Pystytkö sinä olemaan aito?

Olen aina ajatellut, että olen aito.
Ja aidoksi minua usein kuvaillaankin. Kun mieheni piti kuvailla minua
jollakin, vain yhdellä sanalla, se oli aito. Kouluissa
selkälappuleikeissä minulle kirjoitettiin aika monta ”aito”-sanaa
ja viimeksi neuvolan terveydenhoitaja kysyi, kumpuaako aitouteni
meidän kokemistamme rankoista vuosista. Vastasin hänelle, että
ainakin nämä vuodet ovat jalostaneet aitouttani, mutta tuskin
täysin sitä synnyttänyt. Se, mitä aitous on ja mitä aitous
merkitsee eri tilanteissa, on mietityttänyt minua viime aikoina.
Viimeistään kuluneen viikonlopun aikana minä tajusin, että pystyn
olemaan (nykyään) aito missä seurassa tahansa. Se on äärimmäisen
vapauttava fiilis.

Aitous tarkoittaa minulle
rehellisyyttä itseni kanssa olemisessa. Aitous on minulle sitä,
että en esitä yhtään mitään, en itselleni enkä muillekaan.
Aitous on vapauden tunnetta. Aitous ei ole minulle sitä, että
pälpätän kaikille mahdollisille kadun vastaantulijoille kaikki
mahdolliset sen hetkiset kuulumiset ja vaadin mieheni olkapäätä
kolmeksi tunniksi joka ilta kyynelteni laskeutumispaikaksi. Aitous on
sitä, että uskallan halutessani tuoda tunteeni ja ajatukseni esille
juuri sillä hetkellä juuri niille ihmisille, jotka siinä
tilanteessa läsnä ovat, olipa se tilanne mikä tahansa. Pointtina
aitoudessa minun mielestäni on se, että toimin niin, kuin tuntuu
intuitiivisesti hyvältä toimia. Aina siis ei tunnu hyvältä kertoa
omista tunteista ja ajatuksista, vaan tuntuu paremmalta jättää ne
näyttämättä, esimerkiksi ollessa ilkeiden, itseriittoisten tai
sosiaalisesti epäkorrektien ihmisten kanssa tekemisissä (kai tämä
on jonkinlaista automaattista itsesuojeluvaistoa?). Mutta nykyään,
kuin itsestään, tunteeni pulpahtavat esille herkemmin kaikissa
muunlaisissa tilanteissa. Ne eivät jää epämääräiseksi möykyksi
sisälleni. Myös aidot ajatukseni soljuvat sanoiksi kuin itsestään.
Enkä puhu tässä nyt vain mistään superherkistä tilanteista, vaan ihan
kaikista tilanteista. 

Luulen, että tunteiden näyttämisen
ja omien ajatusten esille tuomisen oppiminen (siis aidosti itsenä oleminen)
ovat osa kulkemaani matkaa minuuteeni. Äitiyden rankalla matkalla on
ollut tässä projektissa suuri merkitys. Olen oikeasti oppinut
tuntemaan itseni paremmin, hyväksynyt itseni eri puolet ja
aktiivisesti kehittänyt niitä puolia, jotka mielestäni vaativat
viilausta, jotta minulla olisi itse kivempi olla itseni kanssa ja
jotta muilla olisi kivempi olla minun kanssani (ja nyt ei siis puhuta
sikspäkistä tai hauiksen ympärysmitasta). Kiitos lapsieni ja heidän kanssa kokemien haasteiden, olen alkanut elää
aidommin.

Konkreettinen esimerkki ja muistutus
itselleni autoudestani tapahtui viikonloppuna. Ystäväni oli
yökyläilemässä meillä ja muutama muu ystävä samaan aikaan
muuten vain vierailemassa tuona lauantaina. Pikkusankarilla oli
huonohko päivä refluksi-astma-siitepölyoireineen. Hän ei totellut
mitään, hän ei kiinnostunut mistään, hän ei
jaksanut keskittyä mihinkään. Hän toimi aivan vastoin
ohjeitani tunnista toiseen. Hän pyöri sohvalla kaikkien näiden
ystävieni keskellä kuin hyrrä muun muassa räkien heitä päin,
päästellen myös toisesta päästä asiattomia ääniä suoraan
ystävieni kasvoille ja puhuen todella levottomia juttuja. Hän töni
pikkuveljeään ja heitteli leluja. Niin kuin muun muassa. Muutamia
tunteja taisteltuani hänen kanssaan ja kaikkeni yrittäneenä
hermostuin ja kirjaimellisesti heitin hänet pihalle. 

Mitä olisin ennen tehnyt? Olisin
todennäköisesti yrittänyt parhaani mukaan niellä kiukkuni ja
harmitukseni tilanteesta ja alkanut puhua jostakin toisesta asiasta saadakseni
unohdettua koko tyhmän shown. En myöskään olisi kirjoittanut aiheesta
tänne. Mitä nyt tein? Lähdin hetkeksi toiseen huoneeseen
rauhoittumaan. Sitten tulin ystävieni keskelle kyyneleet silmissä.
Itkin, myönsin kovakouraisuuteni ja kerroin, miten ärsytykseni
pääsi valloilleen ja miten heikko olin tuona hetkenä. Kerroin,
miten vaikeaa vanhemmuus juuri tällaisina hetkinä on. Myönsin,
että en saa mitään kontrollia lapseeni hänen näin oireillessa.
Ja, tulin kirjoittamaan tänne tätä.

On huojentavaa tajuta, että pystyn
olemaan oma aito itseni melkein seurassa kuin seurassa. Koska aitous
ulottuu tietenkin myös niihin positiivisiin tunteisiin, osaan
näyttää myös ne helpommin. Olen huomannut, että aidot
positiiviset sanat tulevat kuin itsestään ulos suustani, kun
todella osaa olla läsnä hetkessä ja läsnä omassa kehossa. Usein
koen, että aitous on vahvuutta, vahvuutta olla oma itseni
niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksieni kanssa.

Ajatuksiani aitoudesta voisin
kirjoittaa vielä paljon lisää (niin mielenkiintoinen aihe se on!),
mutta tämän tekstin tarkoitus oli nyt vain herättää myös teitä
muita miettimään, kuinka aitoja te pystytte arjessa olemaan. Tämän
tekstin kirjoittamiseen inspiroi eräs henkilö, joka totesi minulle:
”Sinun aitoudellasi on hämmentävä, positiivinen vaikutus
minuun.” Ja tällä hänen kommentillaan oli hämmentävä,
positiivinen vaikutus minuun. Kiitos Sinulle!

Jos aikuinen elämä on tällaista
oivallusten ilotulitusta, niin en malta odottaa, mitä kaikkia uusia
tajuamisia elämä tuokaan tullessaan!