Muutettiin kaksi ja puoli vuotta sitten Kuopioon. Vuosi sitten huomasin, että minun kulttuurimenot olivat vähentyneet tosi paljon verrattuna Etelä-Suomessa asuttuihin vuosiin. Oli tehtävä asialle jotain ja se jotain oli Kuopion Musiikkikeskus! Viimeisen vuoden aikana olen käynyt Kuopion Musiikkikeskuksessa yhteensä kuudessa eri tapahtumassa ja ei että olen nauttinut niistä illoista!

Kuopion Musiikkikeskuksella säännöllisesti käyminen ei tarkoita, että olisi henkeen ja vereen klassisen musiikin tuntija, joka tietää jo ovella, mikä sinfonia tänään soi ja kuka sen johtaa.

Niinkin voi toki olla, mutta minä olen aika lailla päinvastoin. Rakastan klassista musiikkia, mutta en tiedä siitä juuri mitään.

Minä olen se tyyppi, joka voi yhtä hyvin innostua lasten tapahtumasta, kauhuelokuvien musiikista, maailmanmusiikista, diskosta tai bändikeikasta.

Ja ehkä juuri siksi Kuopion Musiikkikeskus on alkanut tuntua minulle viimeisen vuoden aikana erityisen kivalta paikalta.

Olen nimittäin käynyt siellä kuudessa erilaisessa tapahtumassa ja odotan jo seuraavaa!

Ja kun rupesin miettimään niitä kaikkia kokemuksia yhdessä, tajusin, että ne olivat oikeastaan kuusi ihan eri maailmaa.

“Ai täällä voi tehdä tällaistakin?”

Jos minulle olisi aiemmin sanottu “Kuopion Musiikkikeskus”, olisin ehkä ajatellut ensimmäisenä klassista konserttia.

Ja toki sitä siellä on paljon.

Mutta sitten menin lasten kanssa TubeTrion keikalle.

Ja Ti-Ti Nallen konserttiin.

Ja Rajattoman Disco-konserttiin.

Ja kauhuelokuvien musiikkia sisältäneeseen Painajainen Musiikkikeskuksessa -konserttiin.

Ja Laulavat Tiedekysymykset -konserttiin.

Ja Tervetuloa Maailma! -konserttiin, jossa matkattiin musiikin mukana ties minne.

Näiden jälkeen tuli todettua:

Aijaa. TÄÄLLÄ voi siis tapahtua kaikkea tätä. 😂 Ja paljon muutakin!

Ja se on oikeastaan tämän koko jutun pointti. Saanko esitellä: Kuopion Musiikkikeskus on koko perheen elämyskeidas!

Yksi talo, aika monta erilaista maailmaa

Kuopion Musiikkikeskus sijaitsee Kuopionlahdella, ja talossa järjestetään vuosittain valtava määrä erilaisia tapahtumia. Se on Kuopion kaupunginorkesterin koti, mutta ohjelmistossa on paljon muutakin kuin orkesterikonsertteja.

Ja se näkyy ihan käytännössä. Jos sinä asut noin sadan kilometrin säteellä Kuopion Musiikkikeskuksesta, suosittelen oikeasti katsastamaan sen ohjelmiston läpi ja yllättymään! Parhaimmassa tapauksessa voit löytää uuden lempparikulttuurikohteen!

TubeTrio – joskus konsertti on enemmän keikka

TubeTrion kohdalla Musiikkikeskus tuntui enemmän keikkapaikalta kuin miltä ehkä etukäteen olisi ajatellut.

Rennompi meininki, nuorta energiaa, paljon naurua ja lapsia hauskuuttavia sketsejä.

Tykkään muutenkin tapahtumista, joissa on spontaaniutta mukana.

Mennään vaan.

Kuunnellaan.

Katsotaan mitä tapahtuu.

Ti-Ti Nalle – koska kulttuuri kuuluu myös lapsille

Sitten oltiinkin vähän eri maailmassa.

Ti-Ti Nallen kanssa Musiikkikeskus näyttäytyi vielä pienemmän lapsen silmin.

Ja tässä kohtaa haluan sanoa yhden asian:

lasten kanssa kulttuuriin lähtemisen ei tarvitse olla mitään hienostunutta kulttuurikasvatusta.

Se voi olla ihan vaan:

“Pue kengät.”

“Missä sun toinen hanska on?”

“Onko pissahätä?”

“Ei, sitä patukkaa ei syödä vielä.”

😂

Ja sitten istutaan yhdessä saliin ja koetaan jotain.

Lapselle se voi olla iso elämys.

Ja aikuisellekin aika ihana muistutus siitä, miten siistiä on nähdä asiat välillä lasten silmin.

Rajaton Disco – kyllä, Musiikkikeskuksessa voi myös bailata

Rajaton Disco oli taas yksi näistä hetkistä, jolloin tajusin, ettei Musiikkikeskusta kannata lokeroida liian nopeasti.

Kuoromusiikkia, mutta diskofiiliksellä.

Ja taas täysin erilainen ilta.

Ehkä tässä onkin minun mielestä yksi tapahtumissa käymisen parhaista puolista: sama tila voi tuntua aivan erilaiselta riippuen siitä, mitä lavalla tapahtuu.

Ah minä rakastan a capella-musiikkia!

Painajainen Musiikkikeskuksessa – ja hermostoni kiittää

Tämä oli minulle henkilökohtaisesti aika täydellinen konsepti.

Rakastan kauhuelokuvien musiikkia.

Mutta kauhuelokuvia en enää oikeastaan pysty katsomaan.

Koska minun mielikuvitus…

Se ei tarvitse siihen paljon.

Yksi kuva ruudulla ja minun aivot voivat hoitaa loput seuraavat kolme viikkoa. 😂

Painajainen Musiikkikeskuksessa -konsertissa sai kuitenkin kaikki ne ihanan karmivat fiilikset, juuri sopivan pelottavat tunteet musiikin kautta.

Ei tarvinnut katsoa mitään järkyttävää.

Sai vain istua salissa ja antaa musiikin tehdä tehtävänsä.

Ja kyllä muuten teki.

Sellainen kylmäävä tunne niskassa, ihokarvat pystyssä ja välillä vähän sellainen olo, että joku hengittää niskaan.

Musiikki pystyy ihan oikeasti muuttamaan kehon tunnetilaa.

Ja se on minusta aivan älyttömän kiinnostavaa.

Laulavat tiedekysymykset – miksi-kysymys saa luvan olla pääosassa

Jos sinulla on kotona lapsi, joka kysyy noin 47 kysymystä ennen aamupalaa, tiedät mistä puhun.

“Miksi?”

“Miksi?”

“Mutta miksi?”

“Entä miksi sitten?”

😂

Laulavissa tiedekysymyksissä juuri lasten kysymykset pääsivät musiikin aiheeksi.

Ja minun mielestä idea on nerokas.

Koska lapsen luontainen uteliaisuus ei ole mikään asia, josta pitäisi päästä nopeasti eroon.

Päinvastoin.

Sitä pitäisi ruokkia.

Tällaisessa tapahtumassa lapsi ei vain istu kuuntelemassa, vaan pääsee osallistumaan, laulamaan, liikkumaan ja ihmettelemään.

Ja samalla aikuinenkin voi joutua muistamaan, että maailma on aika ihmeellinen paikka.

Tervetuloa Maailma! – reissuun ilman lentolippua

Tämä oli ehkä yksi niistä konserteista, joissa ajattelin jälkeenpäin:

“Vau. Tätä varten kannattaa joskus lähteä johonkin, mistä ei etukäteen tiedä hirveästi.”

Tervetuloa Maailma! yhdisti sinfoniaorkesterin ja eri musiikkikulttuureja.

Senegalilaista musiikkia.

Fadoa.

Zarzuelaa.

Argentiinalaista tangoa.

Eli käytännössä pieni maailmanympärimatka Kuopionlahdella.

Ja tällaisista kokemuksista minä tykkään.

Ei tarvitse aina mennä katsomaan sitä, minkä jo tietää varmasti tykkäävänsä.

Joskus voi mennä vähän sokkotreffeille.

“No niin. Mitäs maailmalla olisi tänään mulle tarjolla?”

Ja sitten kurkkasin syksyn 2026 ohjelmiston…

Ja totesin, että näköjään minun pitäisi varata kalenteri täyteen seuraavankin vuoden osalta. 😂

Koska syksyllä Kuopion Musiikkikeskuksessa on jälleen ihan älyttömästi erilaista ohjelmaa.

Jos klassinen musiikki kiinnostaa, tarjolla on esimerkiksi Kuopion kaupunginorkesterin Svängfonia, Vasks & Bruckner, Sota ja rauha, Crusell & Tommi Hyytinen sekä Beethoven & Juho Pohjonen.

Ja jos sana “klassinen” aiheuttaa vähän sellaisen öööööö… -reaktion, niin älä silti sulje ohjelmistoa pois.

Esimerkiksi Svängfonia yhdistää orkesterin sointiin huuliharppuyhtye Svängin musiikkia ja vaikutteita muun muassa kansanmusiikista, tangosta ja klassisesta musiikista.

Eli joskus kannattaa oikeasti lukea se ohjelmakuvauksen seuraava lause ennen kuin päättää, ettei joku ole oma juttu.

Jos taas haluat vain hyvän illan…

…niin vaihtoehtoja riittää.

Lokakuussa voisi lähteä esimerkiksi Jimmy Carrin stand upiin, Miljoonasateen 40-vuotisjuhlakiertueelle, Jarkko Aholan konserttiin, Pepe Willberg 80 -juhlakonserttiin tai Diandran Hymni rakkaudelle -konserttiin.

Ja tämä on minun mielestä aika hyvä muistutus:

Musiikkikeskukseen ei tarvitse mennä siksi, että “pitäisi harrastaa kulttuuria”.

Sinne voi mennä ihan vaan viettämään hyvän illan.

Marraskuussa alkaa jo olla valinnan vaikeutta

Marraskuussa ohjelmassa ovat muun muassa Ilta Marzi Nymanin kanssa, Club For Five ja Ilmavoimien Big Band: Pave!, Vesala, Vesta x UMO Helsinki Jazz Orchestra, Ti-Ti Nallen Rytmiretki sekä useita kaupunginorkesterin konsertteja.

Ja juuri tuollainen ohjelmisto on mielestäni kiinnostava.

Yhtenä päivänä voit olla kuuntelemassa orkesteria.

Toisena jammailemassa lasten kanssa Ti-Ti Nallea.

Kolmantena nauttimassa jazzista.

Ja neljäntenä nauraa stand upissa.

Sama rakennus. Ihan eri ilta.

Ja jouluihmiset: nyt tarkkana 🎄

Joulukuussa sitten alkaa tapahtua sitä kuuluisaa joulumagiaa.

Ohjelmassa on muun muassa Erja Lyytinen & Friends: Blue Christmas, Linda Lampenius & Perttu Kivilaakso: Joulukonsertti, Rajaton Joulu sekä Joululauluista kauneimmat.

Erja Lyytisen joulukonsertissa mukana ovat tänä vuonna myös Petra Gargano ja Jussu Pöyhönen, ja luvassa on tuttuja joululauluja rock-sovituksina sekä artistien omia kappaleita.

Ja jos oma joulufiilis tarvitsee vähän apua, niin…

No.

Tämä saattaa olla yksi tapa. 😂❤️

Ehkä Musiikkikeskukseen lähteminen voisi olla sinullakin tämän syksyn pieni irtiotto?

Ei tarvitse lähteä Helsinkiin.

Ei tarvitse varata hotellia.

Ei tarvitse suunnitella mitään valtavaa.

Joskus riittää, että puet sen kulttuurimenoja vaatekaapissa odottaneen mekon päällesi, nappaat puolison tai ystävän mukaan ja lähdet pariksi tunniksi johonkin ihan muuhun maailmaan.

Tai otat lapset mukaan musiikilliselle seikkailulle.

Tai menet yksin viettämään harvinaislaatuista iltaa.

Tai menet ihan vain siksi, että haluat kuulla jotain, mitä et ole ennen kuullut. Ihan sama, vaikka olisi bad hair -day, kaameat silmäpussit ja juuri se kivoin konserttipuku hävinnyt. Kuopion Musiikkikeskukselle voi mennä millaisena vain.

Minä ainakin ajattelen nykyään Kuopion Musiikkikeskuksesta vähän eri tavalla kuin ennen.

En ajattele enää vain:

“Mitä siellä esitetään?”

vaan:

“Mihin maailmaan mä haluaisin tänään mennä?” ❤️

Kuva: Kuopion Musiikkikeskus

Kuopion Musiikkikeskuksen koko ajantasainen ohjelmisto löytyy heidän omilta sivuiltaan ja TÄSTÄ – käy kurkkaamassa ja katso, mikä kutsuu juuri sinua.

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

Jossain vaiheessa luimme lapsellemme viimeisen iltasadun. Emme tienneet sitä silloin. Ei ollut mitään merkkiä, ei mitään syytä epäillä, että tämä ilta olisi erilainen kuin edellinenkään. Kirja suljettiin, valo sammui, ja seuraavana iltana — tai jonain iltana pian sen jälkeen — sitä ei enää pyydettykään.

Sama tapahtuu niin monelle pienelle rituaalille, joita emme osaa arvostaa siinä hetkessä, kun ne vielä ovat meidän. Se hetki, jolloin lapsi viimeistä kertaa haluaa kantoreppuun. Se hetki, kun lapsi viimeisen kerran pussaa poskelle. Se hetki, jolloin hän viimeisen kerran nukkuu vieressä. Emme koskaan saa tietää etukäteen, mikä kerta on viimeinen. Sen huomaa vasta ajan päästä, kun yrittää muistaa, milloin se oikein loppui — eikä oikein pysty.

Kun lapsi syntyy, aika tuntuu loputtomalta. Yöunet ovat lyhyitä, mutta vuodet edessä tuntuvat pitkiltä. On helppo ajatella, että tälle kaikelle on aikaa myöhemminkin — sille yhteiselle palikkaleikille, sille kivalle askartelulle, sille pelin pelaamiselle, sille jutustelulle sängyn reunalla. Mutta totuus on toisenlainen: suurin osa siitä ajasta, jonka koskaan saamme viettää lapsemme kanssa juuri tällaisena kuin hän nyt on, on jo käytetty, ennen kuin edes huomaamme laskea. On sanottu, että siihen mennessä kun lapsi täyttää kahdeksantoista, olemme jo eläneet suurin piirtein yhdeksän kymmenesosaa kaikesta siitä ajasta, jonka koskaan saamme viettää hänen kanssaan.

Ja tässä on jotain, mitä olen alkanut miettiä yhä useammin: mistä se rauha oikeastaan löytyy? Ajattelemme usein, että lepo tarkoittaa hetkeä erossa lapsesta — puhelinta, hiljaista huonetta, omaa tilaa. Mutta entä jos rauha voisikin löytyä myös siitä, kun istuu lattialla lapsen kanssa, ilman kiirettä, ilman ajatusta jostain muusta paikasta, jossa pitäisi olla? Se ei ole sama asia kuin uupumus tai jaksamisen raja — nekin ovat todellisia, eikä niitä pidä väheksyä. Mutta joskus se pieni hetki lähellä, syvästi läsnä, voi palauttaa meitä enemmän kuin puoli tuntia yksin ruudun ääressä.

Ja ehkä juuri se läsnäolo on lahja, joka kasvaa molempiin suuntiin. Mitä enemmän oikeasti pysähtyy kuuntelemaan lasta — ei vain kuulemaan, vaan kuuntelemaan, mitä hän yrittää sanoa sanojensa takana — sitä syvemmäksi se yhteys muuttuu. Ja syvempi yhteys ei tarkoita raskaampaa arkea. Se voi tarkoittaa kevyempää: vähemmän väärinymmärryksiä, vähemmän riitaa nukkumaanmenosta, enemmän niitä hetkiä, joissa molemmat vain nauravat samalle jutulle. Se yhdessäolo, joka ensin vaatii meiltä enemmän läsnäoloa, muuttuukin ajan myötä siksi paikaksi, josta rauha oikeasti löytyy.

Sanotaan, että kukaan ei kuolinvuoteellaan toivo viettäneensä enemmän iltoja sohvalla yksin. Sen sijaan moni toivoisi lukeneensa sen yhden sadun lisää, jääneensä sille yhdelle leikille pidemmäksi aikaa, laittaneensa puhelimen pois hetkeksi useammin. Ei siksi, että lepo olisi väärin — vaan siksi, että jälkikäteen juuri ne pienet, läsnäolevat hetket näyttävät olleen niitä arvokkaimpia koko ajasta.

Emme voi pysäyttää sitä, että lapsi kasvaa ja lähtee. Emmekä saisikaan haluta pysäyttää — hän on tarkoitettu kasvamaan omaksi itsekseen, ei jäämään meidän arkeemme ikuisesti. Elämä on tässäkin luopumista: luovumme pienestä kädestä omassa kädessämme, jotta saamme joskus tervehtiä aikuista ihmistä, joka kulkee omaa polkuaan. Luovumme iltasaduista, jotta saamme joskus kuulla, millaisia unelmia hänellä on. Jokainen luopuminen avaa tilaa jollekin uudelle, vaikka se uusi tulisikin harvemmin ja vaatisi enemmän odottamista.

Mutta juuri nyt, tässä vaiheessa, meillä on vielä aikaa. Meillä on vielä ne illat, joita emme tiedä vielä kuinka moneksi laskea. Ehkä juuri siksi kannattaisi valita useammin se hippaleikki sen sijaan, että jättäisi sen ”myöhemmäksi” — koska myöhemmin ei ehkä enää pyydetäkään.

Ei tarvitse tehdä kaikkea täydellisesti. Riittää, että päättää olla useammin läsnä. Riittää, että pysähtyy omien valintojen äärelle.

Koska jonain päivänä se viimeinen ilta tulee. Emme vain tiedä vielä, mikä ilta se on.