennen kuin on ihan pakko, ja toisaalta siitä saakin sitten kärsiä ihan itse, kun vointi menee entistä huonommaksi… (Ja koska tästä kotiväeltä kuulin, jatkossa lupaan jäädä kotiin ehkä vähän herkemmin.) No, koska inhoan tekemättömyyttä ja lasten kanssa tehtyjen suunnitelmien perumista, hoidimme sovitut vierailut ja menot ja kuskailut suunnitellusti, ja kävin jopa lasten kanssa kirjamessuilla kiertelemässä kahdeksan tuntia, kun niistä oli puhuttu jo monta viikkoa…

Sen kahden viikon sisällä kävin päivystyksessä pari kertaa, sillä heikotus oli välillä niin seisauttavaa ja pahojen oksennuskohtausten aikainen supistelu alkoi jo pelottaa. Tiputus oli nämä pari kertaa todella lähellä, mutta päätimme, että kokeilemme jatkaa parantelua kotona. Kaliumtasot ja verenpaineet olivatkin huomattavan matalat, joten lepoahan siitä määrättiin enemmän kuin pystyin toteuttamaan (Miten ihmeessä lapsiperheessä edes pystyy lepäämään niin paljon, kuin tarvitsisi, sillä  meillä ainakin pojat tarvitsevat äksöniä ihan joka päivä ja paljon – siinä ei ruutuja pysty koko päivää toljottamaan, vaikka vanhempi olisi kuinka kipeä…).

Toimintaa kiitos, vaativat lapset.

Lääkärit kummastelivat oloani, sillä mitään diagnosoitavaa tautia minusta ei löydetty eikä perheessäkään ollut ollut mitään muuta kuin se flunssa muutamia viikkoja sitten (eikä tämä kyseinen pahoinvointisuus tarttunut kehenkään muuhun). Mutta onhan se selvää, että 20-60 kertaa tyhjennystä vessassa vuorokauden aikana ei ole edes raskauden aikana kovinkaan normaali tila. Kun 12 päivää tätä järkyttävää elämää oli takana, mies keksi, että autetaan suolistoa vähän kotikonstein, ja kokeillaan aktiivihiiltä ja bentoniittisavea – luonnon omia, turvallisia rohtoja myrkkyjen sieppaamiseen kehosta. Oli se suurentunut pahoinvointipariviikkoinen mitä tahansa, raskaudesta tai jostakin muusta johtuvaa, se meni thank god ohi kotidropeilla, – tai oikein hyvällä onnella, juuri samaan aikaan 🙂 Ei tarvittu tiputusta eikä antibiootteja. Ja mahaolijan tilakin on nyt tarkastettu ja hyväksi todettu – hänkään kun ei juuri jaksanut itsestään mitään ilmoitella pariin viikkoon saaden tietysti omat lisähuolensa heräämään meissä.

Koska oksensin parin viikon ajan rajusti kaiken ruuan, mitä tuohon mennessä olin saanut raskausaikana ruokalistalleni, monet niistä ruuista jäi siis oksettamaan jälkikäteenkin, vaikka olivat ihan ookoo ennen noita pahenemisviikkoja. Nyt sitten yritän palautella niitä taateleita ja jauhelihoja takaisin haarukan kärkeeni pikkuhiljaa…

Saanko jo poistua siitä kauhujen raskauspahoinvointikarusellista? Ikävä ei tule.

Kun nämä älyhuonot viikot loppuivat, ne todella loppuivat melkein kuin seinään! Viimeiset kolme päivää olen leijaillut katossa! Oloni on ollut parempi kuin koskaan ennen tässä raskaudessa! Poikani tulevat varmasti muistamaan vielä pitkään sen lauantaiaamun muutama päivä sitten, kun keitin kahvia ja join sen nauttien, sen verran iloista touhua se oli! Mieheni on saanut päivän naurunsa viime vuorokausina hetkistä, kun vaimo pomppii kuin miljoonapotin voittaessaan – pystyinhän minä sentään haistamaan kanelipussia ilman oksennusta ja ripottelemaan sipulijauhetta ruokaani!

Vaikeuksien keskellä on aina todella vaikeaa ymmärtää niiden syytä ja omalle kohdalle sattumista juuri sillä hetkellä. Miksi minulle annetaan jo kolmas vaikea raskaus peräkkäin? Miksi kärsin ensimmäiset 20 pitkää viikkoa pahoinvoinnista? Niin tai näin, ainakin osaan arvostaa tätä nykyistä oloa taaaaas astetta enemmän (ja siitä on tainnut lähipiirikin saada kuulla kyllästymiseen asti :-D). Pahoinvointirannekkeet ovat saaneet jäädä nyt kassiin (jes!) ja minulla on jopa pieni toivon hippunen sen suhteen, että seuraavat 20 viikkoa tulisivat olemaan hieman helpommat kuin menneet 20 viikkoa. Että ne viimeisetkin pahoinvoinnin jämät katoaisivat ja hyvinvoiva ja energinen keskiraskaus (ja loppuraskaus…) minulle suotaisiin. Se olisi jo aika huippuihanaa!