Taas pääsi
refluksitauti-allergia-kirous hyppäämään puun takaa eteemme, mutta onneksi
sillä oli tällä kertaa kukkakimppu kädessään. Vielä maanantaina Pikkusankari
oli se keskiverto-oireinen poikamme: kaivoi korvia, suuta, valitti pipiä
vatsassa, päässä ja rintakehässä, kaatoi ja heitteli tavaroita minkä kerkesi
valveillaoloaikansa puitteissa sekä merkkasi äidille poskiin ainakin kahdet
veriset kynnenjäljet. Tiistaina meininki muuttui tyystin: hän saattoi
leppostella sohvalla katsellen kirjoja, pyrki pussailemaan ja halailemaan koko
ajan, purki ja pakkasi leluvarastonsa monen monta kertaa ja hymyili ja
kikatteli lähes taukoamatta; oireista ei ollut tietoakaan. Sama on jatkunut
tähän päivään saakka. Näin monta päivää peräjälkeen noin täydellisen oireettomina –
ja vielä yhtäkkisenä muutoksena – ei ehkä voi olla pelkkää sattumaa tai vain
taudin aaltoilevuutta. Syy tähän muutokseen taisi olla äidin hajamielisyys
ruokavalion monimuotoisuuden toteuttamisen suhteen. Pikkusankari ei meinaan ollut
vahingossa saanut ennen hyvien päivien alkamista ainakaan kolmeen päivään kanaa, possua eikä punajuurta. Hups. Epäiltynä ovat siis
kaikki nuo kolme. Syyllinen voi löytyä yhdestä, kahdesta tai kaikista. Pahiksen
löytäminen onkin seuraava missiomme. On enemmän kuin ärsyttävää lähteä
kaatamaan tarkoituksella ideaalitilannetta, mutta pakko, jotta pääsemme
eteenpäin…

Allergologin vastaanotolla ja
sähköpostittelumme kautta opin aina paljon uutta. Suurin ahaa-elämys tämän
viikkoisella kontrollikäynnillä oli Pikkusankarin refluksitaudin
muodonmuutoksen tajuaminen. Pikkusankari on siirtynyt vauvaiän tyypillisistä
refluksioireista aikuisiän refluksioireistoon päin. Minulle öiden ja
päikkäreiden repaleisuus ja tuskaitkun määrä ovat aina olleet yhtä kuin
refluksitaudin vakavuusaste ja allergioiden aisoissapysymisaste sillä
hetkellä. Niinpä olen viimeisen kuukauden ajan ajatellut, että meillä menee
jotenkin älyttömän paljon paremmin kuin aiemmin keskivertotilanteessa, sillä
Pikkusankari on alkanut nukkumaan yöt heräämättä tai vain muutamalla
herätyksellä, vaikka päivät olisivatkin olleet täynnä muita oireita. Mutta
allergologimme avasi silmäni taas kerran: kaikki Pikkusankarin päiväoireet ja
käyttäytyminen viittaavat vahvasti siihen, että taustalla jylläävät edelleen pahasti
oireinen refluksitauti ja moninaiset allergiat, unien eheydestä huolimatta. Närästys,
happojen nousut ja pukluaminen eivät vaan enää herätä pientä samalla tavalla
kuin aiemmin ja huutokonsertti on vaihtunut valittamiseen.

Se tunne, kun tulee aidosti
ymmärretyksi, on tämän sairauden kanssa painiessa jotain aivan mieletöntä ja
arjessa niin harvoin koettavaa, että itken aina (kyllä, aina) kun lähdemme
lääkärin vastaanotolta. Taas kerran oli huojentavaa kuulla lohdullisia sanoja
ja saada omille arkihavainnoilleni lääketieteelliset
selitykset lääkäriltä, joka on hoitanut tuhansia refluksikkoja ja
allergikkoja. Pikkusankarin nykyinen ruokakäyttäytyminen on kuulemma hyvin
ominaista refluksikoille. Todistetta sain myös sille, että tämän taudin
tuottaman huonon olon vallitessa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että taapero
ilmaisee pahan olonsa tupla- tai triplauhmalla, lyhytjänteisyydellä ja
pahanteolla. Ja mikä tärkeintä ymmärtää, pipin valittaminen on todellisinta
totta, mikä pitää ottaa vakavana oireena.

Melkeinpä joka ikinen kerta, kun
selitän Pikkusankarin kuulumisia jollekin, oli se sitten anoppi, ystävä tai
hyvän päivän tuttu, mieleeni pilkahtaa mahdollisuus empaattisen hypokondrian
olemassaolosta. Omat epäilyt omien ajatusten, kokemusten ja tunteiden
oikeellisuutta ja todellisuutta kohtaan ovat hyvin pelottavia. Mutta sen siitä
varmaan saa, kun pyörittelee päivät pitkät mielessä vuorotellen viittäkymmentä
refluksitautiin ja allergioihin liittyvää akuuttia juttua. Yritän jankuttaa
itselleni, että minä olen kuitenkin se, joka näkee joka ikisen pienen askeleen
eteenpäin ja taaksepäin tässä kiemuraisessa polussa. Ja minä olen se, joka
parhaiten osaa tulkita lapseni signaaleja. Silloin tällöin lapsen näkeminen tai
hoitaminen ei vain yksinkertaisesti voi antaa sitä kokonaiskuvaa hänen
tilanteesta, minkä lapsen vanhempi tai paremmassa tapauksessa vanhemmat saavat.

Onneksi välillä todella tajuan,
että en minä kuvittele mitään. Totisinta totta tämä on. Näin tapahtui viimeksi
muutama päivä sitten, kun mieheni tuli minut herättämään uskomattoman iloisena:
”Voitko kuvitella, Pikkusankari leikki kaksikymmentä minuuttia ihan yksin, eikä
hän ole tänä aamuna vielä kertaakaan yrittänyt lyödä minua eikä hajottanut
yhtäkään lelua! Nieleskelyä en ole kuullut lainkaan.” Tai kun äitini kertoi
Pikkusankarin olleen superkiltti vieraillessaan Mummolassa. Ja nämä tapahtuivat
ennen minun hehkutustani uskomattomasta muutoksesta ja hyvävointisesta
Pikkusankarista. 

Iloitsen siis joka ikisestä
kerrasta, kun joku muukin huomaa muutoksia Pikkusankarin käyttäytymisessä ja
olotilassa, koska se tuottaa minulle tervejärkisen ihmisen olon. Epäilyä,
lokaa, pelkkiä hymähdyksiä ja hiljaisuutta saan kokea aivan tarpeeksi vieläkin, kun kerron Pikkusankarin
vaihtuvista tilanteista. Nyky-yhteiskunnassa eläessä tuntuu hyvin usein siltä,
että näkyvästi sairaat olisivat kaikin tavoin oikeutetumpia olemaan sairaita
kuin näkymättömämmin sairaat. Näkyvästi sairaan sairaus otetaan vakavasti,
vähemmän näkyvästi sairaan sairautta vähätellään julmasti.

Kun refluksivanhempi kysyy
tuttavaltaan kuulumisia, ja saa vastaukseksi vain vauvan kuulumisia, hän ei jää
jankuttamaan ”mutta kerro, mitä SULLE kuuluu?”. Refluksivanhempi ymmärtää
täysin, jos vanhemman päässä ei pyöri kuin vauvan voinnin ala- ja ylämäet.
Tällöin kysyjän ei ole mitään järkeä edes yrittää puristaa pakollista vastausta
jostain ihmeellisistä omista kuulumisista,
jos ne nyt vaan sattuvat olemaan tässä elämänvaiheessa tismalleen samat kuin
vauvan kuulumiset.

Kaverilla kylässä ollessaan, kun
aina niin hyväntuulisen ja hymyilevän vauvan vanhempi kertoo, kuinka vauva
itkee useimmat päivät lähes taukoamatta ja kuinka unet ovat pääsääntöisesti
cooperin testin pituisia, refluksivanhempi ei epäile vauvan vanhemman sanomisia.
Hän tietää, mitä vieraskoreus on. Ja hän tietää, miten vihreä tuliaispehmopupu
ja taukoamatta tekstiä suoltava vieras voivat vaikuttaa vauvan metelitasoon.
Erityisesti hän ymmärtää sen, että vanhemmat tuskin koskaan valehtelisivat
vauvan voinnista kertoessaan. Refluksivanhemmalta et kuule vähätteleviä
kommentteja. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että kaikilla kyläilykerroilla kaverin
vauva on nukkunut kolmen tunnin päikkärit ja jokellellut kiltisti nallemobileilleen
koko sen ajan, kun äidit nauttivat berliininmunkkinsa santsisumppien kera. Huono
(hyvä) tsäkä on refluksivanhemmallekin tuttu juttu.

Kaupassa, jalkakäytävällä ja ihan
kaikkialla niitä tapauksia voi kohdata. Lapsi huutaa, repii, potkii, riuhtoo,
äksyilee, puree, heittäytyy maahan kuudennen kerran, piiloutuu, karkaa, heittelee
kaikkea eteensä sattuvia esineitä ja syöksyy vaarallisiin paikkoihin. Uhmaa,
ehkä. Kasvatusongelmia, ehkä. Käyttäytymishäiriöitä, ehkä. Refluksivanhemmalla
on tällaisen tapauksen nähdessään mielessä myös se neljäs vaihtoehto: fyysisiä
kipuja, joiden tuottamaa pahaa oloa lapsi purkaa kyseisiin, vanhempia kovasti
ilostuttaviin toimiin. Ehkä näin on, ehkä ei. Ja todennäköisesti taustalla on
jotain kolmesta muustakin syystä. Mutta refluksivanhempi ei tuomitse tietämättä.

Refluksivanhempi on varannut
syntymättömälle lapselleen ajan tutulta allergologilta parin viikon päähän
lasketusta ajasta. Tämän jutun kuullessaan ei kannata nauraa; se ei ole
vitsi. Ja ihan vaan siksi, että refluksilapsen sisarus on 70 prosentin
mahdollisuudella myös refluksitautinen.

Kuullessaan hölmöjä yleistyksiä, kaikkipäteviä
neuvoja, lapsen voinnin vähättelyä tai piilotettuja piikkejä, refluksivanhempi
saattaa kaataa tuplamitalla takaisin. Hänestä on kuoriutunut todellinen
leijonaemo. Niin sadat kerrat hän on joutunut puolustelemaan, hakemaan
oikeutusta ja selittelemään, että enää hän ei jaksa edes yrittää ymmärtää
tietynlaisia kommentteja ja olla vain hiljaa. Joskus refluksivanhempi itsekin
pelästyy omaa hyökkäävyyttään ja lapsenpuolustamisviettinsä voimakkuutta.

Refluksivanhempi on erityisen
kiinnostunut joskus hyvinkin omaperäisen kuuloisista aiheista. Hän saattaa
huomaamattaan analysoida pitkäänkin sitä, minkälaista eroa on lapsen
oksennuksen ja kakan koostumuksessa ja ulostulon nopeudessa silloin, kun lapsi
on syönyt porkkanaa, luumua tai bataattia. Refluksivanhempi puhuu millin tarkkuudella lapsen
ruokamääristä, vouhottaa sileyden asteesta ja vertailee tosissaan pakastamista
ja keittämistä allergeenien hävittämisen tehokkuuden näkökulmasta.