Meillä leivänsyönti menee aina vähän aaltoillen – välillä tehdään monta kertaa viikossa näkkileipää tai vuokaleipää tai pannarileipää ja sitten ollaankin ilman muita leipämuotoja monta kuukautta. Nyt on rieskaleipäkausi. Kiitos miehen, joka elvytti vanhan suosikkimme henkiin hieman modifoiden vanhaa reseptiä. Tämä on siis meidän perheen miesten suosikki, sillä minä kärsin maitokokeilujen jälkeen edelleen aina sen verran mahavaivoista, että en ole päässyt närppimisasteelta maisteluasteelle vielä ollenkaan näiden maitojuttujen kanssa.

Hänen läsnäolonsa tuo tilanteeseen kuin tilanteeseen
rauhallisuutta ja valoisuutta.

Hänen seurassaan lapset saavat kokea itsensä tärkeiksi,
rakastetuiksi, tasaveroisiksi ihmisiksi.

Hänestä huokuu aito ilo, kun hän viettää aikaa lasten kanssa. 

Näkemisiemme jälkeen minulle ei koskaan tule sellaista oloa, että minun pitäisi langeta polvilleni hänen eteensä kiitoslaulua laulamaan, vaan tiedän, että hänen ja perheemme välinen suhde on vastavuoroinen ja pyyteetöön, todelliseen lähimmäisenrakkauteen perustuva.

Hän ei leuhki eikä hyökkää päälle omilla mielipiteillään,
vaan hän tarkkaan kuuntelee ja jo katseellaan kertoo, että hän on
oikeasti läsnä.

Hän on ihminen, jolle voisin soittaa ihan milloin vain ja jolle
voisin kertoa ihan mitä vain.

Lasten kanssa toimiessaan hän tietää vaistomaisesti, miten
lohduttaa, mistä kohtaa silittää, mitkä sanat auttavat vaikeassa
tilanteessa.

Hän on ihminen, josta vain yksinkertaisesti tiedän, että hän
tulee kuulumaan elämäämme aina.

Minä tunnen muutaman tällaisen ihmisen. He ovat todellisia
timantteja. Meidän perheellä on ollut ilo saada yksi uusi timantti
lähipiiriimme. Timatti, joka varamummohuudon rohkaisemana otti
minuun yhteyttä. Kaikki sen tekstin aiheuttama harmi ja niskaani
heitetty loka kuittaitui yhtäkkiä täysin tällä yhteydenotolla.
En ikinä unohda sitä hetkeä, kun avasin sähköpostilaatikon ja ilon
kyyneleet poskille valuen luin hänen kirjoituksen. Onneksi, oi
onneksi kirjoitin sen tekstin.