Olisin raottanut perheemme väsymyskulissia paljon enemmän ja
esittänyt vähemmän ”hyvin menee, vaikkei menekään”- tyyppiä.

Olisin ollut vieläkin itsepäisempi ja jankuttanut kaikille tutuille,
että ei tämä vaan voi olla normaalin rajoissa olevaa haastavaa vauva-arkea,
jota me elämme. Lopettakaa se vauvat itkevät- hölpötyksen hokeminen jo.

En olisi roikkunut niin tiukasti kiinni
siinä illuusiossa, että meillä vain on haastava vauva, ja jaksamme ihan
ookoosti hänen kanssaan. En millään uskaltanut myöntää ääneen, että olimme
aivan puhki. Jos vauva tutkimusten jälkeen olisikin todettu olevan vain terve
normaali vauva, sehän olisi ollut noloa ja huonoa äitiyttä, kun perusarjesta
valittaa. Varsinkin, kun monien mielestä Pikkusankari oli erityisen ihana, kiltti, hiljainen ja hyvin nukkuva.

En olisi totellut terkkarin kahta kaikkitietävää neuvoa. En siis
olisi itkuisuuden vähentämiseksi aloittanut korvikkeen antamista kolmen viikon
iässä muka liian vähäisen oman maidon tulon takia. Kuukausi lisämaidon
antamisen jälkeen tilanne oli pahempi kuin ennen korvikeruokinnan aloittamista.
En myöskään olisi aloittanut kiinteiden syöttämistä mahdollisimman aikaisin (ja
vieläpä terkkarin suosittelemilla, sattumalta Pikkusankarille juuri pahimmilla
mahdollisilla soseilla) siinä suuressa toivossa, että kiinteät varmasti
helpottavat Pikkusankarin itkuisuutta. Pikkusankarin tuska vain tuplaantui
kiinteiden aloittamisen jälkeen, kun pienen suolisto ei ollut niinkään valmis
käsittelemään soseita kuin olisi ehkä ollut pari kuukautta myöhemmin…  Että kiitti vaan kivoista vinkeistä.

Olisin ollut paljon relampi
kotitöiden suhteen jo ensimmäisen puolen vuoden aikana. Olin hullu, kun järjestelin
kotimme joka päivä armeijakondikseen potenssiin viisitoista, yritin kokata
kaikki omat ja lapsen ruuat plus tehdä miljoona muuta juttua siinä samalla kun
ravasin ulkona viiden minuutin välein heijaamassa rattaita. Olisinpa istuutunut
edes hetkeksi!

En olisi uskonut niihin (vaikkakin
hyväntahtoisiin) lukemattomiin lauseisiin, että ”silloin ja silloin viimeistään
helpottaa”. Buuuuullshittiä!

En olisi luottanut sokeasti julkisen
puolen asiantuntijoihin (tuo viimeinen sana pitäisi oikeastaan kirjoittaa
lainausmerkeissä!). 

En olisi murehtinut niin paljon siitä,
että saakohan nyt joku vieras oikean vai väärän kuvan Pikkusankarin normaalista
arjesta. Että pystyykö kukaan Pikkusankarin vain oireettomana päivänä nähnyt
koskaan tajuamaan, millaista taistelua meidän oikea arki on ollutkaan oireisina
aikoina.

Olisin soittanut itkuisia
epätoivoisia puheluita muillekin läheisille kuin miehelleni. Siellä hän yritti sanoillaan
tyynnytellä hysteerisesti itkevää vaimoa ja lasta keskellä asiakastapaamisiaan,
joissa innostava ja motivoiva asenne oli työn onnistumisen kannalta olennainen
piirre. Voi raukkaa.

Oireiden läsnä
ollessa Pikkusankarin kärsimysnäytelmät painottuvat nykyään vahvasti öihin.
Päivisin refluksipiru näyttäytyy suurimmaksi osaksi vain Pikkusankarin entistä levottomampana
käyttäytymisenä, äidin ja isin nipistelynä, läpsimisenä ja lyömisenä sekä hänen
suurena haluna purkaa pahaa oloaan myös erinäisiin tihutöihin (kestosuosikkeina
ovat olleet verhojen repiminen lattialle, telkkarin kaatamisyritykset, sekä kaikista
särkyvimpien esineiden heittely ja kirjojen sivujen irtirepiminen). Näiden
toimintojen useus päivisin on suoraan verrannollinen yöoireiden määrään ja
lääkkeen antamisen vähyyteen, joten kuvailtujen kaltaisten päivien/viikkojen
aikana kyseessä ei liene vain kränäisempi kehitysvaihe, vaikka semmoistakin
hypoteesia olen monesti kuullut minulle esitettävän.

Meillä myös yöhulinat ovat suurimmaksi
osaksi muuttaneet muotoaan. Enää emme kiikuta sylissämme selkä kaarella
tuskaansa täysiä itkevää lasta ympäri kämppää kokeillen jokaista eri huonetta,
nurkkaa, istuinta ja mattoa siinä toivossa, että jossain kohdassa itku olisi
laimeampaa. Emme enää etsi koko Puolen hehtaarin metsän pehmolelujoukkiota lohduttamaan
lasta, emmekä laita enää Myyrää pyörimään kello kaksi yöllä viedäksemme hänen
huomiotaan pois tuskistaan tai keinu suomi-iskelmien tahtiin pimeässä
keittiössä.  

Nyt yöhulinoihin kuuluu se, että
Pikkusankari ähisee ja tuhisee ja valittaa sängyssään. Hän vaihtaa asentoa
kahden sekunnin välein. Hän nousee seisomaan ja laskeutuu takaisin. Hän
nieleskelee, piereskelee, hinkkaa ja hakkaa kasvojaan patjaan. Hän hikkaa, röyhtäilee
ja haroo korviaan. Jossain vaiheessa hän todennäköisesti alkaa itkeä lohdutonta
itkuaan ja saattaa huutaa: ”Äiti! Äiti auta! Pipi!”. Viihdytysautomaatin sijaan
hän tarvitsee silittävää kättä, rauhallisia sanoja ja sylittelyä.

Vauvat voivat valvottaa, taaperot
voivat heräillä ja lapset voivat olla levottomia nukkujia. Totta kaikki, ja
tähän me varauduimmekin, kun omasta pikkupalleroisesta alettiin unelmoida.
Mutta yksi asia, jonka soisin jokaisen, joka lapsensa kanssa heräilee, tajuavan,
on se, että normaaliin kehitykseen kuuluva herääminen ja krooniseen sairauteen
liittyvä tuskainen herääminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Minä heräisin paljon
mieluummin vaikka vielä useamminkin kuin nyt, jos heräämisen syy olisi leukaan
osuva potku, vanhempien läsnäolotarkastus tai pieni uniähinä kuin kipujansa
vaikertava, päätänsä irti repivä lapsi. Ja olisin todella iloinen, jos saisin
herätä vain silloin, kun lapseni olisi flunssassa tai tekisi hampaita. Tällöin
tiedän, että voin ja osaan varmasti helpottaa lapseni oloa; työntää panadolin
peppuun, olla lähellä ja ymmärtää flunssan kurjuutta. Tällaiset normaalin
heräämisen ajat ovat vallan suurenmoisia, ja niitä on meillekin suotu yhteensä
muutamia oireettomia kuukausia näiden kahden vuoden aikana. Ja voi että mikä
pirteys semmoisista öistä kumpuaakaan!

Yksi erikoisimmista kommenteista,
jolla minua on yritetty sympatisoida useammankin kerran, on seuraava:

”Eihän meidänkään lapsi nukkunut melkein koskaan päiväunia, edes
vauvana.” 

No onneksi olkoon vaan! Luultavasti lapsesi on siis
harvinaislaatuisen vähäuninen tapaus, joka ei tarvitse päiväunia. Teillä onkin
sitten ollut ihanan paljon aikaa puuhailla kaikkea kivaa vauvan kanssa, kun hän
on ollut hereillä suurimman osan päivästä (ja todennäköisesti hyväntuulisena
itkemättä koko valveillaoloajan, koska hänhän on terve).  

Minusta se kuulostaa oikein
paljon mukavammalta, että vauva on luonnostaan vähäuninen ja normaalin hyväntuulinen
(vaikka olisi myös haastava luonteeltaan) kuin se, että vauva on
normaaliunitarpeinen ja sairas, ja koska sairautensa takia kykenemätön
nukkumaan kunnolla, hän on entistäkin väsykiukkuisempi kuin vauva, joka saa
nukuttua tarpeekseen.

Toinen juttu, josta huomaa
todellisuudentajuni muutoksen, on oireaikojen vertaaminen raskauteen. Minulle
raskaus oli rankka kokemus, pakko myöntää, vaikka yritinkin parhaani mukaan
olla valittamatta tuskistani muille. Raskaana ollessa heräilin alusta loppuun
pahaan olooni, keski- ja loppuajasta lisäksi liitoskipuihin ja loppuvaiheessa näiden
lisäksi vielä pissalle kerran tunnissa. Mainostin iloisesti miehelleni lasketun
ajan ollessa käsillä, että tämän kauheampaa ei tule varmasti olemaan vauva-arki
öisin! 

Nytpä lähinnä naurattaa tuo lausahdus. On hieman eri asia herätä vain
raskausvaivoihin, kuin lapsen tuskaan. Sellaiseen tuskaan, jota äitinä ei voi
viedä pois, vaikka maailman eniten sitä haluaisi joka ikisenä kaameana yön
tuntina. Äidin pitää pidättää itkua, yrittää olla rauhallinen ja katsoa, kuinka
pieni viaton lapsi kärsii kovista närästyskivuista, kurkkua polttavista
mahahapoista ja liekeistä nielussa, korvissa ja nenässä. Äiti joutuu katsomaan, kuinka lapsi
anoo silmillään apua: ”Äiti, miksi kärsin? Vie tämä kipu pois”. Mutta äiti ei
pysty siihen.