Eläinten oikeudet on kiinnostava aihe! Ja tietenkin mielenkiintoisemmaksi se on vaan muuttunut viimeaikaisen uutisoinnin myötä.

Minun lihahistoriani menee jotakuinkin seuraavasti. Yläasteikään asti söin melkein mitä vain (eikö niin äiti?). Teininä en jostain syystä tykännyt punaisen lihan mausta, joten en juuri syönyt liharuokia, mutta kalaa, kanaa, kananmunia ja maitotuotteita kulutin keskimääräisesti. Kun tuo ensimmäinen lapsi alkoi majailla mahassani, mieleni alkoi tehdä hieman enemmän liharuokia, ja raskausaikana söinkin niitä useammin. Pikkusankarin aikainen imetysdieetti oli aika tiukka, ja punainen liha tippui taas ruokavaliostani pois (mutta kanaa pystyin syömään ja söinkin sitä sitten kyllästymiseen asti, pläääh). Raskauksien välissä söin aika keskivertosuomalaisesti. Sitten tuli mahankasvatusprojekti nro 2, ja lihanhimo oli valtava (valtavan hiilarinhimon lisäksi!). Minimullistajan raskausaikana söin punaista lihaa enemmän kuin ehkä yhteensä koko aiemman elämäni aikana. Sitten tuli se toinen, lempeämpi imetysdieetti, jolloin lihansyöntiä piti vain rajoittaa, ei poistaa kokonaan. Silloin tapahtui jotakin, niin pään sisällä kuin arjessammekin.

Minimullistajan imetysdieetin aikana jouduin kieltämään maidon, kananmunan, pähkinöiden, soijan, maissin, perunan, viljojen ja monien mausteiden lisäksi monia kasviksia itseltäni. Laajentaakseni lautasen sisältöä tein uusia, imetysdieettiin sopivia kasvistuttavuuksia, ja ehkä voisi jopa sanoa, että hurahdin niihin lopullisesti. Huomasin, että kasvisruoka täyttää mahaa mainiosti ja vie nälän ihan yhtä pitkäksi aikaa kuin ”normaalikin” ruoka (kunhan osaa koostaa sen tarpeeksi monipuoliseksi). Lisäksi se on herkullista! Kuin huomaamatta aloin syömään yhä useammin aterioita kasvisaterioina, ilman sen suurempia eettisiä tai gastronomisia pohdintoja. Minimullistajan synnyttyä aloimme miehen kanssa yhteistuumin panostamaan myös luomuruokaan, sillä halusimme tehdä kaikki paremmin allergioiden hoitamisen suhteen kuin Pikkusankarin ensimmäisinä vuosina (ja kyllä, luomu on yksi osa tässä missiossa). Aloimme ostaa kuukausi kuukaudelta yhä enemmän luomuruokaa kasvattaen prosenttia nykyiseen, ehkäpä kahdeksaankymmeneen prosenttiin kaikista ruokaostoksista. 

Nämä luonnolliset muutokset kasvispainoitteisuudessa ja luomun suosimisessa alkoivat saada mielessäni myös muita ajatuksia koskien veganismia, eläinten tappamista ja oikeuksia, ruuan hankkimista, itsensä ehostamista, ylipäätään kuluttamista ja arjen ekologisia valintoja. Nyt ollaan sillä kynnyksellä, että ajatuksia päässä on ehkä viisi miljardia, ja ehkä kohta on se hetki, kun astun portaalla ylemmäs ja alan tosissaan ottamaan asioista selvää. Annan asioiden tapahtua omalla painollaan. Ilman stressiä, kuten tähänkin asti. Sitten, kun aika on kypsä.

Perusmansikoita, lehmänmaitokermavaahtoa, perusvaahterasiirappia ja perusviiniä vai luomumansikoita, kookoskermavaahtoa, luomuvaahterasiirappia ja luomuvalkoviiniä?

Olen miettinyt muun muassa seuraavia asioita:

Koen luonnonsuojelun ja eläinten hyvän kohtelun tärkeiksi asioiksi. Voinko olla jatkossakin puhtaalla omallatunnolla näiden asioiden suhteen, jos omasta mielestäni meidän perheen kokonaisuus koskien luonnon ja eläinten kunnioittamista on kunnossa? Että riittääkö se, että pyrin olemaan mahdollisimman ekologinen arjessani ja opettamaan ja perustelemaan lapsilleni omat arvot ja niiden mukaisen elämän. Emme juurikaan tee heräteostoksia. Käytämme kirppareita. Käytämme mahdollisimman paljon pyörää. Autoa käyttäessä yhdistämme menoja aina kun se vain on järkevää. Viemme roskat roskiin. Syön todella vähän maitotuotteita (maidontuotanto kuluttaa tietääkseni eläinten lisäksi luontoa aika paljon.) Syön kananmunaa vain pari kertaa viikossa. Lähes kaikki liha on luomua. Kosmetiikka-asioiden suhteen olen sanan varsinaisessa merkityksessä melko luomu. Matkustamme lentokoneella todella vähän. Ja niin edelleen.

Vai etenenevätkö ajatukseni koko ajan kohti sitä, että mitään elävää ei saa satuttaa? Mutta sittenhän en voisi edes astua nurmikolle, kun kastemadosta saattaa tulla kengänpohjan muotoinen. Tai lähteä uimaan, kun plankton lopettaa elämänsä uintivetoihini. Saako ärsyttävän itikan läimäyttää elottomaksi? Onko kasveilla tuntoaisti, voiko niitäkään sitten edes syödä? 

Jos lettuihin ei laita kananmunaa, niin kuinka paljon siinä oikeasti pelastaa kanojen kärsimyksiä tehotuonannolta?

Mikä eläinten syönnissä on se syntisin juttu? Onko olemassa mitään järkevää selitystä lihansyönnille? Se, että niin on vaan aina tehty ja se kuuluu elämän kiertokulkuun? Vai kuuluuko se edes välttämättä ihmisten elämään ja ihmisten kehoille? Onko ihminen oikeasti tarkoitettu lihansyöjäksi vai kasvissyöjäksi vai sekasyöjäksi? Se, miksi ihminen on aikoinaan tarkoitettu, on voinut jo muuttua, kuten muutkin ihmisen toiminnat, voi voiko se muuttua?

Voiko sellaista lihaa syödä paremmalla mielin, joka on kuollut vaikka auto-onnettomuudessa? Toisin sanoen kun sitä ei ole tapettu syötäväksi. Vai onko eläimen kunnioitus sitä, että ei syö sitä ollenkaan? Onko kunnioittavampaa viedä se mätänemään metsään? Entä voiko sellaista lihaa syödä paremmin mielin, joka tulee eläimestä, joka on teurastettu jo niin vanhana, että voi olla varma, että pian se sairastuisi vakavasti ja kuolisi kuitenkin? Että antaisi eläimelle vähän niin kuin armokuoleman? Onko kellään oikeutta tehdä sellaista? Onko kellään oikeutta oikeastaan edes tappaa ketään toista? Ja päteekö tämä kaikkiin olentoihin? Pitäisikö maalaiskissa köyttää sisälle ja pakottaa parsakattilan pariin? Keksiikö kohta joku fysiikan superprofessori jonkun ihmeaineen safarin eläimille, joka ruiskutetaan eläinten soluihin, jotta ne alkaisivat himoamaan aavikon puskia eikä toisiaan?

Olenko minä itsekäs, kun periaatteessa voisin olla ilman eläinkunnan tuotteita, mutta en halua? Olenhan minä ollut ilman vaikka mitä ruokaa kahdella imetysdieetillä, ja ihan hyvin olen pärjännyt. Tiedän, että voisin syödä vegaanisesti. Osaisin syödä niin. Mutta haluan maun sekä ruuan monipuolisuuden ja myös helppouden takia syödä eläinkunnan tuotteita viikottain. En ylipaljon, enkä edes sen vertaa, kuin mediaanisuomalainen syö, mutta jonkin verran kuitenkin. Olenko tekopyhä, kun sanon, että yritän useimmiten miettiä, että eläin, jota syön, olisi saanut elämisen arvoisen elämän ja mahdollisimman kivuttoman kuoleman?

Myönnän, pari kertaa viikossa syön jauhelihaa, ja tykkään siitä.

Voiko elämästä tulla liian stressaavaa, jos syynää ihan joka elämänalueen eläinperäisistä tuotteista vapaaksi? Jokaikinen vaateostos, meikkiostos, ravintola-annos, jopa palvelu saattaa olla sellainen, että se on vahingoittanut eläimiä ja luontoa. Tuleeko niskoille liian suuri maailmanparantamistuska, jos huomaa, että oma elämä vaikeutuu huomattavasti tiukan veganismin myötä? Voiko silloin olla onnellinen? Voisinko minä olla silloin onnellinen? Tarvitseeko minun edes olla onnellinen, kunhan vain tekisin luonnon ja eläinten eteen kaikkeni? Vai riittääkö se, että teen parhaani, sen, mikä tällä hetkellä tuntuu hyvältä?

Vähän ennen isänpäivää se alkoi. Suru työntyi päälleni, kuin valtavalla kaulimella kehoani lyttyyn rullaten, voimakkaana, syöksyen syvälle sisimpään. Suru velloi ympärilläni koko isänpäivän, ja mieli on edelleen laimea, väritön ja surumielinen. 

Tasaisin väliajoin surunaalto iskee päin koko vartaloa imien sen täysin tummiin liinoihinsa. Nyt tuntuu, että tämä aalto ei ota hellittääkseen otettaan niin nopeasti kuin yleensä. 

Yhdestä laulusta on tullut äärimmäisen tärkeä minulle viime aikoina.