Otsikko on ärsyttävä. ÄR-SYT-TÄ-VÄ. Mutta niin oli päiväkin. Todella, todella ärsyttävä. Minä olen se ainoa suomalainen, joka ei ole koskaan katsonut tuota lauantai-illan töllön ääreen liimaajaa, mutta SILTI osaan nuo korvamadot!?! (kiitos some!) Sen lisäksi, että otsikko kuvaa minun päivääni, se kuvaa sitä, että minulla on tapana puhua ärsyttävistä asioista ääneen. Tässä ärsytyskertoimessa, jossa juuri nyt elän, otsikko on siis enemmän kuin oikeanlainen.
Niiden, jotka eivät kestä epätäydellistä äitiyttä, ei kannata jatkaa tämän tekstin lukemista tämän pidemmälle. Ne, jotka itse ovat parempia äitejä – teille on tarjolla herkullinen saalis – romahtanut, väsynyt ja huonosti lastaan kasvattava äiti, olkaat hyvät!
Päivä alkoi toteamalla, että tämä päivä vedetään noin yhdellä kahden tunnin unipätkällä. Päivä sujui toteamalla kerta toisensa jälkeen, että tästä päivästä ei tule yhtään mitään. Minimullistajan kanssa meininki sujui kohtuullisesti – hän nukkui yhdet puolentoista tunnin unoset (monella heräämisellä toki, mutta silti) ja riippui kantorepussa lähes lopun ajan. Mutta Pikkusankari…hän haastoi tämän äidin hermoja enemmän kuin kukaan on piiiiiitkään aikaan haastanut. Jos rappusillamme olisi ollut avaruuteen sinkoava raketti, tuo järkyttävän ärsyttävä jälkeläiseni olisi sinne kyllä tungettu! Kun kaikki kodin nurkat tuhoavaa ilkivaltaa, lelujen jatkuvaa heittelyä, Minimullistajan kiusaamista, ulkoilun aikaisia karkaamisyrityksiä, kodin kaikkien sääntöjen toistuvaa rikkomista ja muuta asiaan kuuluvaa on tapahtunut vähintään joka toinen minuutti, ei minun totaalinen romahduspiste tänään ollut kaukana. Mies sai itkupuheluita töihin ainakin viisi ja mietin oikeasti, mitä kaikkea tässä mielentilassa voisinkaan tehdä. Päivä loppui toteamalla tämän raskaan syyllisyyden taakan ja seuraavat tunnustukset. Pikkusankari ei olisi ansainnut niin kovia rauhoittamis-kiinnipitämisotteita eikä jäähylleviemistapoja. Hän ei olisi ansainnut sitä, että äiti suuttuu silmittömästi tuntikausia kestävästä huonosta käyttäytymisestä ja huutaa kurkku suorana vauva sylissä.
Minulla todennäköisesti kriteerit huonoon omaan tuntoon ovat matalat, mutta minulle se on riittävä kriteeri todelliseen syvissä sameissa vesissä sukelteluun, kun oma käsi puristaa aiottua lujempaa lasta hänet rauhoittaakseen tai kun lapsen joutuu heittämään/siirtämään (miten sen nyt ottaa) vaaratilanteesta pikkuveljeä kiusaamasta nopeasti lähimpään paikkaan, ja pää kolahtaakin pahasti sängyn kulmaan. Tilanteen jälkeinen ”äiti satuttaa minua!”-kertomus ei myöskään äidin mieltä lämmitä.
Syy tähän Pikkusankarin oireiluun on todennäköisesti tiedossa ja nyt eliminoitu. Nyt vaan kaikki toivo siihen ajatukseen, että oireilu loppuisi mahdollisimman pian, ja että minulle olisi viimeinen kerta, kun joudun näkemään sanat Mie romahan.
31
