Pyörtyminen, 10 sekunnin hengityskatkos ja ambulanssimiehet.

Hengenahdistuksia.

Nukkumaanmenoaika ennen puoli ysin uutisia.

Näkyvä raskausröllykkä viikolla 6.

Naapuriautoilijan sekä kahvihetkeään viettävän kollegan ilostuttaminen oksennuksellani.

Ihmisten pelottelu kalpeudellani.

”Äiti, huono olo?” kysymysten kuuleminen päivittäin Pikkusankarin suusta.

Työpaikalle RAAHAUTUMINEN.

Närästyslääkekilpavarustelu Pikkusankarin kanssa.

Mieheni sympatiapahaolo.

Äitini ”Oletko hengissä?”-puhelut.

Minkä tahansa arkisen puuhan tekemisen yrittämisen keskellä mieheni hienovaraiset ehdotukset: ”Kannattaisiko sinun kuitenkin levätä…?”

Itsensäkiduttaminen entiseen elämääni kuuluvaa treenimusaa kuunnellen ja katoavia lihaksia itkien.

Huono oma tunto espanjalaisten kirsikkatomaattien älyttömästä hamstrauksesta.

Hullujahan me ollaan, mutta myös onnellisia.

Hän levitti glögin mantelilastut pöytä-lattia-osastolle, ja valitettavasti hänen kätensä oli nopeampi kuin äidin. Hän kaapaisi tiskialtaasta piparitaikinapurkin, josta kerkisi rapsuttaa kuivaneen taikinaklöntin suuhunsa, ennen kuin äiti ulvoen riisti purkin itselleen. Hänen kätensä kävi myös kinkun kuorrutuksessa sekä sienisalaatissa. Hän nuoli lukemattomia roskiksesta dyykkaamiaan suklaakarkkipapereita.

Vaikkakin tänä vuonna sain syödä juuri sitä, mitä mieleni teki (toisin kuin viime joulun kahdeksan ruokalajin kana-bataatti-imetysmenullani), ei ruokaonneni ollut täydellinen. Tulee sanoinkuvaamattoman paha mieli, kun ruokapöydässä Pikkusankari pyytää haistamaan minun lautasen herkkuja ja kaiken muun ajan saavat vanhemmat sekä kaikki muutkin paikalla olevat jouluRAUHAN juhlijat olla lähtölaskennassa valmiina syöksymään pienen uteliaan pojan luvattomia joulumaistiaisretkiä kieltämään.

Pikkusankarin kyseiset retket ovat nyt takana, oireet vielä vissiin pitkään edessä.