Onko muita, joilla on koko selkä ja kyljet jumissa lapsen kantamisesta ja huonoista imetysasennoista? Tai semmoisia, joilla hartiat, niska ja pään lihakset ovat älyttömässä juntturassa vinkuralla nukkumisesta olemisesta, kun yöllä ei perhepedissä uskalla liikuttaa polviryppyäänkään lapsen heräämistä peläten? Löytyykö kohtalon tovereita melkein jatkuvasta väsymyspäänsärystä kärsivälle?

Minä en valitettavasti pysty tarjoamaan teille minun helpottaja numero ykköstä eli oman mieheni käsiä ja hänen taidokkaita hierontaotteitaan. Enkä ala nyt paasaamaan niiden tärkeiden liikuntojen ja venyttelyjen ynnä muiden tärkeydestä, vaan vinkkaan muutamista keinoista, joista minulle on tosi iso arjen apu yllä listaamiini vaivoihin kun ei sitä miestäkään voi vaivata joka päivä puristeluvinkumisella. Jep, kyllä minäkin haluaisin jaksaa/keritä/päästä/viitsiä salille vahvistamaan lihaksiani monta kertaa viikossa, jotta ko. ongelmat vähenisivät. Ja jep, kyllä minuakin kiinnostaisi venytellä ja vetreyttää itseäni joka päivä vaikka kaksi tuntia, mutta jostain syystä se ei ihan uppoa sujuvasti tähän arkeemme nyt… 

Vakaista yrityksistä huolimatta kehonhuolto iltaisin ei vaan onnistu. Yleensä iltaisin olen kuin kalpea rätti sohvalla x-asennossa korvatulpat korvissa tuijottaen ikuisuuteen ja kykenemätön edes nilkkaa pyörittämään. Tai sitten niinä onnekkaina iltoina, kun olo ei ole edellisen kaltainen, on vaan aika paljon kaikkea muutakin tekemistä. Joten minun kehonhuoltoaikani on lasten kanssa leikkiaikaa. Pikkuvenyttelyjä pyrin tekemään joka päivä leikkien lomassa, ja joka päivä kaivamme myös lasten kanssa esille tällaisen kasan romuja:

Siinä on piikkimatto, kova foam roller, rumble roller sekä piikkipallo. Ihan siinä samalla, kun teen ruokaostoksia leikkikaupassa, pistän keltaista legoa punaisen päälle tai rakennan pikkueläimille aitausta, rullaan ja piikitän itseäni. Lapsilisäpainoa saan sitten vaihtelevasti kymmenen ja/tai kaksikymmentä kiloa siihen päälle… Toimii minulle, tuhannenjumissa olevalle väsyneelle kahden vilkkaan pojan äidille, joten luulen, että toimii sinullekin! Minä en edes haluaisi tietää, miten jumissa olisin ilman näitä…

Ja toisenlaiseen jumiin, aivojumiin/kaamosjumiin/ajatuksenjuoksujumiin…, suosittelen tämmöisiä:

Jo ennen lasten syntymää totesin, että minun syksyni ei ole iloinen eikä millään tavalla onnistunut, ellen käytä kirkasvalohoitoa joka päivä. Se on minulle aivan ehdoton juttu. Pelottaa miettiäkin yhtälöä meidän arki + syksy ilman kirkasvaloa. Onneksi ei tarvitse kokeilla!

Siinäpä se on otsikossa hyvin tiivistetysti meidän kolmannen osteopatiakäynnin jälkeiset fiilikset.

Kun kerron osteopatiasta ja meidän kokemuksista, haluan edelleen painottaa, että mikään syy-seuraus-suhde osteopatian ja sen jälkeisten tapahtumien välillä ei tietystikään ole sataprosenttinen, muitakin muuttujia kun on aina messissä, kun puhutaan elämästä tieteellisten laboratoriokoeasetelmien ulkopuolella. Syy-seuraus-suhteiden todennäköisyydet ovatkin sitten kaikkien itse pääteltävissä ja havaittavissa…

Lähtiessämme ajamaan osteopaatin luota, Minimullistaja huusi oudonkuuloista huutoa autossa (lienemme melko asiantuntijoita näiden huutojen analysoinnissa…) ja poikaa autosta nostaessa hiki tirisi melkein haalareiden läpi (ja kyllä, autossa oli pukeutumiseen suhteutettuna aivan normaali lämpötila). Osteopatiaa seuraavana päivänä Minimullistajan liikkuminen koki hurrrrrjan harppauksen: siihen asti hän oli ottanut reilun kuukauden ajan vain yhden tai kahden askeleen tuettomia töpötyksiä, nyt hän tallusti yli kymmenen kunnon askelta yhtä soittoon! Myös vaipan sisältö erosi selvästi hajunsa suhteen aiemmasta muutaman päivän ajan. Ylipäätänsä osteopatiakäyntien jälkeen vaipan sisältöä on tullut aivan eri tahdilla kuin ennen: tositosimonesta kappalemäärästä harvempaan päin (myös me vanhemmat kiitämme tästä muutoksesta, jos itseäkin saa tässä ajatella…).

Tämän kolmannen hoidon jälkeen osteopaatti sanoi haluavansa ainakin vielä kerran hoitaa Minimullistajan, vaikka nytkin jo muutosta on tapahtunut hänen kehossaan.

Pikkusankarin osalta kolmannen kerran jälkeen emme huomanneet mitään erityistä muutosta edellisiin viikkoihin eli edellisten hoitokertojen jälkeiseen meininkiin. Mutta hänen osaltaan voisin uskaltaa jo todeta, että hänen olonsa on osteopatian aloittamisen jälkeen parantunut huomattavasti (yritän sanoa tämän yhtään liioittelematta…). Siis että Pikkusankarin mahtava luonne alkaa taas paljastumaan sen kamalan pipikäyttäytymisen alta, minä suorastaan nautin poikani seurasta (en pelkästään komenna, kiellä, käske, korota ääntä, uhkaile, voivottele koko päivää), leikit ovat välillä kummallisen rauhallisia ja piirrustus-kirjoittamis-askartelupöydän ääressä hän saattaa viihtyä vaikka pari tuntia putkeen. Hän tottelee kuin normaali nelivuotias! Ja tämäkö on meidän poika!?! Melko häkellyttävää. Lääkkeidenantokin on muutamia kertoja unohtunut, kun häiriökäyttäytyminen ei ole ollut niistä muistuttamassa. Vaikka yöt ovatkin melko hulinaa edelleen, on meitä mieheni kanssa hellitty yhä useammin pidemmillä aamu-unilla. Osteopatian aloittamisen jälkeen pojat ovat pidentäneet heräämistään tunnilla tai jopa parilla!

Ennen kuin kerroin osteopaatille meidän kuulumisia, hän Pikkusankaria tutkiessaan totesi, että neljättä kertaa ei taidetakaan enää varata tähän putkeen, sen verran paljon muutosta Pikkusankarin kehossa oli tapahtunut. Tilannetta jäädään seuraamaan.

Ja koska jostain pitää aina olla huolissaan, niin tällä hetkellä uutena huolena on sitten varmaan se, että eihän Pikkusankarin olo vaan voi kadota mihinkään? Eihän?