Meidän pikkuperheen viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet hyviä ja iloisia tapahtumia, kuulumisia ja tilanteita täynnä.  Pikkusankarin lääke-ruokavalio-tasapaino on ollut niin kohdillaan, että melkein voisi puhua oireettomasta periodista. Minä jaksan tehdä muutakin kuin torkkua kotona. Vessanpöntön käyttötiheys on vähentynyt. Pikkusankarin ihanat kummit ovat ilostuttaneet meitä pitkästä aikaa päästämällä minut ja mieheni viettämään jotain-muuta-kuin-lapsellista aikaa kodin ulkopuolelle parina päivänä. Muuton jäljiltä kotia voi sekasotkun sijaan kutsua melkein järjestyneeksi kokonaisuudeksi. Kiitos muuton, murtovarkausahdistus on huomattavasti lieventynyt. Minun epämääräisistä ja kivuliaista vatsanseudun oireista huolimatta vauvamme voi hyvin, ja koko perhe on istunut liikuttuneena ja hiljaa paikoillaan niin ultrassa kuin sydänääniä kuunnellessakin. Meillä on kaikki hyvin. Kyyneleitä on vuorostaan vieritetty läheistemme puolesta.

Kyllä, meille kuuluu parempaa, kiitos kysymästä. Ja toivomme jatkossa vielä parempaa meille, kiitos.

The Gurun käynnin jälkeen aloitimme Seretiden. Se ei tuonut paratiisia viikkoon, toisin kuin olin suurimmissa haaveissani kuvitellut. Meininki jatkui samana, kauheana oiretuskaelämänä, joten päätimme tuplata Losecin. Seuraavana päivänä tuplauksesta käyttäytyminen muuttui huomattavasti rauhallisemmaksi, vähemmän valittavaksi ja yksikseen leikkiväksi. En kuitenkaan voi sanoa, että oireettomaksi, mutta kyllä, vähemmän oirekäyttäytymistä sisältäväksi. Yhtenä päivänä saatiin illalla ihan miettiä, että oliko tänään yhtään pipiä pienimmällä (hieno kokemus!). Nyt sitten selvitys alkaa: kumpi olet, meidän tämän kertainen pelastaja: uusi astmalääke vai vanha refluksilääke tuplana? Losecin vähennys siis alkakoon.