Otan riskin sanojeni myöhemmän poisvetämisen suhteen ja julistan nyt koko kansalle: nyt se sitten kai on nostettu pois hartioiltamme, se vauva- ja taaperovuoden pahin väsymystaakka. Aivan pienestä asiasta ei ole kyse, muuten en uskaltaisi siitä täällä huudella. Vuosi ja kahdeksan kuukautta surrutettiin läpi yleisesti ottaen hyvin, hyvin väsyneessä tilassa. Ilman välissä olleita parempia jaksoja olisimme me vanhemmat varmaan jo kaltereiden takana tai mullan alla. 

Uupumuksen laajuuden tajuaa kunnolla vasta nyt, kun on vertailukohtana tämä nykyinen (tai siis reilun viikontakainen…) tila, pari kuukautta sitten normaaliksi luulemani tila ja se todella väsynyt tila. Vasta nyt, kun parin, kolmen kuukauden ajan meille on sallittu unet joka yö korkeintaan kolmella herätyksellä, on olo todella Se olo: se tavoiteltu olotila, mikä minulla oli ennen raskautta.  Ja Se olo on jotain, mistä en osannut väsyneenä edes haaveilla. Se on jotain paljon parempaa. Hartaasti nukkumisen lisäksi olooni vaikuttaa myös se, että vuoden kestäneen supertiukan imetysdieetin loppumisesta on nyt puoli vuotta. Ja se tuntuu (ja näkyy): luulen, että kaikki kehon puutostilat on vasta nyt vihdoin korjattu, eri ruokiin liittyvät sopeutumisongelmat kehossani vihdoin voitettu, menetetyt kilot mässätty takaisin ja ruokailuni on taas ihanan luonnollista ja vaivatonta. Muutama kuukausi sitten takaperin luulin saavuttavani jo Sen olon, mutta enpä ollutkaan.

(Tämänsisältöisen tekstin olisin voinut julkaista jo pari viikkoa sitten, kun huomasin Sen olon olevan jo pysyvämpi olotila. Nyt Siitä olosta nauttimista on ollut pahasti estämässä Pikkusankarista riippumaton, todella kauhea perheellemme tapahtunut juttu (Miksi?). Mutta uskon ja toivon, että saan pian taas kaiken ilon irti Siitä olosta.)

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän, kuinka pakahduttavan
onnellinen olen, kun Pikkusankarin hyvä kausi on jatkunut näinkin
pitkään. Minun oli myös tarkoitus hehkuttaa alkanutta koko perheen
kesälomaa, kun on kerrankin jaksamista tehdä kaikkea hauskaa yhdessä,
nauttia yhteiselosta täysillä. Elämämme näytti vihdoinkin olevan
ällistyttävän onnellista. Nähtävästi me kuitenkin olemme elämän
koekaniineja kokeessa, jossa mitataan, kuinka paljon ihminen jaksaa
kantaa vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen.

Kesälomamme alkoi oikein rentouttavasti kolmatta hääpäiväämme viettäen upeassa
kartano-kylpylässä. Joku tai jotkut olivat suunnitelleet meille melkein
yhtä rentouttavan kotiinpaluun: asuntoomme oli murtauduttu ja tärkeimmät
viety. Siinä ei paljon lompakon, kalenterin, pankkitunnusten,
kela-kortin ja korujen varastaminen tunnu missään, kun elämämme kaikki
valokuvat ja videot on viety. Varkaat sohauttivat puukolla sieluni
syvimpään mahdolliseen paikkaan. Sekä tietokone että varmuuskopiot
sisältävä ulkoinen muisti lähtivät varkaan mukaan. Sinne menivät
valokuva- ja videomuistojen lisäksi monia sivuja pitkät tarinat
Pikkusankarin ensisanoista, hassuista jutuista, meidän yhteisistä
leikeistä ja rutiineista. Sinne meni minun yli puolen vuoden työ
valokuviemme muokkausten kanssa.

Tällä hetkellä ei ole olemassa kuin kysymyksiä: MIKSI, MIKSI, MIKSI???
Eikö elämässämme ole ollut tarpeeksi epäonnea ja vastoinkäymisiä? Mihin
elämä meitä koulii? Olivatko varkaat valinneet juuri meidät? Olivatko
he tarkkailleet auton pakkaamista ja suunnitelleet tarkkaan iskun?
Palaavatko he rikospaikalle rankemmin aikein? Mitä
kyseiset varkaat tekevät henkilöllisyyspapereillamme? Onko pankkitilimme
olleet jo tyhjiä ennen kuin kerkisimme sulkea tilit? Mitä tapahtuu
kuvillemme, ja varsinkin sellaisille kuville, kuten synnytyskuville
joita ei ole tarkoitettu kenenkään muun kuin meidän silmillemme? Onko varas nähnyt seinällä taulun meidän perheestä? Onko hän katsonut meitä silmiin, ja siitä huolimatta pystynyt tekemään tämän kaamea ryöstön?

Mielessäni on nyt kaksi vuorokautta pyörinyt joka minuutti takauma
siihen hetkeen, kun astun asuntoomme iloisena onnistuneesta, ihanasta
hääpäiväminilomastamme. Katson auki olevaa terassin ovea, katson kumoon
heitettyä pyykkitelinettä, katson rikottua ikkunaa, katson pengottuja
korulippaita, katson kengänkuvia sohvalla, katson pöydälle, josta
puuttuu tietokone. Luhistun. Itken. Lamaannun. Mieleni valtaa kauhu,
epätoivo, pelko, suru ja silmitön viha. Filmi pyörii päässäni
taukoamatta, välillä itken valtoimenaan, välillä olen niin uupunut,
etten osaa edes hengittää. Lapsi joutuu minun takiani myös paniikin
valtaan ja itkee lohduttomasti.

Rakkain paikkamme, meille pyhin paikka, kotimme, on muuttunut
rikospaikaksi. Kun astun sisään, itku lyö kasvoille, sydän pomppii
kurkussa ja keho menee pakene-tilaan. En osaa rentoutua edes sen vertaa,
että pissalla voisin käydä. En voi seistä missään, en voi istua
missään, en voi koskea mihinkään, koska joku, joka ei olisi saanut, on
ollut samoissa paikoissa ja koskenut tavaroihin, joihin ei olisi saanut
koskea. Meidän koti on häpäisty. Meidän perhe on häpäisty. Valpastun
jokaisesta rasauksesta ja kohinasta. Haluan pois. Koti ei tule koskaan
olemaan enää koti. Missä, jos en kotonani, voin rentoutua? Missä voin
leikkiä rauhassa lapseni kanssa? Voinko koskaan enää mennä suihkuun
ilman, että kännykkä, johon on jo näppäilty valmiiksi hätänumero, olisi
koko ajan vieressäni?

Kerran, kun turvallisuuden tunteeni on rikottu, se ei enää eheydy.
Haluan muuttaa heti pois. En halua elää lapseni kanssa siinä
saastaisessa kämpässä. En osaa ajatella tulevaa elämää. Voinko koskaan
enää luottaa ihmisiin? Haluanko koskaan enää ottaa valokuvia? Jaksanko
muistella kaikkea sitä uudestaan, mitä dokumenteissa menetin? Saanko
tämän tapauksen kautta selville, ketkä todella ovat ne tosiystävät?
Miten meidän perhe selviää? Mitä jälkiä tämä jättää lapseemme? Joudummeko luisumaan amerikanmalliin ja
pitämään jotain kättä pidempää tyynyn alla, jotta voimme edes harkita
torkkuvamme? Painajaismaiset horreunet valveilla ollessakin saavat
kehoni kalseankylmäksi ja täriseväksi. Milloin saan seuraavan kerran
nukuttua? Uskallanko koskaan enää kävellä yksin ulkona? Jääkö minulle
koko loppu elämän ajaksi mieleeni oletus, että aina kun menen kotiin tai
”kotiin”, niin on hyvin todennäköistä, että loputkin tavarat on viety
ja joku hullu vainoaa siellä henkiämmekin. Mitä voinkaan tämän jälkeen
odottaa tapahtuvan seuraavaksi meidän elämässämme?