Okei, minä en ehkä kuitenkaan ole niin huono äiti, että lapsukaisestani kasvaisi hirviö. Minun antama kasvatus ei ehkä olekaan ihan niin mieltävioittavaa, kuin lapsukaiseni käytöksestä voisi ajoittain päätellä. Ne olivatkin ne lääkkeet, taas. Tai siis lääkkeiden puute. Nyt on sitten testattu vuorotellen olla ilman kaikkia Pikkusankarin lääkehoidon tukipylväitä – Losecia, Seretideä ja Aeriusta. Yhden ollessa tauolla muut dropsit tarjoiltiin normaalisti. Valitettavasti joudun toteamaan, että ilman näitä lääkkeitä emme vain yksinkertaisesti pärjää.

Aeriuksen tauottaminen tuo iho-ongelmat.

Losecin tauottaminen tuo rajua ilkivaltakäyttäytymistä, pipin valittamista, tavaroiden tunkemista syvälle suuhun, aamulla heräämistä epäinhimilliseen aikaan, ruuan huutamista ennen kuin huomenta keritään sanomaan.

Seretiden tauottaminen tuo jatkuvanoloista kauhkoamista, sekopäisyyttä, rajat rikkovaa hillumista, suuuuurta tottelemattomuutta, runsaampaa vedenjuomista, useita yöllisiä (muitakin kuin vessa-) heräilyjä.

Mutta onpahan testattu, sadoilla kyyneleillä.

Losec toi avun hankalaan elämäämme taas kerran. Sitten pakkaa lähdettiinkin jälleen sekoittamaan Seren poisjätöllä erotusdiagnoosia metsästäen. Nyt tilanne Pikkusankarilla on taas epäselvä. Lisäselvyyttä saadaan ehkä muutaman päivän aikana, tai mahdollisen (kolmannen, huoh) oskillometriakokeilun jälkeen, tai viimein Seren takaisinoton jälkeen. Sitten ehkä tiedämme, tuleeko Pikkusankarin oireisiin paras vaste refluksi- vai astmalääkkeistä (vai tarvitaanko molempia edelleen).

Viimeisten kuukausien aikana refluksi- ja allergiajutut ovat pyörineet päässämme paljon. Osittain johtuen tietenkin Pikkusankarin alati vaihtuvan lääkearsenaalin ja oireiden kirjon takia, osittain Minimullistajaan liittyvien huolien takia. Onneksi elämään mahtuu muutakin, vaikka aina siltä ei tunnukaan. Kivaa on tajuta se, että saan tehtyä monia semmoisia juttuja nyt, mitä Pikkusankarin ollessa samanikäinen kuin Minimullistaja nyt, en olisi todellakaan uskaltanut tai pystynyt tekemään.

Muun muassa uskalsin käydä Minimullistaja messissä ulkona illallisella ystäväni
kanssa. EI olisi tullut kyseeseenkään taukoamatta karjuvan kolmikuisen
Pikkusankarin kanssa. Mutta okei, jotta ei ihan niiiiin helppo
vauva teillä-fiilistä jäisi kellekään, kerrottakoon, että matkat ravintolaan ja
takaisin taitettiin kantorepussa, kun parinkymmenen minuutin
kävelymatka rattaissa ei maistunut Minimullistajalle sitten millään. Ja
puolet syöntiajasta hän oli sylissä, tissillä tai kantorepussa. Mutta ei
itkenyt koko aikaa. Sehän tässä pointti oli kai.