Kiitän onneani, että meillä eivät lapset reagoi ruokiin anafylaksialla, sillä tässä olisi viime aikoina ollut hätäpissat minulla housussa jo useampaankin kertaan… Mininullistaja ei enää ole vain murujen kerääjä, vaan todellinen ruokavaras. Hän ei enää siedä sitä, että hänen lautasellaan on erilaista sisältöä kuin muiden saman pöydän ääressä ruokailevilla. Itse asiassa hän ei siedä sitä, että keittiöntasoilla on joitakin rasioita ja pusseja, joiden sisältöä hän ei saa maistaa. Hän siis käyttää kaikki mahdolliset tilanteet hyväksi ja kiipeää tuoleille ja pöydille ruuanmetsästysmatkoille sekä nappaa sekunninmurto-osalla isoveljensä lautaselta oman maistiaisen ennen kuin minä kerkiän edes kättäni ojentaa. Siksi Minimullistaja onkin viime viikkoina itse altistanut itsensä niin maitoproteiinille kuin vehnällekin. Ja joo, lievästi kerrottuna: ei sovi ne jutut meidän pienimmälle. Plääh.

Jos Minimullistaja olisi saanut päättää, niin hän todellakin olisi maistellut tädin jokaista herkkua pöydästä.

No, the Gurun kanssa suunnitelma on nyt se, että Losec pidetään kuukauden kuurina ja koitetaan lopettaa siis viikon päästä. Allergialääkkeellä jatketaan siihen malliin, kun nähdään sille tarvetta (tällä hetkellä tarvetta sille todella on!). Antitrypsiinitesti uusitaan parin viikon päästä, jotta nähdään tämän laajentuneen ruokavalion vaikutukset Minimullistajan suolistolle ja saadaan vertailukohtaa aiemmille testeille. Sitten päästäänkin taas päivittämään tilannetta the Gurun vastaanotolle. 

Vakavassa harkinnassa on koko perheen kotonaruokailun muuttaminen väliaikaisesti maidoton-gluteeniton-tyyliseksi, koska edes se ei riitä Minimullistajalle, että ruuat ovat mahdollisimman samannäköisiä jokaisella. Hän tietää, milloin jollakulla on allergiaversio ja jollakulla toisella ei-allergiaversio… Jos sotilasmainen vahtaaminen ja kieltäminen sekä varsinkin se kamalista oireista kärsiminen ja niiden katselu vähenisi koko perheen imetysdieettaamisen avulla… Huoh.

Usein blogeissa näkee ohjeistavia ”elä näin/tee näin, niin saat tätä/tulet tällaiseksi” -postauksia liittyen lähinnä hyvinvoinnin johonkin osa-alueeseen. Itse olen sitä mieltä, että yleensä ulkoisten ohjeiden noudattaminen ei johda mihinkään pysyvään muutokseen, ellei niitä oikeasti itse sisäistä ja sitä kautta omaehtoisesti ala elämään niiden mukaisesti. Tästä huolimatta haluan jakaa oman elämänohjeeni teille, koska olen kokenut suuren oivalluksen tämän asian suhteen…

Ensinnäkin, minun mielestäni toimivan elämänohjeen tulee olla lyhyt ja ytimekäs (esimerkiksi kirjoittamani nämä ja nämä sisältävät muuten hyviä ohjeita, mutta ne ovat liian pitkiä numero ykköseksi). Toimiva elämänohje on siis sellainen, mihin voi helposti turvautua myös niissä elämän tiukoissa paikoissa ilman suunnatonta muistikapasiteetin ylläpitoa. Elämänohjeen tulee olla myös tarpeeksi konkreettinen (esimerkiksi pelkkä ”rakasta” ei minulle riitä). Sen lisäksi elämänohjeen tulee olla sovellettavissa elämän kaikissa tilanteissa. Siksi minun elämänohjeeni kuuluukin: hengitä.

Ennen suurta oivallustani olisin ehkä nauranut tälle ohjeelle; vai että kehon automaattinen tapahtuma olisi minun paras elämänohje, hah… Mutta tässä vuosien saatossa monta kertaa olen päätynyt toteamaan itselleni: hengitä. Ja se, miksi kirjoitan tästä juuri tässä blogissa, liittyy vaikeassa arjessa selviämiseen. Mikään, mikään muu ei ole minua hermoja raastavissa sairaaaaan ärsyttävissä tilanteissa auttanut niin paljon kuin hengittäminen. Olen kokeillut huoneesta poistumiset, kymmeneen laskemiset, päänsisäiset rakkauden tunnustukset raivon kohteelle ynnä muut keinot. Jo yksi syvään hengittäminen auttaa (monta on tietenkin parempi). Olen keholtani herkkä, joten tämä fyysinen keino on se minun juttuni. Sanat eivät merkkaa tämänkaltaisissa tilanteissa niin paljoa. Sen näen jo siinä, että suruun auttaa minulla enemmän halaus kuin lohduttavat sanat ja alakuloisuuteen enemmän liikunta kuin juttelu.

Elämänohjeeni toimii muissakin kuin ärsyttävissä tilanteissa. Jos on kipuja, hengitän, ja kivut lievenevät. Jos jokin nopeasti tehtävä päätös on vaikea, hengitän, ja ajatukseni kirkastuvat. Jos tanssitunnilla jalka ei nouse, muistan hengittää, ja saan kuin saankin jalan nousemaan pikkuisen korkeammalle. Jos salilla viimeinen kyykkytoisto tuntuu ylitsepääsemättömältä, muistan hengittää, ja rauta nousee pikkuisen paremmin. Jos jännittää, hengittäminen rentouttaa. Jos haluan keskittyä johonkin asiaan, hengitän. Jos kiivaan sydämen omistajana haluan rauhoittaa sydäntä, hengitän. Myös elämäni suurimman surun keskellä hengittäminen auttoi selviämään hetkestä toiseen.

On hassua, että niinkin automaattinen toiminta kuin hengittäminen on luonut minulle uusia oivalluksia ja antanut minulle uuden näkökulman ja avun vaikeisiin tilanteisiin. Olen kuitenkin jo monta vuotta käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti jooga- ja pilatestunneilla, ja näiden tuntien jälkeinen ihana hyvä olo on pääasiassa hengittämisen ansiota. Nyt vasta sen oikeasti tajuan. Ja kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta hengittäminen myös syventää positiivisia tunteita: ilo laajenee hengittämällä, ihan totta. 

Tietysti toivon, että tämä postaus oli turha, ja että te muut jo siellä hengittelette niin vaikeissa kuin kivoissakin tilanteissa 🙂

p.s. hengittäminen tässä tarkoituksessa tarkoittaa oikein syvään, rauhassa sisään ja syvään, rauhassa ulos hengittämistä, mielellään silmät kiinni tehtynä.