Jotta en päätyisi taas haialtaaseen riepoteltavaksi heti tekstin
julkaisemisen jälkeen, (ärsyttävää, mutta) joudun julkilausumaan
itsestäänselvyydet heti aluksi: Tämä teksti EI ole henkilökohtaisesti
osoitettu kenellekään henkilölle, enkä ota kantaa siihen,
millaisia valintoja me olemme/emme ole tehneet, vaan teksti on
havaintoja elämästä ympärilläni. Tämä teksti syntyi
lukemattomien niin live-elämän kuin some-elämänkin keskustelujen
pohjalta. Eräs odottava äiti tokaisi keskustelumme jälkeen, että
nuo asiat jonkun tulisi todellakin sanoa ääneen! Ja
heti sen perään jatkoi: ”No mutta sinähän uskaltaisit
kirjoittaa tuosta! Se olisi varmasti monelle kummiasiaa pähkäilevälle
hyödyksi.” Tässä sitä siis ollaan; nämä ovat minun
ohjeeni kummeja miettiville vanhemmille.

Ei kannata automaattisesti
valita kummiksi omaa sisarusta, sillä jos välinne ovat muutenkin
hyvät, niin hän tulee olemaan lapsellesi erityisen tärkeä ihminen
joka tapauksessa, oli hän kummi tai ei.

Ei kannata automaattisesti
valita
kummiksi parasta ystävääsi. Kannattaa ainakin miettiä, mihin
paras ystävyys
perustuu? Onko se parasta ystävyyttä vai niin sanottua parasta ystävyyttä? Pidetäänkö ystävyyttä yllä lähinnä tahmean
tanssilattian muuveissa, intohimoisessa Novita Oy:n tukemiskerhossa
tai vuosittaisella yhteisellä Ibizan matkalla? Oletko varma, että
ystävyys kantaa myös perhe-elämässä? Onko paras ystävyys
automaattisesti paras kummeus?

Älä
oleta, että lapsettomalla kummilla olisi yhtään enempää aikaa/kiinnostusta
kummilapselle kuin omia lapsia jo omaavilla. Kaikilla on omat
kiireensä, olivat ne sitten töitä, lapsia, harrastuksia tai muita
kiireitä. Toki on myös olemassa ”kiireitä”, mutta ei niistä
sen enempää…

Älä
oleta, että kolmen kilometrin päässä asuva kummi näkisi
kummilastaan yhtään sen useammin kuin kolmensadan kilometrin päässä
asuva. Olen oppinut, että maantiede ei ole mikään syy olla
näyttämättä välittämistä, rakkautta ja kiinnostusta. Eikä
naapuruus tarkoita sitä, että jokapäiväinen vastavuoroinen arjessa tukeminen olisi totta.

Älä
oleta, että kummin iällä olisi mitään vaikutusta kummisuhteen
tiiviyteen. Ei kannata olettaa, että lapsensa jo kasvattanut
keski-ikäinen olisi yhtään sen aktiivisempi kummi kuin
sinkkuvuosiaan viilettävä parikymppinen tai kolmevitonen kolmen
lapsen ja suuren puutarhan äiti. Jokaisen ikäryhmän kummi voi
yllättää, niin positiivisesti kuin negatiivisesti.

Mieti
kummivalinnassa vastavuoroisuutta. Kuka nauttisi eniten lapsen kanssa
olemisesta? Kuka on aidosti kiinnostunut perheestänne? On tärkeä
kuunnella sisintään: jos oman ystävän valitsee kummiksi,
kannattaa miettiä, tulisiko hänestä myös hyvä koko perheen
ystävä? Olisiko hän kiinnostunut myös muiden kuin sinun
kuulumisista? Valitse sellainen ihminen, josta sinulla on varmuus: kuka pysyy elämässänne, tapahtui mitä vain?

Puhun
tässä kummin valitsemisesta, mutta itse asiassa pitäisi puhua
kummin pyytämisestä. Älä sano kummille, että valitsimme sinut
kummiksi, vaan sano, että pyydämme sinua kummiksi. Kerro samalla, mitä häneltä
odotat. Kerro, että et pety, jos hän ei suostu kummiuteen
(tietenkin, jos asia on niin, että et pety), sillä molempien
odotusten ja toiveiden olisi hyvä kohdata. Parempi on, jos pyydetty
henkilö pystyy kertomaan suoraan, jos ei koe kummiutta omaksi
jutukseen – näin lapsellekaan ei tule tukalaa tilannetta
”pakkokummiuden” takia. Tietysti on perheitä, joissa kummit
valitaan ilman sen suurempia pähkäilyjä; ehkä heillä on jo muu tukiverkko kovin runsas tai kummiutta ei koeta kovinkaan tärkeäksi
asiaksi. Minun mielestäni kummius on tärkeä asia, sillä eihän
lapsella voi olla koskaan liikaa välittäviä aikuisia ympärillään!Kiitos meidän lasten kummit, että haluatte olla poikiemme kummeja, niitä tärkeitä aikuisia Pikkusankarille ja Minimullistajalle. Toivon, että edessä on monia mukavia hetkiä yhdessä!

Meillä katsotaan tosi vähän telkkaria. Käytännössä
katsomislistalla ovat futiksen mm, lätkän mm ja Superbowl (miehen
osuus) sekä linnanjuhlat ja sellaiset joidenkin ohjelmien jaksot, joissa on joku tuttu
mukana (minun osuus). Uutiset katsomme aina areenan kautta kannettavalta. Ehkä kaksi kertaa vuodessa
lapset katsovat telkkaria (tyyliin jouluna). Emme ole mitenkään
erityisesti päättäneet olla katsomatta telkkaria. Se on vaan
jäänyt. Eikä ole tullut ikävä. Paitsi yhtä juttua olen jäänyt
miettimään…

Joskus vuosia sitten katsoin ensimmäistä Iholla-sarjan
tuotankokautta jakson silloin toisen tällöin, ja mietin, että jos
johonkin tositeeveeformaattiin minun tulisi lähteä, niin tuohon lähtisin!
Olisi varmasti pysäyttävää nähdä oma arki objektiivisemmin;
olisi pakko pysähtyä selittämään kameralle, miksi toimi juuri
niin kuin toimi oman arjen eri tilanteissa. Sarjan kuvaaminen olisi varmasti
hyvin itsereflektoiva kokemus. Nyt mietin, millaisena meidän arki
näyttäytyisi itselle ja muille, jos minä olisin kuvaajana tuossa sarjassa? 

Jäin leikittelemään asialla mielessäni, ja tajusin, että
jos tietäisin Iholla-sarjassa olevan jonkun
refluksi-allergia-perheen, niin katsoisin sitä aivan varmasti! Koska en ole nykyisestä television ohjelmatarjonnasta kartalla ollenkaan,
jäinkin miettimään, lieneekö muita samankaltaisia ohjelmia
olemassa, joista saisi vertaistukea (tällaisten sairauksien kanssa
painivien) arkeen? Tai onko kenties Iholla-sarjassa ollut tällainen perhe mukana? Ja erityisesti tarkoitan siis sellaista ohjelmaa, jossa kuvaajana on
perheenjäsen itse, sillä silloin tilanteet ja tunteet ovat aidoimmillaan
– minua ei siis kiinnosta niinkään arki kuvausryhmän kuuvaamana.

Mies ei varmaankaan Iholla-sarjaan suostuisi (tai vaatisi ainakin vähän ylipuhumista…), enkä tiedä,
suostuisinko loppupelissä minäkään, mutta ajatus on kieltämättä
kutkuttava. Joku, joka on juuri nukuttanut lastansa kolme tuntia,
voisi nähdä omassa olkkarissaan, että on sitä muuallakin tuollaista. Joku, joka on
koko päivän yrittänyt selittää lapselleen, että toista vaan ei
voi lyödä, vaikka itsellä kuinka paha olo onkin, näkee, että
samoja asioita käsitellään sen kuusikymmentäkaksi kertaa
toisessakin perheessä. Joku, joka on herännyt viime yönä
neljäkymmentä kertaa heijaamaan refluksista lastaan, näkee, että
yhtä tummat silmäpussit ne tuolla toisellakin valvojalla on, ja
yhtä kapea hermokapasiteetti. Joku, joka on monta tuntia putkeen
kokannut allergiaruokia perheelleen, tajuaisi, että tämä
eineshyllyllä käymättömyys on oikeasti arkea jollain muullakin.

Tällä hetkellä Iholla-kuvauksissani näkyisi uhmakiukkujen
taltuttamisen, sairauspohdintojen ja hikisten kokkailusessioiden
lisäksi ainakin meikittömiä kasvoja, talokuumetta, matkakuumetta,
urheiluharrastuksen uudelleenvirittämistä ja keskusteluja miehen
kanssa niin teelaaduista, kukkien hoidosta, pyykkivuoren
käsittämättömyydestä kuin arjessa jaksamisestakin. Ehkä ilmassa olisi vähän myös romantiikkaa… Ehkä. Tämän kaupungin pyöräilyreitit ja puistot tulisivat katsojille tutuiksi ja lasten kanssa kyhätyt askarteluräpellyksemme naurattaisivat varmasti katsojia. Tietysti katsojat pääsisivät mukaan lähikaupunkien päiväreissuille. Todennäköisesti
jokaisessa jaksossa näkyisi kyyneleitä; epätoivon kyyneleitä
silloin, kun kukaan ei kuuntele toiveitani, käskyjäni, kehotuksiani eikä
pyyntöjäni; surun kyyneleitä silloin, kun oman isän kuolema tulee
taas mieleen; ilon kyyneleitä silloin, kun lasten kanssa nauru
helkkää leikin flowssa. Muun muassa sellainen olisi minun Iholla.