Välillä on semmoinen olo. Nykyään yhä useammin.
Blogikriiseilyni jatkuu. Tuntuu, että olen ihan hukassa. Enää en  halua kirjoittaa vain itselleni, vaan haluan kirjoittaa myös
lukijoille. Tietyistä (osaltaan kivoistakin) syistä johtuen en ole enää se pelkästään kahtakymmentäviittä yöherätystä sureva, monta
tuntia allergiapöperöä päivässä kokkaava aurinkolasit
silmillensä sijoittava blogiäiti, vaan alan pikkuhiljaa hiffaamaan,
mitä on olla melko terveiden lasten äiti. Ja sekös minulle kelpaa!
(Positiivista) identiteettikriisiä siis pukkaa.

Muutamista jutuista olen huolissani, kun mietin mahdollista
blogiaihepiirin laajennusta. Huoleni on: tämä nykymaailma. Voiko
antaa ”kaikkensa” bloggaajana, jos ei jaa älynväläyksiään
Twitterissä, Snappaile kahviloissa käyntejään, päivittele behind
the scene -tarinoita Facebookissa, jaa vinkkejään Youtubessa…? Kenellä
on aikaa tuolle kaikelle someilulle? Saavatko lukijat oheisjutuista paljon irti?
Onko se kaikki muu pois blogiinkirjoittamisajasta? Ovatko bloggaajat
eri palveluissa vain saadakseen näkyvyyttä? Onko bloggauskin
nykyään kilpailua? Luin juuri, että jokainen bloggaaja voi
halutessaan ilmoittaa itsensä Indiedays Blog Awardseihin! Ensin
mietin, että mitä järkeä siinä nyt on, en minä aikaan ilmoittaisi itseäni, että kyllä se krediitti Awardseihin pitää muualta tulla! Mutta toisaalta,
olenhan minäkin ollut aina sitä mieltä ajatuksen tasolla, että mitä useampi
samanlaisen lasten sairausarjen kanssa elävä vanhempi löytää
blogini ja saa siitä vertaistukea, niin sen parempi. Itse vaan olen
ollut todella ujo levittämään tietoa blogistani. Minulle on
riittänyt se, että silloin tällöin linkkaan omassa suppeana
pitämässäni henkilökohtaisessa Facebookissa kuulumispostauksen
silloin, kun en ole jaksanut kuukauteen kirjoittaa statusta.
Instagramiin hurahdin tänä vuonna, ja se on himpun verran enemmän
blogiminä kuin minäminä, vaikkakin jaan siellä paljon henkilökohtaisempaa juttua, monipuolisemmin ja paljon useammin kuin täällä. Muuta someilua blogin osalta ei ole – ja luulenpa, että ei
edes tule (toki, ainahan näitä hurahtamisia voi vissiinkin
tapahtua…). Ja tämä pienisomesuuteni saa minulle välillä huono
bloggaaja -fiiliksiä. Jotenkin tuntuu, että kaikessa pitäisi tai olisi hyvä olla mukana.

Henkilökohtaisesti en jaksaisi mitään ehkä välillä
ärsyttävänkin läpinäkyvää lukijoiden kalastelua ja oman blogin mainostamista. Mutta olisihan se hienoa, että juuuuuri minun
teksteistäni jotain iloa/hyötyä/vertaistukea saavat löytäisivät
blogini pariin. Että jokainen blogi kohtaisi lukijansa. Tämä
kriisi on tyhmä, sillä haluaisin vain kirjoitella rennosti silloin,
kun siltä tuntuu ja sitä, mitä haluan. Välillä vaan eri
valintojen edessä on pakko päättää, lähteäkö isompaan kuvioon
mukaan vai ei. Ja silloin tulee linjanneensa sitä, jatkuuko blogi
”pienenä” vai antaako sille mahdollisuuksia johonkin isompaan. Kaikella kun on puolensa ja puolensa.

Tämän postauksen
kirjoittamista olen odottanut viisi vuotta. Ehkä ihan vähän
liioittelen, mutta kuitenkin, voin melkolailla todeta: Meillä ei
ole ruoka-allergisia lapsia perheessämme. Tilanne sekä
Pikkusankarilla että Minimullistajalla on ruokien suhteen sen verran
hyvä, että meidän ei tarvitse juurikaan rajoittaa lastemme
syömisiä siis mitä ihmettä?.

Pikkusankarin rajoitukset perustuivat ensimmäiset neljä vuotta
sekä puhtaisiin (lähinnä suolistolla reagoiviin)
ruoka-aineallergioihin sekä refluksin rakenteellisen puolen lisäksi allergisen puolen syihin.
Nelivuotissynttäreiden tietämillä vapautimme kaikki ruuat, ja sille tielle jäimme. Pikkusankarin ruokarajoitukset perustuvat nyt enää lähinnä rakenteellisen refluksin syihin. Ehdottomia olemme sitrushedelmien ja viinimarjojen kanssa. Niitä emme anna Pikkusankarille hedelminä, marjoina, hilloina emmekän mehuina. Ruuanlaitossa pienet määrät esim. sitruunamehua eivät haittaa. Todella rasvaiset ateriatkin ovat kieltolistalla. Näillä rajoituksilla suurin osa närästyksestä pysyy kurissa. Pikkusankari oireilee edelleen viikottain, ja ruokapahiksia saattaa ruokalistalla olla edelleen, mutta ei niin selviä, että oltaisiin saatu niitä kiinni. Ja muutenkin Pikkusankarilla oireiden syyt ovat moninaisemmat kuin Minimullistajalla; Pikkusankarilla kun kuitenkin on aina ollut myös astmaoireita ja tuskallisesta lapsuudestaan johtuvia muitakin juttuja.

Minimullistaja yllätti meidät kaikki! Hänen rajoitukset ensimmäisten kahden vuoden aikana ovat perustuneet samoihin refluksi-suolistoallergia-syihin kuin Pikkusankarilla, mutta kaikki oireet ovat aina olleet lievempiä kuin isoveljellään. Myös suolistoallergioiden häviäminen tapahtui aiemmin! Kesän aikana olemme huomanneet, että hän ei enää oirehdi niin vahvasti eikä niin usein, joten olemme vähitellen laajentaneet hänen ruokavaliotaan… ja nyt voisi kyllä jo todeta, että hän syö kaikkea! Totuus ei ole ihan näin mustavalkoinen, sillä emmehän me arjessamme syö esim. vehnää ja suklaata joka päivä tai edes joka viikko, mutta periaatteen tasolla: emme osaa kertoa mitään erillistä ruoka-ainetta, josta Minimullistajalle tulee oireita. Oireita hänellä silti edelleen välillä on. Hän saattaa olla levoton nukkumistilanteessa, nieleskellä, heräillä useammin, vaikeroida, itkeskellä ja pyöriä lattialla tuskissaan. Mutta näitä tilanteita on yhä vähemmän. Eli olemme ainakin kovaa vauhtia voittamassa kaikki ruoka-aineallergiat!

Kaiken kaikkiaan välillä pitää oikeasti nipistää itseään, jotta tajuaisi: meidän pojat syövät aikalailla kaikkea! Wau. Iso wau.