Meillä on tänään suuren suuri juhlapäivä.
Parisuhdetaivaltamme on takana seitsemän ja puoli vuotta, avioliittoa kolme ja
puoli vuotta. Minun mielestä puolikkaat juhlapäivät ovat jotenkin sööttejä. Sen
kunniaksi tässä tulevat (refluksivanhempien) parisuhdevinkit, olkaa hyvät.

1) Vasta, kun kumpikin on ollut kotivanhemman roolissa
lapsen huonovointisena aikana, voi toiselle TODELLA sanoa, että ”minä niin
ymmärrän, millainen päivä sinulla on ollut”. Sitä aiemmin ei ehkä kannata…

2) Jos puolisosi on (todella tiukalla) imetysdieetillä
ja antaa kaikessa hyväsydämisyydessään silti toiselle luvan syödä kotona mitä
vain, kannattaa toisen ehkä miettiä kaksi kertaa, onko se siltikään hyvä
ratkaisu…

3) Yllätä (jos puolisosi tykkää yllättämisestä). Minä
olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että myös niinä kaikkein huonoimpinakin
kausina toinen saa tuntea edes silloin tällöin, että juuri minun eteen on
nähty vaivaa, juuri minua on ajateltu, juuri minulle on haluttu tuottaa
hyvä mieli. Minun tilin saldoni ei veny kuumailmapallolentoihin eikä
Timanttisten parhaiten vartioitujen pöytien sisältöihin, mutta kelpaa se
vähempikin. Minä olen saanut vuosien saatossa miehen happaman ilmeen monta
kertaa makeaksi mm. yllätyslaivareissulla, ex tempore-ravintolaillallisella, lapsivapaalla
iltapäivällä, käsin tehdyllä muuten vain -kortilla,
tuoreilla leivonnaisilla, kattoa myöten kiiltäväksi hinkatulla kodilla,
yllätykseksi sovituilla kaveritreffeillä leffateatteriin… Ja onhan minutkin
joskus yllätetty.  

4) Oleta oikeat asiat, mutta älä oleta mitään, mistä et
voi olla ihan varma. Siis. Ei kannata olettaa, että nyrpykkäilmeen takana on
ihan varmasti taas se, että vaimo on ruma, ruoka on pahaa tai töissä oli
tylsää. Kysy. Silloin toinen saa kertoa asian, ja samalla käsittelee sitä
pois mielestään tehokkaammin kuin yksin mököttäen. Joskus huomaan, että toinen
ei lopulta edes osaa kertoa, miksi niin mörköltä näyttääkään. Mutta eipä näytä
enää sen jälkeen, kun olemme yhdessä miettineet, onko jokin oikeasti vialla.
Mutta asiat, jotka vain ovat siltä kuin näyttävät, ovat selkeitä. En ole
koskaan erehtynyt katseesta, jolla mieheni katsoo minua, kun pian saan lämpimän
halauksen tai kuulla olevani maailman ihanin nainen (tämä ei mieheni
haluaman intimiteettisuojan takia ole valitettavasti suora lainaus…). Yhteinen
hassu lyhennekieli, ulkopuolisille oudonnäköiset käsi- ja muut merkit,
tietynlaiset yhtäkkiä otetut tanssimuuvit ja koko spektri erilaisissa tilanteissa
heitettävistä katseista kertovat kaiken olennaisen juuri niissä tilanteissa.
Niistä emme ole koskaan erehtyneet. Niistä voi olettaa asioita, mielentiloja ja tunteita.

5) Kiitollisuus-huolipäiväkirja

6) Tarpeeksi yhteistä, tarpeeksi erilaista. Tämä on
toiminut meillä täydellisesti. PITÄÄ olla yhteisiä intressejä. Meillä niitä on
pal-jon. Mutta on myös antoisaa, kun toisella on omia juttuja, joita itse ei osaa,
ja joista saa tyhmänä kysellä ja toinen saa selittää (ja selittää, ja
selittää…). Myös yksi juttu, jota ei vaan voi ymmärtää toisen intresseissä
on oikeasti hyvä rosoisuutta luova tekijä suhteessa. Silloin saa
mielenkiintoisia keskusteluja ja säilyy halu ymmärtää toista yhä paremmin.
Mutta liikaa niitä ei saa olla. Se repii liikaa erilleen.

7) Ei mitään parisuhteenhoitoaikoja, vaan aito asenne,
että parisuhde elää koko ajan perhearjessa mukana. JOKA IKINEN hetki tulisi
olla parisuhteenhoitohetki. Meillä ne suurimmat riidat syntyvät juurikin
silloin, kun pitäisi muka hoitaa parisuhdetta.

8) Läheisyys. Jos siitä tinkii, ihan koko parisuhde (ja
perhe) kärsii. Sitä siis annetaan meillä myös silloin, kun se tuntuu
pakkopullamaiselta. Eipä tunnu kauaa.

9) Kysy ”mitä kuuluu?”. Ihan oikeasti, tämä on TODELLA
tärkeää, vaikka toinen ei olisikaan tehnyt mitään ihmeellistä koko päivänä, tai
kun toisen päivän ohjelman tietää tunnin tarkkuudella jo edellisenä päivänä tai
kun ollaan vietetty koko päivä yhdessä. Silti, KYSY!

10) Samanlaiset elämänarvot. Kuulostaapa todella
kliseiseltä ja vanhanaikaiselta, mutta näin se vain meillä menee. Ensin
molempien sen hetkisistä arvoista puhutaan läpikotaisesti, sitten niistä
tehdään synteesi, ja sitten niiden mukaan aletaan elämään. Yksinkertaista.
Mutta ei aina. Arvot muuttuvat, ja niistä keskustellaan uudestaan ja uudestaan
tarpeen mukaan. Parisuhteen toimivuuden ehtona on ehdottomasti se, että
molemmat saavat elää omien arvojensa mukaisesti, toista tukahduttamatta.
Onneksi meillä arvot ovat todella samanlaiset, eikä priorisointi ole vaikeaa. 

Niin. Ja se meidän suuri juhlapäivä (jep!). Sitä
taidetaan juhlia normaali-iltaan verrattuna tuplakynttilöillä ja parilla lisäpusulla.
Minä niin rakastan tuota miestä.

(Anteeksi, jos tämä teksti tuotti joillekin lukijoille
ällötysrefleksin ja romantiikkaohjeiden yliannostuksen. Suonette tämän rakkauspsykologisoinnin
silti minulle tänään. Ensi kerralla puhutaan sitten vaikka siitä refluksista,
joka koettelee tällä hetkellä tätäkin avioliittoa.)

1) Minun ruumiinlämpöni on normaalitilassa 35.6. Kyllä, olen mitannut lukemattomina terveinä päivinä sen. Ihmiset ovat yleensä niin normaalikuumerajapuheeseen iskostuneet, että eivät vain voi koskaan uskoa, että minä olen ihan töttöröö, kun lämpö nousee lähemmäs 37:ä astetta. Mieheni yleensä kommentoi minulle, että olen kuumeisen näköinen, kun lämpöni nousee yli 36,5 asteen, ennen kuin olen sitä edes ehtinyt mittaamaan. 38 astetta on jo aika tappo. Myös Pikkusankarin lämpö on lapseksi normaalipäivinä todella alhainen, ja siksi on vaikea uskotella ulkopuolisille (ja terveydenhuollon taholle…), että vaikka tällä pojalla on vain 37 ”kuumetta”, hän on KUUMEESSA.

2) Minun kehoni on todella herkkä muutoksille. Siis tunnen kehossani äärimmäisen herkästi lämpötilojen vaihtelut, ilman kuivuuserot, valojen kirkkaudet jne. Käytännössä herkkyyden huomaa siitä, että olen koko ajan ottamassa päällyspaitaa pois ja laittamassa takaisin, kietomassa kaulahuivia kaulaan ja kiskomassa sitä pois, avaamassa ja sulkemassa ikkunaa, sammuttamassa ja sytyttämässä valoja ja kuntosalilla aina ensimmäinen, joka vinkuu ilmastointia suuremmalle. Ajatus ei liiku eikä kroppa pelitä, jos on liian kylmä tai liian kuuma.

3) Minä olen suorasanainen. En ole aina ollut. Puolisot alkavat muistuttaa toisiaan, sanotaan. Minä olen yhteisten seitsemän ja puolen vuoden aikana kasvanut todella suorasanaiseksi ihmiseksi. Kiitos rakas mieheni, suorasanaisuus on helpottanut elämääni useasti.

4) Minä en esitä. Siis jos minä hymyilen, hymyilen aidosti. Jos itken, en tekoitke. Silmäni kostuvat milloin mistäkin. Suupieleni alkavat väpättää usein. Koen, että pystyn olemaan hyvin aito kaikissa tilanteissa. Tämä on sekä vahvuuteni että heikkouteni. Tämä liittyy myös siihen, että rakkauteni on aitoa ja vilpitöntä kaikkia niitä kohtaan, ketkä ovat oikeasti meille tärkeitä. Olen valmis paljoon, jotta voin auttaa rakkaimpiani.

5) Minä olen meidän perheen organisoija ja kokonaiskuvan tarkastaja. Mieheni muisti on välillä…hmm, heikohko. Teen siis paaaaljon listoja, muistilappuja, kalenterimerkintöjä ja muita muistiinpanoja. Ja muistutan, muistutan ja muistutan.

6) En jaksa roikuttaa voimiani syöviä ihmisiä mukana elämässäni. Tähän päätelmään olemme miehen kanssa monesti päätyneet, kun olemme taistelleet erimielisyyksien, välinpitämättömyyksien ja ilkeyksien kanssa sukulais- ja kaverisuhteissamme. Mielestäni ei ole mitään järkeä olla yhteyksissä jonkun kanssa vain pakosta. En jaksa pitää yksin mitään suhdetta yllä. En pysty olemaan ihmisen kanssa hyvissä väleissä, jos hän on loukannut minua todella pahasti, tajunnut sen, mutta ei siltikään pyydä anteeksi. En koe pakkosukulaisyhteyksiä toimivina. En pysty antamaan itsestäni mitään, jos toinen ei halua selvittää aikaisempia erimielisyyksiä. Toivon, että suhde on aina vastavuoroinen: jos minä olen kiinnostunut toisen asioista, niin oletan, että hänkin on meidän asioista kiinnostunut. Olemme siis pyrkineet pitämään entistä paremmin kiinni niistä kaikista tärkeimmistä ihmisistä, joita on niitäkin oikein ihanan paljon. Tämä on toiminut loistavasti, ja vapauttanut hurjasti voimavaroja niihin tärkeisiin suhteisiin pois niistä hermoja raastavista ja voimia vievistä.

7) Olen huono monissa perusnaisjutuissa. En osaa hoitaa kasveja enkä tehdä käsitöitä. Mutta haluaisin osata. Joskus vielä opettelen. I Swear. Olen myös huono syömään vähän (olen huomannut, että se on aika perusnaisjuttu…). Ei riitä kahden käden sormet laskemaan niitä ihmisiä, jotka ovat ihmetelleet tosissaan, miten näin normaalikokoiseen naiseen mahtuu niin valtavia määriä ruokaa. Mies vitsailee aina hyväntahtoisesti. Muilta olen kuullut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä kommentteja kukkurallaan olevasta ruokalautasesta, viidennestä santsikorvapuustista, ajoittaisesta leipomisinnostani, juustojen ylikäytöstä ja itselleni valitsemastani 300 gramman karkkipussista. Yleensä olen aina hyvin tervetullut vieras juhliin, ja varsinkin rääppiäisiin.

8) Psykologiaa olen aina rakastanut, ja sivuaineena yliopistossa lukenutkin. Uusin villitykseni on neurologia ja neuropsykologia. Työni takia olen osa neurologista kuntoutustiimiä, ja tuntuu, että työtunnit eivät riitä tähän alkukiinnostukseeni; hypin innoissani, kun saan oppia aksonaalispainotteisen polyradikuliitin ensioireet ja sen, miksi femurin collumin seudussa on asiakkaalla epäspesifi skleroosilisä. Niiiiiin mielenkiintoista.

 

Tarkoitus olisi haastaa kahdeksan bloggaajaa. Minä haastan kaikki bloggaavat viralliset lukijani. Minä lueskelen kaikkien teidän blogejanne!