Pikkusankarin
nukuttaminen on aina ollut enemmän tai vähemmän työlästä (unipurnausta lisää täällä, täällä, täällä ja täällä). Silloin, kun Pikkusankarilla on nukkumista estäviä
pahoja refluksioireita, kukaan ei saa häntä helpolla nukkumaan mihinkään. Tässä
faktassa ei ole mitään dilemmaa: kukapa sitä pystyisi nukahtamaan järkyttävissä
närästysvaivoissa nieleskellen mahahappoja koko ajan alaspäin. Mutta, dilemma
on syntynyt viimeisen reilun kuukauden aikana toisenlaiseen tilanteeseen:
nykyään niinä päivinä, kun Pikkusankari on oireeton tai lähes oireeton, kaikki
muut paitsi minä, saavat hänet kyllä nukkumaan, ja vielä suht helpolla, minä en
millään koskaan. Tosi reilua.

Uhmaa?
Ehkä. Kun oppikirjojen mukaan uhma kohdistuu voimakkaimmin siihen kaikkein rakkaimpaan
henkilöön, niin minä olen kyllä sitten niiiiiiin älyttömän rakastettu, että!
(Kulta, ei millään pahalla!) Pitäisikö minun siis ottaa kohteliaisuutena se, kun
mieheni Pikkusankarin nukuttaa oireettomana päivänä, hänellä menee kymmenen
minuuttia, lähin pikkumäki alas ja ylös ja poika porskuttaa pari kolme tuntia
päikkäreitä rattaissaan. Mutta kun identtisenä seuraavana päivänä minä
Pikkusankaria nukutan, saan tehdä viisi sisänukutusyritystä vailla
minkäänlaista Pikkusankarin pienintäkään myöntymistä unitaajuuksille.
Rattailulenkit Pikkusankari vetää aivan vitsiksi: vaikka hän olisi kuinka superväsynyt
tahansa, hän ei minulle antaudu, ei! Rattaissa hän pyörii, potkii, kommentoi
ohikulkevia ajoneuvoja, huutaa äitiä ja muita naapuruston ala-astepojilta
opittuja mukavia (!) sanoja, ponnistaa ylös ja alas, vetää sadesuojan maahan ja
NAURAA PÄIN NAAMAA, kun sanon totisesti, että ”nyt nukutaan, laita pää alas ja
silmät kiinni”. Siis hänen mielestään minun nukuttamisyritykseni ovat jotain
aivan naurettavaa ja turhaa touhua. 

Jokainen
seuraava ei-miehen-vapaa-päivä pelottaa minua oikeasti aika paljon. Kun en saa Pikkusankaria
nukkumaan, se tietää varsin mukavaa
iltaa hänen kanssaan. Tällä hetkellä en tiedä mitään niin ärsyttävää kuin kivan
kauniin kesäisen tai syksyisen päivän, joka kuluu kahdestatoista neljään
nukuttaen lasta vuorotellen sisällä ja ulkona. Ja sitten nollan uniminuutin
jälkeen neljästä seitsemään katsella maailman suurimman kränätehtaan tuotoksia,
ulista töissä olevalle miehelle puhelimessa ja surea taaaaas yhden hyvän kesä/syksypäiväpotentiaalin
hukkaan valumista.

Tänään klo 14:12
lastenpolilta tuli kauan odotettu soitto, jonka tärkeimmistä pointeista yritin
ottaa selvää Pikkusankarin kirkuessa ja kränätessä täysiä vieressä. Lahjoin
lasta hiljaisemmaksi epätoivoisesti riisikakulla ja vessan lavuaarin vesileikkien
sallimisella. Puhelun jälkeen mielessäni oli lause: ”Mitään poikkeavaa emme magneettikuvauksessa
huomanneet”. Toivottavasti lause ei ollut oman pääni tuotosta. Muistan myös,
että lääkäri puhui jotain silmälääkäristä, piilokarsastuksesta ja silmänpohjan
mahdollisista vaivoista. Lähete seuraaviin tutkimuksiin tulenee kotiin piakkoin.
Sitten ehkä saan selvyyden, mitä on seuraavaksi taas luvassa tässä Pikkusankarin pääkivun syyn jahtaamisessa.