Tämä on tyhmää.
Nyt, kun Pikkusankari on viimeiset pari viikkoa voinut refluksin, allergioiden
ja pääkivun suhteen kokonaisuudessaan kohtalaisesti (ehkä hieman liioittelen nyt, mutta menköön…), tai ainakin nukkunut (lyhyitä,
mutta) täysiä öitä, minut on vallannut suunnaton väsymys, lötköys,
aikaansaamattomuus ja paha olo. Tähän on yksi selitys: stressi. 

Minä olen siis
valvonut viimeiset viikot pyörien, hikoillen ja mietiskellen. Syyksi on
löytynyt joka yölle jotakin: Miksi haluan näin kovasti töihin juuri nyt? Pakenenko mahdollisiin töihin oikeasti
vain tätä Pikkusankarin iän kamalaa vaihetta vai myös refluksivaivoja, eli onko Pikkusankarin aivan jär-je-tön
uhma, levottomuus ja pahantekotiheys sittenkin taas lääkkeen vähentämisen syytä
vai OIKEASTI muka vain uhmaikää? Mihin
niistä kaikista kivoista työpaikoista sitten hakisin? Mihin niistä oikeasti haluaisin?
Mikä olisi perheelle paras ratkaisu? Olenko oikeasti
valmis lähtemään töihin? Onko mieheni oikeasti
valmis jäämään kotiin herra Uhman kanssa? Ovatko työhakemukseni tarpeeksi hyviä? Pääsenkö
haastatteluun? Osaanko enää kommunikoida haastattelussa aikuisten maailman tapaan tämän parin vuoden kotijumituksen jälkeen? Miksi he
eivät jo soita? Menikö haastatteluni hyvin? Haittaakohan se työnsaantiani, että
kyyneleet silmissä kerroin haastattelussa, miten ikävä minulle varmaan tulee
poikaani töissä ollessani? Oliko vaatteissani kolmet vai kolmettoista
ruokatahrat? Milloin kuulen heidän päätöksistään? Mitä tapahtuu? Ja miksi ei jo
jotain tapahdu?

Yöt olen valvonut
ja päivät potenut rytmihäiriöitä ja muita minulle tyypillisiä stressioireita. Ruikuti
ruikuti ruikuti. Pahimpien refluksivalvomisten ja tuskahuutoaikojen minä huutaa
nyt pääni sisälläni nykyiselle minulle: ”Hei oikeasti nyt nainen pikkusen ryhtiä kehoon,
ja lopeta tuo turhasta uliseminen!”

Parempi siis pistää
asiat taas kerran raameihin ja vaieta.

Minä haluan
ei-koti-töihin! Haluan sellaiseen päivätyöhön, jossa saan juoda pullakahvini
ilman kokoaikaista kränäävää hihasta vetäjää ja läikyttäjää. Haluan sellaiseen
työhön, jossa kukaan ei yritä määrätä ihan koko aikaa, missä minä saan tai en
saa istua, ja sellaiseen, jossa päivän tärkein ja aikaa vievin tehtävä ei ole
lapsen epätoivoinen nukuttaminen muun ajan kuluessa oman kiukun hallintaan ja
kiukun hallinnan opettamiseen.  

Viimeisen parin
viikon aikana olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni tämmöisiä ajatuksia, ja
samalla kauhistellut kyseisiä aatteitani. Olo on ollut samaan aikaan
innostunut, epäilevä ja alakuloinen. Mutta ennen kaikkea minut on vallannut
huono äiti- olo kyyneliin saakka. Minä, joka todellakin olen aina ollut sitä
mieltä, että haluan hoitaa lapseni ainakin kolmivuotiaiksi kotona, olen nyt
innoissani lähdössä töihin. Kotiarki ei enää maistukaan niin mukavalta niin
usein. Arki ei ole koskaan ollut helppoa Pikkusankarin kanssa; olen selvinnyt
refluksi- ja allergiaoireiden vuoristoradasta ajoittain jopa paljon paremmin,
kuin olisin osannut kuvitella. Nyt kuitenkin uhmalisäys tähän arkisoppaan on jo
joskus vähän liikaa minulle. Sellaisinakin päivinä, kun Pikkusankari on
oireeton tai lähes oireeton, päiviin ei vain tunnu löytyvän mitään tolkkua, kun
KAIKKI kiukuttaa pientä poikaa: se, mitä tehdään; se, mitä ei tehdä; se, mitä
saa tehdä ja se, mitä ei saa tehdä. Ja tämä kaikki tämänikäisen normaali uhma on, sanoisinko, aika rankkaa, kun päälle lisätään hillittön refluksikipukiukku ja sen kautta väsy- ja nälkäkiukutkin. On ikävä tunnustaa, että välillä (aika
useinkin…) kasvatuspäätökseni eivät pidä, ja ote lipsuu periksi antamisen
puolelle liian usein. Nyt tuntuu, että olisi isin vuoro kokeilla Pikkusankarin
kotihoitamista. Isi kun ei saa tällä hetkellä edes neljäsosaa siitä kiukusta ja
uhmasta, mitä minä saan.

Toki voi
olla, että tämä koko hullu ajatusleikki on vain jotain parin viikon viirausta.
Sillä miten ihmeessä minä pärjäisin ilman niitä kaikkia päivän aikana saatavia ihania
pusunmoiskauksia ja halauksenrutistuksia, ilman leikin tuoksinnassa huomaamiani
Pikkusankarin hauskoja lausahduksia ja sitä tunnetta, kun Pikkusankari haluaa
ensisijaisesti tulla minun luokseni lohdutettavaksi pipin sattuessa. Ei
Pikkusankarin tarvitse olla kuin tunti pois luotani, kun minut valtaa jo
hirmuikävä. Ja minäkö haluaisin muka lähteä vapaaehtoisesti pois kotoa yli
kahdeksaksi tunniksi päivässä…