Virtuaalinen maailma on kuohunut vanhempien somekäytöksestä aika voimaakkaastikin viime aikoina (olette varmasti huomanneet sen!). Minun mielestäni asioista keskusteleminen on vain hyvä asia! Itse suhtaudun aika neutraalisti näihin asioihin: suurin osa elektroniikasta helpottaa elämää huomattavasti ja sillä on paljon hyviä puolia ihan sen lapsiarjenkin kannalta ajateltuna. SILTI jokaikisen vanhemman (ja muidenkin lasten kanssa aikaa viettävien) tulisi miettiä omaa kännykän/tabletin/tietokoneen käyttöä lasten seurassa, ja tehdä käytökseen muutoksia, jos omatunto vähänkään kolkuttelee.

Luulen, että minäkin saatan välillä olla juuri se äiti, josta tuntemattomat voivat ajatella, että onpas siinä kasvattaja, kun on nenä ruudussa kiinni. Minä kun saatan lasten kanssa liikkuessa räplätä kännykkää, enkä sitä asiaa nyt lähde kieltämään yhtään. Usein, hyvin usein tarkoitusperäni on kuitenkin jokin ihan muu kuin ”turhanpäiväinen” somettaminen! 

Käytän hyvin usein navigaattoria, kun liikun vieraassa paikassa lasten kanssa (kyllä, myös silloin, kun olemme kävellen liikkeellä). Ja kännykässähän tuo navigaattori on. 

Liikkeellä ollessamme saatan etsiä myös liikkumiseemme/päivän suunnitelmiin liittyviä tietoja, jotka ovat jostain syystä jääneet selvittämättä aiemmin.

Saatamme yhdessä googlettaa jotakin oudon näköistä sientä tai hyönteistä tai sammakkolajia, joka tulee luonnossa vastaan. Tai tsekkaamme yhdessä, miltä sää näyttää määränpäässämme.

Saatan napsaista kuvan tai pari jostakin hauskasta/kauniista tilanteesta muistoksi meille kaikille.

Hyvin usein myös vastaan puhelimeen, jos on syytä olettaa, että soittaja on esimerkiksi henkilö, jota olemme menossa tapaamaan, sillä soittajan asia saattaa vaikuttaa meidän sen hetkisiin suunnitelmiin. Vastaan myös puhelimeen, jos kuka tahansa, mutta sama henkilö soittaa muutaman kerran tiuhaan peräkkäin, sillä yleensä silloin soittajalla on jotakin tärkeää asiaa.

Muutamat läheiset saattavat lähettää pojille minun whatsupp-tilin kautta kuvia esimerkiksi pojille tärkeistä lemmikeistä. Näitä kissa- ja koirakuvia ja -videoita tietysti katsomme yhdessä hymyillen!

Ihan silloin tällöin saatan puistossa ollessamme kaivaa kännykän myös tsekatakseni päivän aikana tulleet viestit tai laittaakseni instagramiin kivan kuvan. Mutta näin tapahtuu vain ja ainoastaan silloin, kun näen, kuulen ja tiedän, että lapsilla on jokin superhyvä leikki keskenään, eikä vaaroja ole lähettyvillä. 

Kotona ollessa voin katsoa puhelinta silloin, jos pojat leikkivät toisessa huoneessa nätisti, eikä minua tarvita heidän valvomiseensa. Silloinkaan sormi ei voi olla pyyhkimässä pölyjä näytöltä jatkuvasti, sillä kyllä lapset senkin huomaavat ja vaistoavat, vaikka kuinka ovatkin omissa oloissaan.

  

No, mitkä vinkit sitten antaisin niille, jotka haluavat vähentää somen käyttöä?

Mykistä ei-niin-tärkeät whatsupp-ryhmät. Laita kännykkä kokonaan äänettömälle tai piippaukselle aina, kun et odota mitään supertärkeää puhelua.

Jos räpläät puhelinta lasten läsnäollessa, kerro heille, mitä teet. Tämä tapa vähentää huomattavasti kiusausta alkaa selaamaan kaikkea ei-niin-välttämätöntä. Minä kerron 99 prosenttisesti ääneen aina, että ”Äiti etsii nyt googlesta sen paikan osoitetta, mihin olemme menossa”, tai ”Äiti katsoo, moneltako se paikka aukeaakaan”, ”Äiti kirjoittaa isille nyt viestiä, jotta isi osaa tuoda kaupasta niitä meidän toivomiamme ruokia” tai ”Äiti sopii nyt kaverin kanssa treffejä, jotta tekin pääsette leikkimään kavereidenne kanssa iltapäivällä”.  Tämän tavan ansiosta lapset eivät hae niin kovasti huomiota puhelimen käytön aikana, kun he tietävät, mitä vanhempi puhelimella tekee ja että sen räplääminen loppuu tietyn ajan sisällä. (Tämä tietenkin toimii hyvin vain vanhempien lasten kanssa, jotka ymmärtävät puhetta.)

Jätä puhelin joskus kotiin. Jos oletat, että et tarvitse puhelinta pikkureissun aikana, jätä puhelin rohkeasti kotiin.

Kun tapaatte kavereiden kanssa, näytä mallia, äläkä vilkuile kännykkää jatkuvasti, saati ota sitä kokoaikaiseksi seuralaiseksi käteesi oikeassa seurassa ollessasi.

Vaikka puhelimesi ei ole äänettömällä, sinun ei ole pakko vastata puheluihin tai viesteihin (ellet ole luvannut jollekulle sinä päivänä olevasi tavoitettavissa koko ajan). Usein, kun me olemme vaikka lukemassa satua tai leikkimässä, pojat kertovat kuulevansa, että puhelimeni soi tai viestin piippaavan. Lasten mielestä mikään ei ole siinä hetkessä ihanampaa kuin se, että otan heidän lähemmäksi itseäni ja kuiskaan ”Kenelläkään ei ole mitään sen tärkeämpää asiaa nyt, kuin tämä meidän hetkemme tässä. Äidin ei tarvitse vastata puhelimeen nyt.”

Näillä vinkeillä ainakin minun someomatuntoni pysyy suht puhtaana. Haluan kasvatuksellani välittää pojilleni kokemuksen, että elektroniikka/netti/virtuaalisuus/some on hyvä renki, mutta todella huono isäntä. Lasteni tulevaisuus tulee olemaan kovin paljon tuolla toisessa todellisuudessa, mutta en  tahdo, että he kokisivat, että se toinen todellisuus olisi paremmuudessa ikinä verrattavissa tähän oikeaan todellisuuteen.

Myös minä olen siis saanut silmänpyörittelyjä, kun olen kännykkää katsellut poikien läsnäollessa, mutta sitäkin enemmän olen saanut kommentteja ventovierailta, kuten: ”Kuinka kauniisti kohteletkaan lapsiasi ja kuinka hyvin asiat selität heille”, tai ”Onpa kiva huomata, että olemassa on vielä vanhempia, jotka keskittyvät täysillä lapsiinsa ja välittävät muustakin kuin somesta”. Asioilla on siis tässäkin asiassa kaksi puolta: eri tilanteissa minunkin käytös nähdään tosi huonona tai tosi hyvänä.

Minä olen halunnut selittää jo varhaisessa vaiheessa esikoiselleni, miksi äiti ottaa välillä ruuistaan kuvia (äiti jakaa näitä kuvia netissä, jotta muut ihmiset voisivat saada inspiraatiota niistä), miksi äiti kirjoittaa meidän arjesta blogiinsa eli julkiseen päiväkirjaansa (äiti haluaa, että maailman muut lapset eivät joutuisi kärsimään niistä vaivoista niin paljon, kuin te kärsitte) ja miksi ylipäätään äiti haluaa olla mukana kaikissa ”someissa” ja muissa (koska äiti tykkää lukea juttuja, jotka häntä kiinnostavat ja että äiti voi pitää yllä sen kautta sellaisiakin ystävyyssuhteita, joita kasvotusten harvemmin voidaan pitää yllä). Ja niin edelleen. Olen myös kertonut, että netistä voi saada paljon iloa, mutta esimerkiksi netistä kauniin auringonlaskun katsominen ei tuota ollenkaan samaa iloa kuin livenä sen katsominen – mennään siis katsomaan sitä yhdessä!

Pyrin siis hoitamaan suurimman osan kännykkä/tietokoneasioista muulloin kuin poikien kanssa ollessa. Myönnän, että hyvin usein yksin ollessa, esimerkiksi pidemmissä odottamistilanteissa selaan kännykkää (olen kärsimätön odottaja, ja tätä minun pitäisi petrata!), vaikka voisin myös ”olla hetkessä” juuri siinä tilanteessa, missä sitten olenkaan. Myös iltaisin lasten nukahdettua tulee tehtyä viestittelyä, sähköpostia ja blogijuttuja, ja vaikka se ei ole pois lasten kanssa olosta, niin onhan se tietysti pois parisuhdeajalta, jos se toinen on siinä kotona eikä omissa menoissaan (mutta toisaalta, meillä ei katsota telkkaria, joten aikaa jää kyllä kotitöihin yhdessäoloonkin ilman ruutuja).

On tietenkin hetkiä, jolloin joku sähköposti vain on kerta kaikkiaan kirjoitettava heti tai pankkiasia maksettava ja istuuduttava koneen ääreen lasten kanssa ollessa. Mutta minun mielestäni on hyvä, jos nämä olisivat tosissaan niitä poikkeushetkiä. Näin lapsetkin oppivat, että kännykkä, pädi ja läppäri ovat etupäässä keinoja hoitaa asioita, eivät itse todellisuus.

Tänäkin vuonna sinne oli päästävä. Ja juurikin tänä vuonna, sillä nyt huonekalu-, sisustus- ja designtapahtuma oli ajankohtaisin ikinä meille, sisustuksellisesti täysin keskeneräisessä talossa asuville ihmisille. Ja olihan se taas inspiraatiota täynnä se päivä! Hyvin monena vuonna olen taapertanut messut läpi itkevä vauva/taapero kantorepussa tai rattaita työntäen ja  tuskanhiessä muiden ihmisten kantapäitä murskaten (anteeksi!). Tänä vuonna pääsin helpommalla (tältäkö se lasten kasvaminen nyt sitten tuntuu?), ja sain keskittyä oikeasti messujuttuihin!

Tykkäsin messuista (ei ollut siis poikkeusvuosi :-D), ja saimmekin aikaa kulumaan melko monta tuntia messualueita kierrellen ja sisustustuulia henkien.

Meillä oli tarvelista mielessämme (siis sellainen oikeasti tarvelista) ja sitten oli ”tarve”lista mielessämme 😀 Noh, koska molemmat listat sisältävät ehkä kymmenen, kaksikymmentä juttua, niin luonnollisestikaan niitä kaikkia emme raaskineet hankkia.

Nämä lelukorit sisältyivät oikeaan tarvelistaan. Meillä muoviset lelukorit säilyvät ehjänä vain varastossa, niin monet yksilöt ovat kokeneet rikkoutumiskohtalon poikien leikeissä. Pahviset säilytysratkaisut eivät ole olleet sen kestävämpiä – ne alkavat murenemaan, taipumaan ja halkeamaan. Yksi ihana vanha puinen lelukori meillä on, mutta sekin odottaa tuunaamista. Muuten kaikki lelut ovatkin sitten säilytetty (kauppojen mainos)kangaspusseissa (jotka tosin nekin jostakin kumman syystä menevät rikki liian helposti). Lelut ovat siis odottaneet melko kauan lopullista kotiaan. Messuilta hakusessa siis olivat kankaiset, tukevat lelukorit, jotka eivät toivottavasti ainakaan heti menisi rikki! Löysin nämä canvaskorit minulle ennestään tuntemattomasti, Piironki– nimisestä sisustusliikkeestä. Korit ovat yleiskoreja, mutta katsotaan, jos ne meillä mukautuisivat hyvin leluillekin!

Toinen ostos oli pitkäikäinen haave. Olemme mieheni kanssa koonneet jo kuuden vuoden ajan ”talo- ja sisustushaaveet” -vihkoon kaikkea, mitä joskus haluamme kotiimme. Monta juttua hankimme/teimme jo edelliseen kotiimme, ja nyt uuden kodin kunniaksi päätimme sijoittaa iiiiiihanaan jalkalamppuun, jota olen siis kuolannut jo monta vuotta. Pyörimme Sessak Lighting -messuständillä aika monta kertaa ja mietimme ja pohdimme … ja tulimme siihen lopputulokseen, että nyt on sen hetki: kotiuttaa Captain -valaisin meille! Se pääsee kapteeniksi makuuhuoneeseemme, joka tosin muuten on vielä täysin keskeneräinen. Kapteeni tuli sinne sitten ensimmäisenä huutelemaan käskyjään!

Ehkäpä ensi vuoden puolella sitten nämäkin ostokset esitellään muun sisustuksemme yhteydessä, kunnon sisustuspostauksessa!

Kiitos blogipassista Messukeskus

Kiitos yhteistyöstä Piironki sekä Sessak Lighting