Hae
Emmi Anniina

Pukki pliis

Maailmanrauhan ja muiden loistavien missivastausten lisäksi toivon niin
meille kuin universaalisti kaikille muillekin joululahjaksi seuraavia juttuja:
Toivon ihmisten välistä aitoa kohtaamista, toisen ihmisen ajatusten syvällistä
kuuntelemista, ymmärtämistä, empatiaa, lohduttavia sanoja ja
henkisen läheisyyden lämpöä. Sitä, että oltaisiin ystävä
isolla Y:llä.
Toivon, että lapsi nähtäisiin täysin tasaveroisena
ihmisenä; että lasta ei aliarvioitaisi. Että hänen mielipiteitään
kuunneltaisiin, hänestä oltaisiin kiinnostuneita. Minun mielestäni
tasaveroisuus toteutuu esimerkiksi paremmin niin, että lapsen viereen istutaan,
otetaan kädestä kiinni, katsotaan syvälle silmiin ja kysytään
kuulumisia kuin kaivamalla älypuhelin taskusta lapsen kouraan viihdytysmielessä
ihan-missä-tilanteessa-vain tai laittamalla dvd jurruttaamaan, kun
halutaan juoda kahvit rauhassa.
Toivon, että jokainen isovanhempi, kummi ja muu lapselle lahjaa
antava tajuaisi, että (ainakin meidän perheessä) immateriaalinen
lahja on vähintään tuhatkertaa arvostetumpi kuin materiaalinen lahja.
Niin vähän ovat meidän lapset saaneet tärkeiltä ihmisiltä
aikaansa tämänkin viimeisen vuoden aikana, että se on todella
ollut yksi suurimmista alakulon aiheista meidän perheessämme.
Vieläpä kun Pikkusankari on varustettu älyttömän hyvällä
muistilla ikäisekseen, niin tekee pikkuisen pahaa minun
sisimmässäni, kun hän kertoo oikein sujuvasti, kuka ei
ole käynyt tosi pitkään aikaan moikkaamassa, kuka
ei koskaan halua leikkiä hänen kanssaan, kuka
ei tykkää hänestä enää ollenkaan tai kenellä on aina kiire, kun kohdataan. Meillä vielä kun tämä lähipiiri on todella suppea, niin jokaisen läheisen läsnäolo olisi äärimmäisen tärkeää lapselle. Jokainen lapsen kanssa aidosti vietetty tunti on arvokkainta, mitä voi antaa. Ihmisten elämäntilanteet kuitenkin vaihtelevat paljon, tiedän, eikä aina voikaan olettaa löytyvän aikaa eikä jaksamista tapaamiselle. Siksi mikään x määrä tapaamisia kuukaudessa ei ole paras mitta välittämiselle. Mutta kiinnostuksen osoitus itsessään on jo aika hyvä mitta. Se kun on tullut aika monta kertaa osoitettua todeksi, että sille, mikä on oikeasti tärkeää, löytyy jokaisella aikaa.
Toivon, että jokainen, joka apua
kaipaa, uskaltaisi sitä pyytää, edes pienin varovaisin vihjein. Itse toivon
itselleni myös tätä taitoa lisää, mutta erityisesti myös
läheisimmillemme. Me autamme niin mielellämme, jos meiltä sitä
pyydetään. Aina emme ehkä hoksaa tarjota apua, varsinkaan, jos
emme edes tiedä avuntarpeeseen liittyvän asian olemassaoloa.
Toivon myös, että avuntarpeiden
vihjeisiin tartuttaisiin herkemmin ja apua tarjottaisiin herkemmin.
Minäkin olen monenmonta iltaa ja yötä itkenyt, kun pieneen avunpyyntööni on vastattu melko töykeästi, se on sivuutettu täysin
tai avunannon päätöstä on viivytelty niin pitkään, että
suunnitelmat ovat varmasti menneet jo mönkään viipymisen takia.
Riippuu tietenkin suhteen tärkeydestä, mutta jokainen voi itsekseen
mietiskellä, voisiko omia suunnitelmiaan edes hieman
muuttaa, jotta pystyisi toista auttamaan. Olisiko katastrofi herätä
tunti normaalia aiemmin? Voisiko ruokakaupassa käydä ihan vähän
aiottua myöhemmin? Voisiko lenkkeily siirtyä aamusta iltaan tänä
päivänä? Onko kodin siivoaminen juuri nyt tärkein juttu? Valinnat
kertovat ihmisestä oikein paljon. Itse pyrin olemaan valmis edellisten esimerkkien kaltaiseen ja aika paljon enempäänkin avun antamisen suhteen, jos vain saan toiselle ihmiselle
hyvän mielen pienillä valinnoillani ja teoillani!
Toivon epäitsekkyyttä. Inhoan
tätä nykyistä sairauteen asti luisunutta individualistista
maailmanmenoa.
Toivon vaihtoehtoja alituiselle
kiire-puheelle. Minua puistattaa ajatuskin, että lapset
puhuisivat kiireestä ja kokisivat sitä päivittäin.
Toivon ystävällistä suoraan
sanomisen taitoa. Itse olen sitä harjoitellut tietoisesti vuosien
aikana, ja voin sanoa nyt olevani melko hyvä siinä. On ikävää
kuulla lepertelyillä kuorrutettuja ehkä-juttuja
sen tuhannen kerran.
Pukki pliis tuo näitä joululahjoja kaikille siellä Muumien ja
leikkihellojen seassa. Anna ne vaikka halausten ja muiskautusten kera. Toivottavasti nämä lahjat riittävät tulevan
vuoden jokaiselle päivälle!

Taantuma alkuraskauteen ja muita iloja

Viime viikko olisi voinut mennä toisenlaisellakin tavalla. Keskiviikkona sohvaylläri olisi voinut olla jokin muukin kuin Pikkusankarilta tullut sohvatyynyt homehduttava oksennuslampi. Perjantaina Mummolan itsenäisyyspäivälounas olisi voinut päättyä jotenkin muutenkin kuin pikalähtöön kotiin mies mahaansa kylmänhikisenä pidellen. Itsenäisyyspäiväilta ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin: mies nukkui semmoiset kepoiset unoset iltapäiväkolmesta aamukasiin. Naudan ulkofileet vanhentuivat jääkaapissa, itsenäisyyspäivän vastaanotto ei kerännytkään ihan kaikkia suomalaisia töllön ääreen ja mukava yhteinen suunniteltu joulujuttujen askartelutuokio siirtyi taas myöhäisemmälle ajankohdalle. Lauantaiyö olisi voinut mennä myös toisella tavalla. Pöntön päällä vietetyt tuskatunnit kun olisin jättänyt mieluusti vain raskauksiin. Sunnuntai-ilta huipentui siihen, kun Pikkusankari taiteillessaan jakkaralla putosi äitisilmillä katsottuna tosi korkealta ja täysin takaraivolleen ja kovaa. Siinä meni sitten seuraavakin yö tällä äidillä huolesta hikisenä pyörien ja aivovamma-astetta pohtien. 

Muutakin iloa on ollut. Talvialakuloisuus nostaa heti päätään, kun kirkasvalolampun unohtaa sytyttää tai Valkeet tunkea korviin. Muutamat kivat suunnitelmat ovat kaatuneet henkilökohtaisessa elämässämme. Eräiden läheisten toiminta mietityttää melko kovasti. Vähän aikaa sitten sairastamani ah niin mukava rintatulehdus jätti minuun melkein hysteerisen kylmyyden pelon. Ai niin ja kerroinko jo, että lapset ovat viimeisten kahden viikon aikana heräilleet ennätyspaljon: Minimullistaja vissiinkin ilmaisee nälän tunnettaan hieman useammin yöllä nykyään, ja Pikkusankari, no, hän vain heräilee. Tai siis paremmin ilmaistuna herättelee. Viisi kertaa yössä, ehkä kymmenenkin.
Valivali ja siihen tyyliin. Onneksi minun blogissa on semmoinen ominaisuus, että kun tietyn valitusrivimäärän käyttää, näytölle ilmestyy keltainen iso vilkkuva laatikko, jossa lukee myskihärän kokoisilla kirjaimilla: ”Paina kolmekymmentä sekuntia deleteä ja kirjoita loppuun joku kiva lause. Ja Skribentti hei, sen pitää olla oikeasti kiva, ei ironisesti kirjoitettu kiva.” Postausta ei saa julkistettua ennen kuin on tehnyt, mitä korkeampi blogivoima tahtoo.
Deleteä painettu (ja puolet kirjoitetuista murheista kadonneet myös minun neuronien ja gliasolujen tavoittamattomiin?). Ja okei, se kiva lause, tässä se tulee:

Pikkusankarin kananmunakokeilu taitaa mennä läpi! 

(Jos kirjoittaisin irc-galleriakieltä vielä näinä vanhuusvuosinani, niin lisäisin vähintään sen sata huutomerkkiä ja hymiötä tähän perään.)