Viimeisin
viikko, kuumeilun jälkeen, on ollut, no, miten sen nyt tässä uskaltaisi sanoa: kiva.
Pikkusankari viilettää menemään jo kuudetta päivää refluksi-allergiavaivoista
täysin oireettomana, ilkivallattomana, hyväntuulisena ja kilttinä (jos siis oireettomanakin
suurella uhman ja villiyden yhdistelmällä varustettua taaperoa voi kiltiksi sanoa… mutta kyllä,
verrattuna aiempaan aivan järrrrrkyttävään hulluusarkeen, nyt voisi sanoa tosi
kiltiksi!). Kuukauden mielessäni väijyneet ADHD-kummitukset lähtivät varmaan
maailmanympärysmatkalle. Ei ole viikkoon näkynyt. Tuoreimman salapoliisityön
tuloksena viime viikon aikana jätimme zyrtecin pikkuhiljaa pois. Ja nyt kuuteen
(!) päivään ei ole tippaakaan kyseistä lääkettä annettu. Plus kipeysaikana
Pikkusankarin syömisinto ei ollut kehuttava (kuten ei aiemminkaan kyllä), mutta
sitä ylimääräistä pöydänalus-äidin lautaselta vaivihkaa ronkkimis-matskua
päätyi hänen pötsiään ärsyttämään varmaan vähän vähemmän kuin yleensä; luonnollisestikin, sillä hän makasi
kuumehorteessa sohvalla tuijottaen samaa maatilakirjan aukeamaa viisi tuntia. 

Pikkusankarin
kurjana kaverina oli viiden päivän ajan ihmeellinen aaltoileva tosi korkea kuume.
Mitään muita flunssan oireita hänellä ei ollut. Valitettavasti saimme tutustua
myös rajuihin kuumekouristuksiin ja pelottaviin velttous-poissaolevuus-kohtauksiin;
ja siis siinä mittakaavassa, että eräänä yönä ambulanssi kaartoi pihaamme ja
tuli äkillinen lähtö sairaalaan. Kuumeilu jäi mysteeriksi. Mitään muuta niinä
päivinä ei oikein sitten kerinnyt tehdäkään, kun päivät ja yöt valvoa pienen
hengitystä, tarkkailla oireita, murehtia sekä työntää väkipakolla lääkettä lapseen.
Kohtauksien tultua minä olin usein hysteerinen, mies lähti töistä kesken ja
kahden paikkakunnan päivystykset tulivat tutuiksi. Kuudentena kuumepäivänä
olisikin sitten kuulemma tie vienyt pidemmäksi aikaa sairaalaan tarkkailuun.
Onneksi kuudes päivä oli Pikkusankarin ensimmäinen terve päivä. Välillä luulimme
Pikkusankarin tervehtyneen, mutta kuume hyökkäili takaisin. Ihme tauti.