Helpotuksen huokaus
14
Meillä huokaistaan syvään, onnellisina. Viimeinen viikko on ollut sekä Pikkusankarin että Minimullistajan osalta hyvinkin ihana, hyvä ja huojentava.
Losecin aloittamisen jälkeenhän tilanne oli hyvinkin epäselvä. Nyt se sitten selvisi, the Gurun soittoajalla sivumaininnassani, mikä siinä heti Losecin aloittamisen jälkeen Pikkusankaria oirehditti: flunssa. Minä, refluksikoulun neljännen vuoden oppilas, en muka sitä itse kunnolla taaskaan tajunnut! Flunssa kun taitaa olla yksi suurimmista refluksin pahentajista. Viimeisen niistopäivän jälkeen meillä helpotti, ja kovasti helpottikin. Sen jälkeen yleinen meininki meillä on ollut tälläistä:
 |
| Niin ihana näky, eikö! |
Rauhallista. Melko kilttiä. Iloista. Vain perusuhmakiukut ovat jääneet jäljelle (on muuten aika iisiä verrattuna pipikiukkuun, taas kerran sen totean!). Huomattava juttu on ollut myös se, että Losecin vaikutuksen alaisena Pikkusankari on ITSE kaksi kertaa sanonut hetimmiten ruokailun jälkeen, että ”nyt tästä tuli pipi”. Nämä kerrat olivat mandariinin ja kirsikan jälkeen – juuri niiden, jotka ovat olleetkin ehkä sopivia-listalla! Aika paljon mukavampi tilanne saada tieto Pikkusankarin sanomana näin kuin kokea se hänen kaaoskäyttäytymisen kautta. Ehkäpä Losec on tehnyt Pikkusankarin olon sen verran tasaisesti hyväksi, että hän nyt itsekin tunnistaa ne ruuat, mistä refluksivaivat pomppaavat esille.
Minimullistajan olo on selkeästi helpottunut myös. Pääsyyt ovat varmasti imetysdieettini sekä Silicea. Tällä hetkellä suuhuni eivät päädy ollenkaan kukkakaali, parsakaali, sipuli, valkosipuli, paprika, suklaa, kaakao, vehnä, kaura, nokkonen eikä rosmariini. Kahvia ja maitotuotteita olen hieman rajoittanut. Tarkennan listaa jatkuvasti, aina kun siltä näyttää ja kuulostaa. Minimullistajan hyvän olon lisäsyyt ovat varmasti mm. hyvät maitohappobakteerit, hyvä d-vitamiini sekä rokottamattomuus. Asiaa helpottaa tietenkin myös se, että hänen suolistonsa kehittyy jatkuvasti – ja tällä kertaa ilman, että siellä on koko ajan tulehdustila käynnissä (verrattuna Pikkusankari-paran ensimmäiseen seitsemään tuskakuukauteen ärtyneine suolistoineen ja kurkkutorvineen).
 |
| Suodaanko meille oikeasti nyt tämä? Lattialla hetkiä viihtyvä vauva! Ihanaa! |
Ja hei, nyt minä tiedän vastaukset aiemmin esittämiini kysymyksiin. Minimullistajan kohdalla vastaus jokaiseen kysymykseen on: ei ole normaalia. Nyt meinaan meillä nukutaan ihan hyvin ja ollaan vaakatasossakin eikä tuskaitketä ja kaarellevedetä ollenkaan niin paljoa kuin ennen.
Kaikki voi muuttua hetkessä molempien kohdalla. Siksi nautin NYT.
Kyseenalainen valvomisennätys
Valvoin viime yönä kuuteen asti aamulla. Sitten nukuin tunnin. Ei, en ollut kreisibailaamassa strobovalojen alla. Eikä lapset herättäneet kuin sen normaalin määrän: Pikkusankari muutaman kerran ja Minimullistaja parin tunnin välein. Minä valvoin, koska minä en päässyt tänään Isoon Kaupunkiin viettämään kivaa päivää. Siiiiiis mitä?
Minä itkin katkeria kyyneleitä aamukuuteen asti. Jeah. Nyyhkytin ja vollotin hyperventiloimiseen asti. Itsekin pakollisten jäähdyttely(vessa)taukojen aikana jääkylmää vettä kasvoilleni iskien mietin, että mitä nyt tapahtuu. Sitten tajusin: Nyt on tapahtunut se, että arki on niin sairaan rankkaa ollut nämä viimeiset kuukaudet, että nipin napin menetetty mahdollisuus ihanasta koko päivästä (vain vauvan kanssa) tuntui e-rit-täin pahalta. Olin jo valmistellut mielessä kaikki suunnitelmat ihanista maisemista (ehkä jopa kameran kanssa), ehkä jostain upeasta brunssipaikasta, ystävätapaamisista (jos siltä olisi tuntunut), kävelystä rauhassa kaupunkia katsellen ja sitten bonuksena messukäynnistä mielenkiintoisilla messuilla, jossa olisin voinut käydä muiskauttamassa pusun mieheni poskelle. Ja tämä kaikki ilman, että jokatoinen sana olisi ”ei” ja jokatoinen sana ”älä”.
Se, että lastenhoito Pikkusankarille ei järjestynyt päivän viimeisiksi tunneiksi, romahdutti minut täysin. Eipä ole koskaan tämmöinen, meidän arjessa useinkin kohdattava pettymys, tuntunut näin pahalta. Kaksi vaikeaa kuukautta yhden haastavahkon ja yhden todella haastavan lapsen kanssa kotona on tehnyt rumat tehtävänsä minun mielen sopukoille ja kropalleni myös. Tähän lisänä imetysdieetti (no okei, ei kauhean rankka, mutta silti vähän vaikuttava) ja kaikki se muu moska, mikä eilen illalla tuli päin kasvojani sekä se fakta, mikä minulla ainakin pitää paikkaansa, että surulliset ajatukset lisäävät surullisia ajatuksia. Siksi oma isä oli myös mielessä kovasti yön säkkipimeinä tunteina. Ja silloin ei lisäkyyneliltä vältytä.
Yöllä valvominen on oravanpyörämäistä. Kello liikkuu, uni ei tule. Sitten kello liikkuu ja uni ei tule, koska kello liikkuu liian nopeasti. Kohta en kerkiä nukkumaan. Kohta pitää imettää. Sydän hakkaa kymmenpotenssissaan. Miten selviän huomisesta päivästä?
Olen kai saanut ihanan paljon ”omaa aikaa” tämän kahden kuukauden aikana. Muutaman kerran viikossa pääsen ehkä urheilemaan, jos sattuu mies olemaan silloin kotona, kun minä jaksaisin urheilla, imetysväli on siihen juuri silloin sopiva ja kun ei ole muuta yhteistä sovittua menoa. Muuten olen saanut muutaman vain Minimullistajan kanssa vietetyn parituntisen kotona ja muutaman kerran päässyt lähtemään vain Minimullistajan kanssa pois kotoa pidemmäksi aikaa. Arvokkaita tunteja. Luulisi, että tämä riittäisi. Mutta järkyttävän oireisen Pikkusankarin ja koko ajan kannettavan, välillä melko itkuisenkin Minimullistajan kanssa arki syönee niin kovasti jaksamistani, että viime yö näytti suuren pettymyksen kautta, että kaipaus jälleen ihan omalle päivälle on suuri. Ja juuri semmoiselle päivälle, kuin tämä olisi ollut. Harmi, että meillä ei auttavia käsiä paljon ole, ja että ne kädet, jotka ovat, kokevat Pikkusankarin kanssa olon (oman arvaukseni mukaan) melko rasittavana (ja siis ei ihme!). Emme ole niitä vanhempia, jotka joutuvat sanomaan, että piru kun ovat koko ajan pyytämässä lapsia hoitoon ja yökylään. Ja mikäs siinä olisi onnellisena kotona lasten kanssa 24/7/365, jos toisen lapsen kanssa joutuisi taistelemaan vain normaaleista uhmajutuista ja toinen lapsi nukkuisi vaikka joskus rattaissa.
Viime öisen valvomisennätyksen palkintona minulla on kymmenen sentin paksuiset yläluomet, mustien aukkojen näköiset silmänaluset, pyörryttävä olo ja maitoa nolla millilitraa (jotenkin kiva takauma kolmen vuoden takaiseen oloon…). Onnea minulle tähän päivään!