Hae
Emmi Anniina

Lupaus vuosikymmenien päähän

Rakas Pikkusankari (ja tietenkin myös mahapotkija), minä
lupaan tämän kahden ja puolen vuoden niin ärsyyntyneisyys- kuin
kiitollisuuskokemusteni perusteella olla mahdollisimman hyvä isovanhempi teidän
lapsillenne. Minä aidosti kuuntelen teitä, kun kerrotte arjestanne. Minä olen
kiinnostunut teidän elämästä. Minä en vähättele teidän tarinoitanne lapsenne
kivuista, sairauksista, yövalvomisista, väsymyksestä. Minä haluan jakaa arjen
teidän kanssanne, ja auttaa teitä parhaani mukaan. Minä tulen kantamaan kivusta
jäykkää vauvaa koko yöksi. Minä otan imurin käteeni ja pyöräytän keiton. Minä
annan vanhemmille aikaa nukkua ja harrastaa. Minä tarjoan vanhemmille myös yhteistä
aikaa. Teen tämän kaiken, ja enemmänkin, jos minun apuani halutaan,
ja jos minä en aivan vuodepotilaana tuolloin ole.

Meillä on isovanhemmuutta, jossa rakkaudellinen välittäminen
ja auttaminen menevät kaiken muun edelle. Isovanhemmuutta, jota ilman me emme
olisi tässä tilanteessa: hengissä, yhdessä ja terveinä. Meillä on isovanhemmuutta,
jossa joka päivä ollaan kiinnostuneita meidän kuulumisistamme, vaikka terveyshuolet
isovanhemmilla itselläänkin olisivat sillä hetkellä satakertaisia meidän huoliin
verrattuna. Meillä on isovanhemmuutta, jossa omien työkiireiden ja muiden
lastenlasten hoidon ohella on aitoa halua löytää aikaa olla meidän lapsen
kanssa ja auttaa meitä pyyteettömästi. Tässä isovanhemmuudessa ilon ja surun
kyyneleet itketään yhdessä. Olemme kiitollisia isovanhemmuudesta, jossa puhelin
saa soida yön tuskaisina epätoivoin tunteina ilman, että tulee tunne, että häiritsemme.

Valitettavasti meillä on myös isovanhemmuutta, jossa lähellä
asuminen, työttömyys, nuori ikä ja ainoa lapsenlapseus eivät kerro mitään
siitä, miten isovanhemmuus oikeasti näkyy meidän arjessa. Valitettavasti tässä
isovanhemmuudessa on paljon tekosyiden keksimistä, katkeruutta, rumuutta, ilkeitä
sanoja, itsekkyyttä, törkeyttä ja suuria omia selvittämättömiä ongelmia, jotka
puretaan muihin ihmisiin. Meillä on isovanhemmuutta, jossa kertaakaan emme ole
kokeneet aitoa välittämistä ja kiinnostusta, emmekä kertaakaan ole kokeneet oma-aloitteista
ehdotusta nähdä lapsenlasta. Tämä on isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsen
tapaaminen on aina hyvin väkinäistä, suorastaan uhrautumista, aikaa pois omien
elämänilojen ääreltä.  Me olemme vain
taakka. Tässä isovanhemmuudessa ei paljon kiinnosta, vaikka lapsenlasta ei ole
nähnyt eikä hänen kuulumisiaan kuullut puoleen vuoteen.

Nämä kaksi kokemusta pohjana, ei ole lainkaan vaikeaa
tietää, millainen isovanhempi itse haluaa lapsenlapsilleen olla.

Ainakin kymmenen lasta

Miksi kukaan ei ole kertonut, että terveen (uhmaikäisen, villin) lapsen kasvattaminen on oikeasti helppoa ja ihanaa? Piece of cake. Onko minut yritetty sulkea pois tervelapsiarkitodellisuudesta jättämällä näinkin tärkeä informaatio jakamatta? Siis, eikö terveen lapsen vanhemman tarvitse olla KOKO AJAN kieltämässä, keräämässä sotkuja, ottamassa lentäviä tavaroita kopista, estämässä kiellettyihin paikkoihin menemistä, väistelemässä lyöntejä, paikkaamassa lapsen haavoja, pitämässä lasta holdingissa rauhoittaakseen häntä ylitsepääsemättömältä raivolta? Saako vanhempi siis OIKEASTI välillä istua, syödä, käydä vessassa ja puhua puhelimessa? Nähtävästi terveen lapsen vanhempi saa! Mahtavaa! Jos meidän seuraavilla lapsilla olisi täysi refluksittomuus-allergittomuus-takuu, me toivoisimme ainakin kymmentä lasta vielä!
No, enhän minä tiedä terveen lapsen kasvattamisesta paljoakaan, mutta luulen, että viimeisten kolmen viikon aikana olen saanut edes jonkinlaisen tatsin siihen. Meillä on eletty yhdeksänkymmentäprosenttisesti oireetonta elämää. On se sitten ollut mikä tahansa neljän viikon takaisista muutoksista (Losecin tuplaus, Seretiden aloitus tai ruokien karsinta tai kaikki nämä yhdessä tai jokin ihan muu hämärä x-tekijä) olemme eläneet ehdottomasti ihanimmat viikot moneen, moneen kuukauteen, ehkä vuosiin. Hymy suupielissä ja ilon kyynel silmässä olen joka päivä katsellut poikani leikkejä. Ihmeellistä meidän vanhempien mielestä on se, että hän todella LEIKKII, ei vain pura pahaa oloaan kokoaikaisella ilkivallalla.
Surun täyttämien muistojen avulla ja nykytilaa observoiden yritän ymmärtää, miten paha olo Pikkusankarilla on oireiden läsnä ollessa ollut. En pysty ymmärtämään, mutta pystyn vain kauhulla jotain sinne päin kuvittelemaan. Se kipu, mikä pienellä lapsella on ollut, on viimeiset kaksi ja puoli vuotta ollut äärettömän hallitsevaa. Neljä viikkoa sitten ei olisi tullut kyseeseenkään, että Pikkusankarilla on jäähykorissa nolla lelua; että hän esittää meille puolen tunnin aamutanssishown marakassiensa kanssa; että hänelle uskaltaa antaa kameran käteen, ja että hän monta minuuttia putkeen jaksaa kuvailla arjentouhuja ilman, että kamera lentää; että hän jaksaisi kuunnella viittä minuuttia pidempää satua kerrallaan; että oletusarvona ei ole, että jokainen ruokalusikallinen päätyisi lattialle tai seinälle.
Olemmehan me tietenkin saaneet arjen pieniä luksuspaloja oireettomista tai lähes oireettomista päivistä monestikin; muistelisin, että näiden vuosien aikana joskus jopa kaksi viikkoa olisi mennyt oikein hyvin putkeen. Nyt, kun lähes oireetonta kautta on jatkunut historialliset kolme viikkoa, on oirearkirasituksista palauduttu paremmin kuin koskaan ennen, ja sehän se vasta saa tajuamaan, mistä me vanhemmat, mutta etupäässä: mistä meidän lapsi on jäänyt paitsi. Hän on jäänyt paitsi normaalista kivuttomasta elämästä. Elämästä, jossa saa leikkiä vapaasti ja rauhallisesti tuskan pilaamatta kaikkea tekemistä.