Hae
Emmi Anniina

Salapoliisityötä

Joskus, tai oikeastaan aika useinkin (mutta onneksi ei tänään!) meidän perheemme
tarvitsisi vähintään kolme Sherlock Holmesia, jotta yllättäen alkavien
refluksioireiden syy saataisiin selville.

Aamulla vanhemmat silmäilevät
toisiansa sillä silmällä (huom! meidän perheessä tämä tarkoittaa nykyään sitä,
että arvioidaan toisen väsymyksen astetta eleistä ja ilmeistä päätellen) ja
aloittavat seuraavan keskustelun (tässä karsittu versio, jotta joku jaksaa sen
lukea läpi):
”Kävitkö yöllä?”
”Kävin. Sä?”
”Joo.”
”Monestiko? Mä viisi kertaa.”
”Mä kans jonkun semmosen. Puolet
yöstähän siihen tosiaan meni.”
”Mistäköhän tän yön vaivat taas
johtuivat…?”
”Niin, ne olivat kyllä selkeästi
refluksioireita, kun ei rauhoittunut helpolla, itki ja väänsi, nieleskeli ja
tuskaili hikisenä.”
”Ei ollut mitään ikäkauden
normaalia heräilyä taaskaan. Pelkkä silittely ja läsnäolo eivät auttaneet
munkaan käymillä kerroilla.”
”Nythän pitäisi olla muuten tasapainoinen tilanne, kun Nexiumia menee ja just vaihdettiin d-tipatkin sopivampiin.”
”Ja kun viime ruokakokeilustakin on
jo aikaa, ei sen pitäisi sitä enää olla…”
”Mut jos ne oireet tulevatkin
viiveellä. Ehkä se tomaatti ei sittenkään käy.”
”Tai sitten jokin aiemmin sopinut
ruoka on taas muuttunut epäsopivaksi… Ehkä luumu, tai pinaatti? Nehän on ollut
aina vähän kiikun kaakun sopivia.”
”Niin, pitäiskö meidän jättää ne
vähäksi aikaa pois ruokavaliosta?”
”Joo. Kokeillaan. Vai hei, oisko
Pikkusankari vaan napannut eilen lattialta jonkun kielletyn murusen?”
”Hmm… En mä ainakaan nähnyt sellaista
tilannetta. Ja aamullahan mä just imuroin. Mutta eihän sitä voi satavarma olla.”
”Mutta mites, kun te olitte eilen
kylässä, jos hän sai sieltä jotain sopimatonta?”
”No mä kyllä olin hänen vieressään
koko ajan, joten tuskin hän sieltä… Mutta tosiaan, en mä vannoa voi…”
”Oiskohan tää sit kuitenkin sitä,
kun vajaa viikkoa sitten purettiin Zyrtec- suoja?”
”Niin joo, voihan tää olla
sitäkin. Ja sit jos viel pukkaa hampaitakin samaan aikaan, kun sehän tunnetusti
pahentaa refluksia. Pari ois vielä tulematta.”
”Aivan…Ja hei, mä unohdin kertoa,
että maitohappobakteerit loppuivat eilen aamulla, jospa sekin vaikuttaa tähän
oireiluun. Niitä pitäis käydä hakemassa lisää.”
”Ai, kiva kun tässä vaiheessa
kerrot. No, ei voi tietää… Ja onhan Pikkusankarilla ollut flunssaakin, joka
sekin pahentaa refluksia.”
”Niin, mutta oisko se nyt
kuitenkaan noin rajuna oireiluna pelkkä flunssan vaikutukset.”
”Etkö muista, onhan se aiemminkin
pahentanut. Viimeksi jouluna.”
”No joo, itse asiassa, niin tais
olla. Pelkkää valvomistahan se oli. Silloin oli kyllä tosi paha flunssa päällä.”
”Oisko muuten pitänyt antaa
illalla Ventoline? Sitähän ei annettu, kun ei Pikkusankari yskinyt päivällä niin
paljoa. Jos hän heräili osittain senkin takia…?”
”Hmm. Annetaan illalla, ja
katsotaan, auttaako se yhtään ensi yötä vasten.”
”Joo. Mut voi myös olla, että tää
kaikki on vaan refluksitaudin aaltoilevuuteen liittyvää, huonomman jakson alkua.”
”Niin, sekin voi olla.”

Elämän korkeakoulu

Jos häntä ärsyttää, hän tulistuu
sekunnissa nollasta sataan. Hän inhoaa turhaa melua. Hän on tietyissä asioissa
jääräpäisyyden ja päättäväisyyden kuningatar. Hän rakastaa sitä tunnetta, kun
siivouksen lopussa taulujen suoruuskulmat on tarkastettu ja kämpän viimeisenkin
laatan väli on jynssätty puhtaaksi. Hän suunnittelee, aikatauluttaa ja tarkistaa
kalenterista. Kontrollin tunne on hänen hyvä ystävänsä. Hänestä tulee lähes
hirviö, jos hän ei saa nukuttua vähintään kahdeksaa tuntia vuorokaudessa ja
syötyä kunnon ruokaa säännöllisesti.
Voisi kuvitella, että hän ei
haluaisi lasta, joka luonteensa uhmakkuudella kääntää magneettikentätkin nurin
päin. Lasta, joka on niin kärsimätön, että kutsuu känkkäränkän kylään
parikymmentä kertaa päivässä. Lasta, joka liikkuu tornadon vauhdilla paikasta
toiseen. Voisi kuvitella, että hän ei pärjäisi lapsen kanssa, joka itkee
enemmän kuin ei itke, ja joka sairautensa takia pahimpina aikoina nukkuu puolet
vähemmän kuin samanikäiset lapset normaalisti.
Hän anoo elämän korkeakouluun.
Hän läpäisee yhdeksän kuukautta kestävän pääsykokeen: hän suorittaa
kunniallisesti 18 viikkoa raskauspahoinvointia sängyn pohjalla, kolme kuukautta
kestävät, kävelyä estävät liitoskivut ja synnytyksenkin ilman toivottuja
kivunlievityksiä. Hän pääsee sisään elämän korkeakouluun, ja ajattelee, että
mitään pääsykokeita pahempaa ei voi enää tulla. Hän on opiskellut vasta pari
vuotta, mutta selvää on se, että tämä korkeakoulu muuttaa kaiken,
persoonallisuudesta lähtien. Vaikka hän halusikin tähän kouluun, ei hän ikinä
olisi voinut uskoa, millaista opiskelu todellisuudessa on. Rankkaa, haastavaa,
luovuutta vaativaa ja hermoja raastavaa. Mutta välillä myös oikein miellyttävää,
liikuttavaa ja mieltä ylentävää, onnen kukkuloilla tanssimista. Hän vuodattaa
joka päivä surun ja ilon kyyneleitä.
Elämän korkeakoulu ei päästä
häntä helpolla. Ensimmäisen vajaan vuoden ajan hän taistelee omien halujen ja
vauvan halujen suuressa ristiriita-aallokossa. Häntä suututtaa järisyttävän
paljon, kun hän ei voikaan juoda aamulatteaan juuri silloin, kuin itse haluaa,
ei tutkia hesaria rauhassa eikä laittaa päällensä muuta kuin vauvan
ruokkimiseen soveltuvia tyhmiä läppäpaitoja. Mutta vielä enemmän häntä
suututtaa se kaikki muu, ideaaliin vauva-arkeen kuulumaton aines. Vähintään kiehumispisteeseen
hänet saa se, että juuri hänen vauvansa on näköjään haastava, koliikki-itkuinen
ja luonteeltaan äkäinen. Hän ei voi sulattaa sitä, että toiset kotivanhemmat ne
saavat kokkailla perheillensä kivoja päivällisiä, ottaa parin tunnin nokoset tuhisevan
vauvan vieressä ja lyhentää romaanipinoa ajan kuluksi. Hän joutuu kantamaan
vauvaa suurimman osan päivästä sylissään, olemaan ympärivuorokautinen viihdytysautomaatti,
siivoamaan kymmenen minuutin välein oksennuksia, suorittamaan neljän tunnin
nukutusmaratonin joka toinen päivä, olemaan valmiudessa singota ulos
hytkyttämään vaunuja viiden minuutin välein ja katsomaan vauvan kipu- ja väsykiukkua
kaiken muun ajan. Suunnitelmia ei ole enää olemassakaan.
Vaikka kursseja on vielä paljon
suorittamatta, hän on jo opiskellut pitkinä sivuaineina ainakin ärsytyksenhallintaa,
refluksitautidiagnostiikkaa, allergologiaa sekä unen merkityksen konkretiaa.
Pääaineena hänellä on hyvä äitiys. Siitä hän onkin jo oppinut yhtä ja toista.
Hänestä todella on tullut kärsivällisempi, joustavampi ja ymmärtäväisempi. Kämpän
siivosta hän ei jaksa enää juurikaan nipottaa, ja omat tarpeet hän osaa laittaa
lähes täysin taka-alalle. Tunteja jatkuva itku ei saa häntä enää raivoamaan
lapselle, vaan hän lempeästi nostaa lapsen syliin ja kokeilee kaikkia niitä
yhtätoista kikkaa, jotka hän on keksinyt saadakseen lapsensa edes hieman
unohtamaan pahaa oloaan. Koko iltapäivän kestävät päiväuninukuttamislenkit hän
yrittää nähdä aina raittiin ilman saamisen, hyötyliikunnan tai vaatteiden
säänkestävyyden testaamisen kannalta. Hän ei enää hytkytä vaunuja kahta
kauheammin saadakseen lapsen vähentämään huutoansa siellä; vaan hän ymmärtää,
että vaakataso on pahin mahdollinen asento hänen lapselleen, ja nukuttaa lasta
pystyasennossa ja nostaa häntä vähän väliä syliin rauhoittumaan. Hän ei enää
anna lapsen huutaa vieressään sitterissä, kun yrittää epätoivoisesti syödä
juuri siihen aikaan, kun on aiemmin tottunut syömään. Sen sijaan hän napsii silloin tällöin jotain pientä suuhunsa samalla kun kantaa lastaan.
Ihmeellisesti hän on oppinut myös
pinnistämään virtaa itseensä, vaikka ei saisikaan kahdeksan, tai edes neljän
tunnin unia yössä. Hän on veivannut romukoppaan suunnitelmallisuuden. Hän on
oppinut kriittisyyttä ulkopuolisten ihmisten neuvojen suhteen: vauva ei ollutkaan
vain luonteeltaan äkäinen tai koliikkinen eikä äiti ollut vain vähän höpöhöpön
puhuja, vaan lapsella todella oli ja on vaikea refluksitauti ja monisyinen
allergisuus.  
Elämän korkeakoulun oppien myötä
hän kokee olevansa melkein kuin eri ihminen. Koko elämä on saanut uuden
perspektiivin, kun hän on taistellut lapsen vaikeaselkoisen sairauden
viidakossa ja katsonut tuhansia tunteja pienen kärsimystä. Hän ei enää vähästä valita. Ja se
pieni itsekeskeisyys, joka hänellä oli ennen elämän korkeakoulua, on kadonnut. Hän on
ymmärtänyt, että lapsi on paras mahdollinen lapsi juuri hänelle. Ja kovasti hän
yrittää myös ajatella, että hän on paras mahdollinen äiti lapselleen.