Nyt on kyllä semmoinen uutispläjäys käsillä,
että on pakko omistaa sille ihan oma pikainen päivitys: Pikkusankari nukahti
tänään ensimmäistä kertaa ikinä itsekseen sänkyynsä nallepainin ja sanaharkkojen
jälkeen. Siis, aina aiemmin, eli tarkkaan ottaen kaikki 648 yötä hän on
vaatinut pystyasennossa heijaamista sylissä nukahtaakseen, tämän toimituksen kestäessä vartin viiva kolme tuntia. Kun Pikkusankarin
huoneessa tänään hiljeni, olin ihan varma, että siellä oli liian rajujen
meininkien jälkeen mennyt Pikkusankarin taju kankaalle lyötyään pään seinään tai
jotain vähintäänkin yhtä kaameaa. Mutta tarkistettu on, ehkä kymmenen kertaa;
siellä hän tuhisee ihanasti!

Välillä ollessani sosiaalisissa
tilanteissa tai väkijoukon jatkeena kaupoilla tai tapahtumissa Pikkusankarin
kanssa, leikittelen ajatuksella, että minulla on terve lapsi tässä mukanani. Annan ihmisten automaattisesti olettaa, että me olemme vain tavallinen terve
perhe. Nautin hetken siitä fiiliksestä, että Pikkusankarilla ei ole mitään
hätää, ongelmaa eikä sairautta. Että me vain lillumme tässä vellovien massojen
rauhallisessa virrassa eteenpäin, annamme piilotajuisten ja irrationaalisten
ainesten määrittää identiteettimme hetkeksi… Kunnes HK:n punasinivalkotakkinen
ylipirteä promoaja työntää ruskeaa käppyrää Pikkusankarin kouraan ja julistaa
grillikauden iloja perheen pienimmillekin. Tai kun valtava syöksyhampainen mammutti
heiluu karkkikorinsa kanssa maitohyllyn vieressä ojentaen neonvärisiä namujaan
jokaiselle alle metrin korkuiselle tyypille. Herätyyyys! Aivojeni ON-nappi
painuu välittömästi päälle, kädet nappaavat kielletyt herkut salamana Pikkusankarin
omistuksesta juuri, kun ne ovat tervehtimässä Pikkusankarin kitalakea. Sitten
kaikki tarmo suuntautuu siihen, että pääsemme täysiä rääkyvän, mielensä
suuresti pahoittaneen lapsen kanssa ulos ilman, että joku hälyttää poliisit
paikalle.