Voisi kuvitella, että hän ei
haluaisi lasta, joka luonteensa uhmakkuudella kääntää magneettikentätkin nurin
päin. Lasta, joka on niin kärsimätön, että kutsuu känkkäränkän kylään
parikymmentä kertaa päivässä. Lasta, joka liikkuu tornadon vauhdilla paikasta
toiseen. Voisi kuvitella, että hän ei pärjäisi lapsen kanssa, joka itkee
enemmän kuin ei itke, ja joka sairautensa takia pahimpina aikoina nukkuu puolet
vähemmän kuin samanikäiset lapset normaalisti.

Hän anoo elämän korkeakouluun.
Hän läpäisee yhdeksän kuukautta kestävän pääsykokeen: hän suorittaa
kunniallisesti 18 viikkoa raskauspahoinvointia sängyn pohjalla, kolme kuukautta
kestävät, kävelyä estävät liitoskivut ja synnytyksenkin ilman toivottuja
kivunlievityksiä. Hän pääsee sisään elämän korkeakouluun, ja ajattelee, että
mitään pääsykokeita pahempaa ei voi enää tulla. Hän on opiskellut vasta pari
vuotta, mutta selvää on se, että tämä korkeakoulu muuttaa kaiken,
persoonallisuudesta lähtien. Vaikka hän halusikin tähän kouluun, ei hän ikinä
olisi voinut uskoa, millaista opiskelu todellisuudessa on. Rankkaa, haastavaa,
luovuutta vaativaa ja hermoja raastavaa. Mutta välillä myös oikein miellyttävää,
liikuttavaa ja mieltä ylentävää, onnen kukkuloilla tanssimista. Hän vuodattaa
joka päivä surun ja ilon kyyneleitä.

Elämän korkeakoulu ei päästä
häntä helpolla. Ensimmäisen vajaan vuoden ajan hän taistelee omien halujen ja
vauvan halujen suuressa ristiriita-aallokossa. Häntä suututtaa järisyttävän
paljon, kun hän ei voikaan juoda aamulatteaan juuri silloin, kuin itse haluaa,
ei tutkia hesaria rauhassa eikä laittaa päällensä muuta kuin vauvan
ruokkimiseen soveltuvia tyhmiä läppäpaitoja. Mutta vielä enemmän häntä
suututtaa se kaikki muu, ideaaliin vauva-arkeen kuulumaton aines. Vähintään kiehumispisteeseen
hänet saa se, että juuri hänen vauvansa on näköjään haastava, koliikki-itkuinen
ja luonteeltaan äkäinen. Hän ei voi sulattaa sitä, että toiset kotivanhemmat ne
saavat kokkailla perheillensä kivoja päivällisiä, ottaa parin tunnin nokoset tuhisevan
vauvan vieressä ja lyhentää romaanipinoa ajan kuluksi. Hän joutuu kantamaan
vauvaa suurimman osan päivästä sylissään, olemaan ympärivuorokautinen viihdytysautomaatti,
siivoamaan kymmenen minuutin välein oksennuksia, suorittamaan neljän tunnin
nukutusmaratonin joka toinen päivä, olemaan valmiudessa singota ulos
hytkyttämään vaunuja viiden minuutin välein ja katsomaan vauvan kipu- ja väsykiukkua
kaiken muun ajan. Suunnitelmia ei ole enää olemassakaan.

Vaikka kursseja on vielä paljon
suorittamatta, hän on jo opiskellut pitkinä sivuaineina ainakin ärsytyksenhallintaa,
refluksitautidiagnostiikkaa, allergologiaa sekä unen merkityksen konkretiaa.
Pääaineena hänellä on hyvä äitiys. Siitä hän onkin jo oppinut yhtä ja toista.
Hänestä todella on tullut kärsivällisempi, joustavampi ja ymmärtäväisempi. Kämpän
siivosta hän ei jaksa enää juurikaan nipottaa, ja omat tarpeet hän osaa laittaa
lähes täysin taka-alalle. Tunteja jatkuva itku ei saa häntä enää raivoamaan
lapselle, vaan hän lempeästi nostaa lapsen syliin ja kokeilee kaikkia niitä
yhtätoista kikkaa, jotka hän on keksinyt saadakseen lapsensa edes hieman
unohtamaan pahaa oloaan. Koko iltapäivän kestävät päiväuninukuttamislenkit hän
yrittää nähdä aina raittiin ilman saamisen, hyötyliikunnan tai vaatteiden
säänkestävyyden testaamisen kannalta. Hän ei enää hytkytä vaunuja kahta
kauheammin saadakseen lapsen vähentämään huutoansa siellä; vaan hän ymmärtää,
että vaakataso on pahin mahdollinen asento hänen lapselleen, ja nukuttaa lasta
pystyasennossa ja nostaa häntä vähän väliä syliin rauhoittumaan. Hän ei enää
anna lapsen huutaa vieressään sitterissä, kun yrittää epätoivoisesti syödä
juuri siihen aikaan, kun on aiemmin tottunut syömään. Sen sijaan hän napsii silloin tällöin jotain pientä suuhunsa samalla kun kantaa lastaan.

Ihmeellisesti hän on oppinut myös
pinnistämään virtaa itseensä, vaikka ei saisikaan kahdeksan, tai edes neljän
tunnin unia yössä. Hän on veivannut romukoppaan suunnitelmallisuuden. Hän on
oppinut kriittisyyttä ulkopuolisten ihmisten neuvojen suhteen: vauva ei ollutkaan
vain luonteeltaan äkäinen tai koliikkinen eikä äiti ollut vain vähän höpöhöpön
puhuja, vaan lapsella todella oli ja on vaikea refluksitauti ja monisyinen
allergisuus.  

Elämän korkeakoulun oppien myötä
hän kokee olevansa melkein kuin eri ihminen. Koko elämä on saanut uuden
perspektiivin, kun hän on taistellut lapsen vaikeaselkoisen sairauden
viidakossa ja katsonut tuhansia tunteja pienen kärsimystä. Hän ei enää vähästä valita. Ja se
pieni itsekeskeisyys, joka hänellä oli ennen elämän korkeakoulua, on kadonnut. Hän on
ymmärtänyt, että lapsi on paras mahdollinen lapsi juuri hänelle. Ja kovasti hän
yrittää myös ajatella, että hän on paras mahdollinen äiti lapselleen.

Mietin,

…mitä kotivanhemmat tekevätkään
sillä aikaa, kun lapsi nukkuu jotain kahden ja neljän tunnin päikkäreitä joka
päivä. Mulla olisi jo varmaan väikkäri kansissa ja ulkona upea puutarha.

…mitä kaikkea sitä onkaan tullut
tiedostamattaan tehtyä ja sanottua ihmisille univajeen nakertaman aivotoiminnan
alaisena. Ainakin olen muutaman kerran unohtanut Pikkusankarin lapsiparkkiin
lähtiessäni salilta, soittanut yhdelle parhaimmista ystävistäni iloisen
synttärionnittelupuhelun aivan vääränä päivänä sekä lukinnut itseni ja lapseni
pakkaseen vajavaisissa varusteissa. Yleensä olen siis hyvin tarkka,
järjestelmällinen ja hyvämuistinen.

…miten paljon olemmekaan
säästäneet rahaa, kun en ole jaksanut enkä voinut käydä perhekahviloissa, matkoilla,
lastenvaatekaupoissa… (Ja mihin ihmeeseen nekin säästyneet rahat ovat menneet,
kun lohtusuklaavaihtoehtoakaan ei tiukan imetysdieetin takia ole ollut…??)

…miten ihmeellistä onkaan nähdä
tuttavan terve vauva leikkimässä lattialla. Hypotalamukseni huutaa, että ota
nyt se vauva nopeasti pois sieltä lattialta, vauvojahan tulisi pitää vain
sylissä pystyasennossa!

…kuinka monta eri
sairausdiagnoosia olen naapureiden ja kadulla vastaantulijoiden mielissä
saanutkaan, kun olen neljä tuntia putkeen ravannut samoja katuja vuolaasti itkien ja
Pikkusankaria epätoivoisesti nukuttaen.

…pystynkö enää koskaan syömään
bataattia, punajuurta ja tattaripuuroa: kolmea ruoka-ainetta, joita inhoan,
mutta joita söin melkein vuoden ajan päivittäin tiukan imetysdieetin takia.

…miten paljon enemmän ystäväni
olisivatkaan saaneet nauttia seurastani, jos vauva-, ja taaperoarkemme olisi ollut
normaalia. Olisi ollut pitkien puheluiden turruttamia punaisia korvia, shoppailureissujen
muistona vaatekaapissa mintunvärinen paita ja kylppärin hyllyllä tehokkain tasapainottava
seerumi. Olisi ollut fondue- nautiskelun jälkeisiä reblochon- röyhtäisyjä, huulipunien
tahraamia viinilaseja, puoliammattimaiseksi yltäviä ravintola-arvostelukäyntejä,
naurunremakkaan päättyviä patjallanukkumisyrityksiä ja suurta mielikuvituksellista
voimaa keksiäksemme epätoivoisesti juhlintaan oikeuttavia aiheita. 

…miten kiitollinen olenkaan
läheisten, erityisesti mieheni ja äitini suurenmoisesta ja kaikki väsymyskiukutteluni kestävästä tuesta. Ilman
heitä minut olisi jo kannettu vaakatasossa tästä talosta pois.

…tajuanko itsekään vielä kunnolla,
että meillä todella on parempi periodi taas alkanut. Kolme viikkoa sitten, kahdeksan viikon ajan,
tuskaisia yöherätyksiä oli 40 per yö, päikkäreitä 10 minuuttia kerrallaan ja loppuajat
sylissä kiehnäten. Viimeisen viikon aikana yöherätyksiä on ollut 0, päikkäreitä 2 tuntia ja
loppuaika suurimmaksi osaksi paloautolla pöristellessä. Oi Nexium, nexium,
nexium – et pettänyt meitä tälläkään kertaa!

…uskallammeko koskaan toivoa
toista lasta. Todennäköisyyslaskelmat jaksamismahdollisuuksistamme on vielä
pahasti kesken…