Kotiäiti.

On mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun he kuulevat
vastauksen esittämäänsä kysymykseen mitä teet työksesi?
Kysyjän ilmeen perusteella on hauska kuvitella hänen aivolohkoilla
liikkuvien signaalien sisältöä. Joskus ilme on arvostuksen tason
niin läpinäkyvästi kertova, että pitää ihan miettiä, että
vastasinko kotiäidin sijaan vahingossa ”rikollinen”. Luulen,
että 100% tällaisista kanssakeskustelijoista ei ole koskaan ollut
itse kotiäitinä. Tai no… onhan se tietysti näin teorian tasolla
mahdollista, että lapsi on terve, äärimmäisen leppoisa, kaikkeen
mukautuva, hiljainen, täysin tottelevainen ja mitään tekemistä
kaipaamaton joojootyyppi. Mutta siinä vaiheessa minä ainakin olisin lapsestani
huolissani, itselläni kun on lapsista hieman eri käsitys…

Nämä silmienpyörittelijät ja (puoli-)ivallisten kommenttien
heittelijät saavat välillä minutkin miettimään, että no
miksi sitten olen kotiäitinä, kun onhan minulla kuitenkin
maisterinpaperit hankittuna, intohimoa alalleni ja tosi kiva työpaikka
odottamassa. En siis ole kotona vain sen takia, etten tietäisi, mitä
muutakaan tekisin. Viihdyn kotiäitinä, haluan olla kotiäitinä.
Haluan olla lasteni kanssa kotona siihen saakka, kuin se vain on
taloudellisesti meille mahdollista (eli joo, ehkä koko
kotihoidontuen ajan, juuri ja juuri). Tämä on myös minun mieheni
mielipide. Oikeastaan kotivanhemmuus on meidän perheelle
itsestäänselvyys, siitä ei ole juuri tarvinnut keskustella, ja
onhan miehenikin käyttänyt kotihoidontukea vajaan vuoden minun
ollessa töissä.

Mikä siinä kotiäitiydessä sitten on, miksi tykkään siitä?
Tykkään siitä, koska saan viettää aikaa lasteni kanssa. Molemmat
lapset olivat kovinkin toivottuja, ja näen luonnolliseksi sen, että
myös heidän kanssaan vietetty aika on kovinkin toivottua. Toisaalta
kotiäitiys on itsekästä touhua: haluan olla tukena, turvana ja
auktoriteettina lapsilleni, haluan viettää aikaa heidän kanssaan.
Ja tätä kaikkea haluan tehdä enemmän kuin haluan antaa jonkun
muun (tarhatädin tai -sedän) tekevän suurimman osan lasteni
valveillaoloajasta. Teen siis asioita, mitä minä haluan, ja se kai
on jollakin mittapuulla itsekästä. Mutta toisaalta, jos kotiäitiyteen yhtään tutustuu, ei sitä voi nimittää itsekkääksi touhuksi lainkaan. Kotiäiti joutuu joustamaan KAIKISSA omiin
tarpeisiin liittyvissä asioissa pahimmillaan joka päivä, monen vuoden ajan.

Toiset alentavat kotiäitiyden alimpaan mahdolliseen kastiin,
koska sehän nyt on vaan vaipanvaihtoa ja räkänenien pyyhkimistä.
Minun mielestäni se on paljon muutakin! Kuivaksiopettelut, jälkien siivoamiset
ynnä muut ovat vain välineitä siihen itse työhön. Kotiäitiys on
lähinnä hyväksi ihmiseksi kasvattamista. Ja minun
mielestäni se, jos mikä, on maailman vastuullisin ja vaikein
tehtävä. Kotiäitiys on myös itseään haastavaa: en ole koskaan kasvanut ihmisenä niin paljon kuin näinä kotiäitivuosina!

En todellakaan tuomitse kenenkään muun päätöstä laittaa
lapsi hoitoon (vaikka kuinka nuorena), mutta minä henkilökohtaisesti
koen, että ensimmäiset vuodet lasten kanssa ovat meille niin arvokkaita,
että jos minulla on varaa valita, valitsen ehdottomasti mieluummin
oman kodin kuin työhuoneen. Haluan tehdä hyväksi
ihmiseksi kasvattamista täydellä sydämellä ja täydellä
antaumuksella, ja siksi olen kotiäitinä. Työ, mikä odottaa minua
kotiäitiyden jälkeen, ei ole helppoa eikä se sisällä löysäilyä.
Silti voin ihan reilusti kertoa, että kotivanhemmuus on paljon
kovempaa työtä. Se on raskasta, usein toki fyysisestikin
raskasta, mutta erityisesti henkisesti todella kuluttavaa. Se on
semmoinen työ, mikä myös antaa paljon, todella paljon. Ja siksi se
varmaan niin mahtavaa työtä onkin.

Se, vaikka kuinka rakastaisi työtään ja tekisi sitä mielellään, ei vie pois sitä faktaa, että välillä ärsyttää, väsyttää ja  itkettää. Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kotivanhempien työhyvinvoinnista, ja edelleen voin allekirjoittaa tekstin. Kukaan ei varmastikaan osaa arvioida ennen lapsen syntymää, kuinka rankkaa tai helppoa lapsen kanssa tulee olemaan. Minä en koskaan kauheimmissa skenaarioissanikaan osannut tietää mitä kotiäitiys rankimmillaan tulisi minun kohdallani olemaan: minulta vietiin kaikki yöunet, kaikki mahdollisuudet päivisin levätä ja kaikki mahdollisuudet tehdä yhtään kotityötä/ruokailua/lehdenlukua/puhelua/vessakäyntiä loppuun. Ystävyyden ja parisuhteen ylläpito oli vitsi vain. Muistan, kun kerran olin niin väsynyt, että en jaksanut nostaa haarukkaa kädellä pöydältä, vaan laskin päätäni lautasen lähelle ja nappasin suuhuni ruokapalan, jonka nielaisin (ja sitten se vauva taaaaas heräsi). Se ei ollut kotiäitiyttä hohdokkaimmillaan. Mutta silloinkaan en ajatellut, että haluan laittaa lastani hoitoon ja lähteä itse töihin. 

Meidän perheelle kotivanhemmuus on se oikea ratkaisu. Jollekin
toiselle perheelle jokin toinen ratkaisu on paras. Toki meidän perheen
kotivanhemmuuspäätökseen on vaikuttanut sairausasiatkin. En koskaan ikinä voisi kuvitellakaan laittavani pahoista
refluksi-allergia-astma-oireista kärsivää lastani hoitoon, vaan haluan
olla itse se, joka on lohduttamassa ja auttamassa lastani, kun hänellä
on kipuja.
Refluksitauti pahenee jokaisesta perusflunssastakin potenssiin sata,
joten hoitoonvieminen olisi taatusti tuonut meille ainakin triplasti
enemmän pöpöjä kuin kotihoidossa ollessa. Ja silloin elämä olisi ollut
aika paljon rankempaa. Kotihoidossa ollessa voi kuitenkin itse
kontrolloida, näkeekö flunssaisia kavereita vai ei, sopiiko treffit
flunssa-aikaan sittenkin puistoon eikä kotiin, pystyy pesettämään
käsiä juuri niin usein kuin sen näkee tarpeelliseksi jne. Ja
tietysti ne allergia-asiat: olen kuullut niin paljon ongelmista,
jotka liittyvät rotatointiin, hoitohenkilökunnan ynseään asenteeseen,
paperisotaan, lääkärintodistusten jatkuviin vaatimuksiin ynnä
muihin, että suoraan sanottuna aika paljon helpommalla ja lasta
ajatellen kivuttomammin on varmasti allergiat hoidettu täällä
kotona kuin koskaan hoidossa olisi mahdollista hoitaa. Me olemme arvioineet, että kokonaisuudessaan meidän lapsille paras paikka on olla kotona mahdollisimman pitkään. Toisissa perheissä lapsen paras on mennä hoitoon.

Oikeastaan voisin sanoa, että luulen, että jos jotakin tässä
elämässä en tule katumaan, niin sitä, että olen viettänyt
lasteni kanssa paljon aikaa.

 

Se oli Superparklauantai! Yksi syy, miksi on kiva blogata
tällaisessa blogiyhteisössä kuin Kaksplus, on se, että saa
tutustua uusin kivoihin ihmisiin ja viettää aikaa heidän kanssaan
mitä hauskemmissa paikoissa. Kuten pari viikkoa sitten Vantaalla!
Ihana Camilla oli järkännyt koko perheen blogimeetingin blogiyhteistyönä tuonne
meille ennenkokemattomaan seikkailumestaan. Olemme katsastaneet
lähestulkoon kaikki lähialueen sisäseikkailupaikat poikien kanssa, mutta
Superpark olikin vielä kokematta. Vaikka en Superparkista mitään
kovin tarkasti ennestään tiennytkään, sen tiesin, että meidän
pojat tulisivat siellä viihtymään, sillä sen verran kovia
riehupäitä he ovat, että paikka kuin paikka, mikä on touhuamiseen
tarkoitettu, kelpaa heille!

Päivä alko smoothie-mukillisilla, ja tuon juomahetken aikana
Pikkusankari oli kerinnyt kysyä henkilökunnalta ainakin viisi
kertaa, että jokohan päästään jo leikkimään, ja Minimullistaja
oli vetänyt rundia myös staff only -kylttien tuolla puolen…
Mitkään aidat eivät lopulta pidätelleet poikia, joten onneksi
pääsimme pian touhuamaan! Pienen esittelyn jälkeen, ennen kuin puisto aukesi virallisesti, meille
vedettiin perheliikuntahetki ja meidät tutustutettiin Superparkin
tiloihin. Koko loppupäivä oli vapaata oleskelua riehuntaa. Harmi vain, että illan sovitut menot
painoivat päälle, eikä keritty touhuamaan koko kymmentä tuntia
Superparkissa… 😀

Neljä tuntia hyppimässä ja pomppimassa viihdyttiin ja hiki tuli
kyllä pintaan jokaisella perheenjäsenellä (meillä isiä korvasi
eräs ihana läheinen)! Superpark yllätti erilaisuudellaan:
siellä oli tekemistä myös mukana touhuavalle kaksivuotiaallemme,
mutta totta puhuen vähän enemmän viisivuotiaamme sai siitä iloa
irti. Ja mikä parasta – Superpark taitaa olla myös
koululaisten suosiossa, sillä Superparkissa on muun muassa
kattavat trampoliinivalikoimat sekä vähän vaativammat freestylekourut sekä kiipeilyseinät. Eli haastetta löytyy myös
aikuisille heidän niin tahtoessaan. Koko perheen paikka, sanoisin.

Muita kirjoituksia Superparkjoukkiomme kokemuksista:

Kiljuva Pikkunälkä 

Kotiäidin päiväkirja

Äiti on vihannes