Se palanen on Pappa. Oma isäni. Rakas isäni, joka kuoli kaksi
vuotta sitten. Edelleen usein tuon palasen puuttuminen on ajatuksissani; kun tulee
mieleen joku asia, jonka olisin halunnut kertoa isälleni, kun vierailemme paikoissa, jotka olivat isälleni rakkaita, kun lapset
kysyvät Papasta tai kun katselemme valokuvia. Usein on myös sellaisia
päiviä, kun päivän kivoista tapahtumista huolimatta tunnit tuntuvat
matelevan surullisina, hitaina eteenpäin, mieli on normaalia
harmaampi ja minun ei tee mieli puhua juuri kenellekään. Illalla
mies huomaa normaalin perusiloisen mieleni sijaan surumielisyyteni ja kysyy minulta huoliani. Silloin
tajuan, että tänään on surupäivä. Silloin tarvitsen
halaajaa, kainaloa ja kyynelten pyyhkijää, jonkun, joka ei vähättele tunteitani. Tarvitsen jonkun, jolle
sanoa: ”On niin kova ikävä isää”.

Omat tunteet läheisen kuoleman käsittelyssä ovat velloneet omia
reittejään sen suuremmin niitä miettimättä. Eilen, kun vietin
harvinaislaatuista aikaa ystäväni kanssa kahdestaan, oli aikaa,
rauhaa ja keskittymiskykyä kelata kahden vuoden aikaisia tunteita
taaksepäin. 

Miettiessäni tunnistin kolmentyylisiä tunteita, jotka näiden
kahden suruvuoden aikana olen läpikäynyt. Suru alkoi isääni
liittyvillä tunteilla, siirtyi siitä lapsiini liittyviin tunteisiin
ja nyt on nähtävästi aika käsitellä itseeni liittyviä tunteita.

Kun isä kuoli, vastassa olivat tietysti kauhu, sisintäni ahmien syövä
järkytys, koko kroppaa tärisyttävä ahdistus, järjetön itku,
synkkyys, elämän käsittämättömyys ja monet muut, sekalaiset
tunteet, jotka kuin jääpuikot, tippuivat lämpöiseen niskaani
toinen toisensa perään. Ensimmäiset vähänkään järjelliset
mietteet, jotka muistan, olivat ”Miksi isän piti lähteä?”,
”Isällä jäi elämä kesken”, ”Isän moni unelma jäi
totetumatta”. 

Pikkuhiljaa näiden mietteiden rinnalle tuli ajatuksia lapsiini
liittyen: ”Kunpa lapseni olisivat saaneet tutustua paremmin
isääni”, ”Kunpa lapsillani olisi edes yksi läsnäoleva Pappa”, ”Kunpa kuopukseni olisi edes kerran päässyt Papan
syliin”. Koska Minimullistaja oli vain kolmen päivän ikäinen isäni kuollessa, liittyy Minimullistajan syntymäpäivään erityistä haikeutta. Niin vahvat syntymän ilon tunteet muuttuivat hetkessä suureen suruun tuolloin kaksi vuotta sitten.

Nyt huomaan, että mietin edellisten lisäksi: ”Kunpa minulla
olisi ollut enemmän aikaa viettää isäni kanssa”. Olen kokenut
jopa syyllisyyttä siitä, että muutin yli 300 kilometrin päähän
opiskelemaan viideksi vuodeksi, pois isän läheltä. Menetin monia
mahdollisia yhteisiä hetkiä. Alle kolmekymppisenä isän menettäminen on
ajallisesti karua. Nyt, kun toinen rakkaista vanhemmistani on
kuollut, on oman elämän rajallisuus konkretisoitunut ihan uudella
tavalla: minä olen seuraava lähtijä tässä sukupolvien
jatkumossa. Se on ajatus, tunne, asia, jota ei osaa kunnolla
sanoittaa, mutta joka ohjaa jokapäiväisiä valintojani: olen
valinnut olla läsnä rakkailleni. Aika kuluu. Rakkaus jää.
Kyyneleet eivät lopu.

Jotta en päätyisi taas haialtaaseen riepoteltavaksi heti tekstin
julkaisemisen jälkeen, (ärsyttävää, mutta) joudun julkilausumaan
itsestäänselvyydet heti aluksi: Tämä teksti EI ole henkilökohtaisesti
osoitettu kenellekään henkilölle, enkä ota kantaa siihen,
millaisia valintoja me olemme/emme ole tehneet, vaan teksti on
havaintoja elämästä ympärilläni. Tämä teksti syntyi
lukemattomien niin live-elämän kuin some-elämänkin keskustelujen
pohjalta. Eräs odottava äiti tokaisi keskustelumme jälkeen, että
nuo asiat jonkun tulisi todellakin sanoa ääneen! Ja
heti sen perään jatkoi: ”No mutta sinähän uskaltaisit
kirjoittaa tuosta! Se olisi varmasti monelle kummiasiaa pähkäilevälle
hyödyksi.” Tässä sitä siis ollaan; nämä ovat minun
ohjeeni kummeja miettiville vanhemmille.

Ei kannata automaattisesti
valita kummiksi omaa sisarusta, sillä jos välinne ovat muutenkin
hyvät, niin hän tulee olemaan lapsellesi erityisen tärkeä ihminen
joka tapauksessa, oli hän kummi tai ei.

Ei kannata automaattisesti
valita
kummiksi parasta ystävääsi. Kannattaa ainakin miettiä, mihin
paras ystävyys
perustuu? Onko se parasta ystävyyttä vai niin sanottua parasta ystävyyttä? Pidetäänkö ystävyyttä yllä lähinnä tahmean
tanssilattian muuveissa, intohimoisessa Novita Oy:n tukemiskerhossa
tai vuosittaisella yhteisellä Ibizan matkalla? Oletko varma, että
ystävyys kantaa myös perhe-elämässä? Onko paras ystävyys
automaattisesti paras kummeus?

Älä
oleta, että lapsettomalla kummilla olisi yhtään enempää aikaa/kiinnostusta
kummilapselle kuin omia lapsia jo omaavilla. Kaikilla on omat
kiireensä, olivat ne sitten töitä, lapsia, harrastuksia tai muita
kiireitä. Toki on myös olemassa ”kiireitä”, mutta ei niistä
sen enempää…

Älä
oleta, että kolmen kilometrin päässä asuva kummi näkisi
kummilastaan yhtään sen useammin kuin kolmensadan kilometrin päässä
asuva. Olen oppinut, että maantiede ei ole mikään syy olla
näyttämättä välittämistä, rakkautta ja kiinnostusta. Eikä
naapuruus tarkoita sitä, että jokapäiväinen vastavuoroinen arjessa tukeminen olisi totta.

Älä
oleta, että kummin iällä olisi mitään vaikutusta kummisuhteen
tiiviyteen. Ei kannata olettaa, että lapsensa jo kasvattanut
keski-ikäinen olisi yhtään sen aktiivisempi kummi kuin
sinkkuvuosiaan viilettävä parikymppinen tai kolmevitonen kolmen
lapsen ja suuren puutarhan äiti. Jokaisen ikäryhmän kummi voi
yllättää, niin positiivisesti kuin negatiivisesti.

Mieti
kummivalinnassa vastavuoroisuutta. Kuka nauttisi eniten lapsen kanssa
olemisesta? Kuka on aidosti kiinnostunut perheestänne? On tärkeä
kuunnella sisintään: jos oman ystävän valitsee kummiksi,
kannattaa miettiä, tulisiko hänestä myös hyvä koko perheen
ystävä? Olisiko hän kiinnostunut myös muiden kuin sinun
kuulumisista? Valitse sellainen ihminen, josta sinulla on varmuus: kuka pysyy elämässänne, tapahtui mitä vain?

Puhun
tässä kummin valitsemisesta, mutta itse asiassa pitäisi puhua
kummin pyytämisestä. Älä sano kummille, että valitsimme sinut
kummiksi, vaan sano, että pyydämme sinua kummiksi. Kerro samalla, mitä häneltä
odotat. Kerro, että et pety, jos hän ei suostu kummiuteen
(tietenkin, jos asia on niin, että et pety), sillä molempien
odotusten ja toiveiden olisi hyvä kohdata. Parempi on, jos pyydetty
henkilö pystyy kertomaan suoraan, jos ei koe kummiutta omaksi
jutukseen – näin lapsellekaan ei tule tukalaa tilannetta
”pakkokummiuden” takia. Tietysti on perheitä, joissa kummit
valitaan ilman sen suurempia pähkäilyjä; ehkä heillä on jo muu tukiverkko kovin runsas tai kummiutta ei koeta kovinkaan tärkeäksi
asiaksi. Minun mielestäni kummius on tärkeä asia, sillä eihän
lapsella voi olla koskaan liikaa välittäviä aikuisia ympärillään!Kiitos meidän lasten kummit, että haluatte olla poikiemme kummeja, niitä tärkeitä aikuisia Pikkusankarille ja Minimullistajalle. Toivon, että edessä on monia mukavia hetkiä yhdessä!