Jos
ajattelisin itsekkäästi, haluaisin tietysti olla hyvät kaudet kotona ja paskat
päivät töissä (ottakaa tämä kirjaimellisesti, nimimerkillä viimeiset kolme
päivää tunnin välein vihreää ja limaista allergiakakkaa siivonnut huolestunut
äiti). En siis välttämättä haluaisi töihin, jos vain itseäni ja meille silloin
tällöin tarjoiltavaa oireetonta ihanaa arkea ajattelen nyt, kun normaali ylä-alamäkiarki on taas alkanut ja suuuuuri pahis on poistettu Pikkusankarin lääkevalikoimasta… Nautin suunnattomasti oireettomasta/vähäoireisesta arjesta Pikkusankarin kanssa. Tykkään oikeasti olla kotona. Mutta. Minähän en ole reiluun
kahteen vuoteen ajatellut yhtään itsekkäästi, joten tämä töihin lähtöpäätös tuntuu
oikein hyvältä ja oikealta ensisijaisesti lastani, mutta myös miestäni ajatellen. 

En keksi yhtään syytä, miksi
Pikkusankarin kannalta tämä ei olisi hyvä päätös. Mieheni haluaa jäädä kotiin.
Tulemme taloudellisesti toimeen tällä kotihoitajavaihdolla juuri ja juuri.
Pikkusankarin ja isin suhde lujittuu entisestään. Mieskin saa kokea sen, paljon puhutun kotivanhemmuuden. Ja
onhan se kiva, että Pikkusankarin pällisteltävänä päivät pitkät on välillä
jokin muukin kuin aina se äidin sama naama. Ja ihan kiva homma vieläpä, että se toljoteltava
on just Iti. 

”Mitä
tykkäisit, jos äiti lähtisi töihin, ja isi jäisi kotiin kanssasi?”

Ӏiti,
töihin!”, pieni sormi osoittaa ulko-ovelle tomerasti, ”Mo mo!”.

Koimme yhdeksän
täysin käsittämätöntä oireetonta päivää. Aina iltaisin odotin seuraavaa päivää.
Mietin, miten mahtavia naurunräkätyksiä taas saan huomennakin kuulla Pikkusankarilta
ja miten hauskaa meidän on LEIKKIÄ yhdessä koko päivä. Hautasin töihin paluusuunnitelmatkin.
En pelännyt huomista. En miettinyt, että miten ihmeessä selviän taas seuraavasta
kymmentuntisesta päivästä kaksin Pikkusankarin kanssa.  En joutunut miettimään, kestääkö pinnani karjumatta ja kiroilematta, montako rikkalapiollista tavaraa tänään särkyy ja olenko saanut Pikkusankarille
yhtäkään bataattilusikallista ruokaa suusta alas siihen mennessä, kun mies tulee töistä. En joutunut häpeämään
illan zumbassa turvoksiin itkettyjä silmiäni. Koin normaalit uhma-känkkäränkkä-maahanläjähtämiskohtaukset
vain mielenkiintoisina pikkuhaasteina arjen askareiden lomassa. Kyllä, tuon ihanan
reilun viikon aikana sain taistella tunnin ulkovaatteiden päällepukemisesta, kieltää
samasta asiasta päivän aikana neljäkymmentä kertaa, kuunnella mä
haluun-karjumista korvien soimiseen asti… Mutta olipa se kaikki helppoa.
Kehitykseen kuuluvaa. Rationaalisesti selitettävää. Selkeästi terveen taaperon
kovaa uhmaa. Semmoista, että uhmakohtauksesta selviämisen jälkeen aina hymyilyttää.  

Näistä päivistä
olemme kiitollisia. Edellispäivän iltana refluksioireet palasivat. Nyt
viimeistään voin myöntää itselleni, että oireuhmatunnistimeni toimii ihan
oikeasti ja vieläpä todella hyvin. Iltaa kohden Pikkusankarin meininki alkoi epäilyttävästi muistuttaa
tuskakuukauden käyttäytymistä; päätöntä riehumista, puremista ja itsensä
satuttamista. Nukkumaanmenostakaan ei tullut mitään. Eipä ollut huippuviikon
”pari lausetta Eemeli-kirjasta – ja Pikkusankari kuorsaa” -kaavaa enää. Pieni
mies vääntelehti ja kääntelehti, puhisi ja valitti. Hän halusi vain syliin
olkapäätä vasten pystyasentoon nukkumaan. Viimein Pikkusankari osoitti kurkkuaan ja
rintakehäänsä ja sanoi ”polttaa”. 

Kun uni
vihdoin voitti pienimmän, me vanhemmat istuimme surullisina alas ja olimme
viisaampia kuin koskaan ennen tällaisessa tilanteessa. Emme vain sanoneet sitä
tyypillistä ensioireiden ilmaantumisen jälkeistä ”No, seurataan tilannetta
rauhassa. Ei lähdetä muuttamaan vielä mitään. Eihän tuostakaan illan parituntisesta
nyt voi ihan varma olla, että mitä se oli, kuinka pitkäkestoista oireilu tulee
olemaan, ja mistä se johtui…” Tuskakuukauden kokemukset jyskyttivät
molempien takaraivoissa. Siksi me…