Usein blogeissa näkee ohjeistavia ”elä näin/tee näin, niin saat tätä/tulet tällaiseksi” -postauksia liittyen lähinnä hyvinvoinnin johonkin osa-alueeseen. Itse olen sitä mieltä, että yleensä ulkoisten ohjeiden noudattaminen ei johda mihinkään pysyvään muutokseen, ellei niitä oikeasti itse sisäistä ja sitä kautta omaehtoisesti ala elämään niiden mukaisesti. Tästä huolimatta haluan jakaa oman elämänohjeeni teille, koska olen kokenut suuren oivalluksen tämän asian suhteen…

Ensinnäkin, minun mielestäni toimivan elämänohjeen tulee olla lyhyt ja ytimekäs (esimerkiksi kirjoittamani nämä ja nämä sisältävät muuten hyviä ohjeita, mutta ne ovat liian pitkiä numero ykköseksi). Toimiva elämänohje on siis sellainen, mihin voi helposti turvautua myös niissä elämän tiukoissa paikoissa ilman suunnatonta muistikapasiteetin ylläpitoa. Elämänohjeen tulee olla myös tarpeeksi konkreettinen (esimerkiksi pelkkä ”rakasta” ei minulle riitä). Sen lisäksi elämänohjeen tulee olla sovellettavissa elämän kaikissa tilanteissa. Siksi minun elämänohjeeni kuuluukin: hengitä.

Ennen suurta oivallustani olisin ehkä nauranut tälle ohjeelle; vai että kehon automaattinen tapahtuma olisi minun paras elämänohje, hah… Mutta tässä vuosien saatossa monta kertaa olen päätynyt toteamaan itselleni: hengitä. Ja se, miksi kirjoitan tästä juuri tässä blogissa, liittyy vaikeassa arjessa selviämiseen. Mikään, mikään muu ei ole minua hermoja raastavissa sairaaaaan ärsyttävissä tilanteissa auttanut niin paljon kuin hengittäminen. Olen kokeillut huoneesta poistumiset, kymmeneen laskemiset, päänsisäiset rakkauden tunnustukset raivon kohteelle ynnä muut keinot. Jo yksi syvään hengittäminen auttaa (monta on tietenkin parempi). Olen keholtani herkkä, joten tämä fyysinen keino on se minun juttuni. Sanat eivät merkkaa tämänkaltaisissa tilanteissa niin paljoa. Sen näen jo siinä, että suruun auttaa minulla enemmän halaus kuin lohduttavat sanat ja alakuloisuuteen enemmän liikunta kuin juttelu.

Elämänohjeeni toimii muissakin kuin ärsyttävissä tilanteissa. Jos on kipuja, hengitän, ja kivut lievenevät. Jos jokin nopeasti tehtävä päätös on vaikea, hengitän, ja ajatukseni kirkastuvat. Jos tanssitunnilla jalka ei nouse, muistan hengittää, ja saan kuin saankin jalan nousemaan pikkuisen korkeammalle. Jos salilla viimeinen kyykkytoisto tuntuu ylitsepääsemättömältä, muistan hengittää, ja rauta nousee pikkuisen paremmin. Jos jännittää, hengittäminen rentouttaa. Jos haluan keskittyä johonkin asiaan, hengitän. Jos kiivaan sydämen omistajana haluan rauhoittaa sydäntä, hengitän. Myös elämäni suurimman surun keskellä hengittäminen auttoi selviämään hetkestä toiseen.

On hassua, että niinkin automaattinen toiminta kuin hengittäminen on luonut minulle uusia oivalluksia ja antanut minulle uuden näkökulman ja avun vaikeisiin tilanteisiin. Olen kuitenkin jo monta vuotta käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti jooga- ja pilatestunneilla, ja näiden tuntien jälkeinen ihana hyvä olo on pääasiassa hengittämisen ansiota. Nyt vasta sen oikeasti tajuan. Ja kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta hengittäminen myös syventää positiivisia tunteita: ilo laajenee hengittämällä, ihan totta. 

Tietysti toivon, että tämä postaus oli turha, ja että te muut jo siellä hengittelette niin vaikeissa kuin kivoissakin tilanteissa 🙂

p.s. hengittäminen tässä tarkoituksessa tarkoittaa oikein syvään, rauhassa sisään ja syvään, rauhassa ulos hengittämistä, mielellään silmät kiinni tehtynä.

Niin, reilun viikon Losecit syötetty Minimullistajalle, miltä näyttää? Siihen saan nyt usein vastailla… Kaksi viikkoa taitaa olla sellainen aika, että silloin varmoja johtopäätöksiä voi vetää tämän lääkkeen tehosta, mutta kai se on jo paljastettava, että apua on jo reilussa viikossa happosalpaajasta tullut. Vai miltä kuulostaa:

Viikon sisällä neljät yli kahden tunnin päikkärit. Ennen lääkettä kahden tunnin päikkäreitä oli ehkä yhdet kerran kuussa.

Lääkkeen aloittamisen jälkeen suurin osa päikkäreistä ovat vain alkaneet ja sitten loppuneet, eivät siis ole keskeytyneet silmät kiinni itkettäviin tuskahuutoihin ja kaarellevetoihin monen montaa kertaa.

Ilta- jayöherätykset ovat vähentyneet suunnilleen 50% edellisiin viikkoihin verrattuna, kun niitä oli yleensä kymmenen tai kahdenkymmenen verran.

Viimeisen viikon aamut ovat Minimullistajalla alkaneet keskimäärin kaksi tuntia myöhemmin (siis voivatko lapset oikeasti nukkua yli kahdeksaan aamulla…?).

Autonistuimeen laitettaessa Minimullistajaa ei tarvitse voimalla ja pakolla taivuttaa rautakangen muotoisesta istuimen muotoiseksi.

Ensimmäistä kertaa ikinä Minimullistajan elämän aikana hän nukahti autonistuimeen sillä aikaa, kun minä laitoin oman turvavyöni kiinni ja starttasin auton. Vaikka hän olisi kuinka väsynyt ollut, hän ei ole koskaan nukahtanut ilman vähintään kymmenen minuutin autolla hurruuttelua puhumattakaan niistä normaaleista matkoista, jolloin hän rättiväsyneenä ja tuskaisena on itkenyt ja pungertanut koko parin tunnin matkan. 

Meillä usein vierailevat ihmiset ovat kyselleet, että mitähän ainetta Minimullistajalle on oikein nyt syötetty, kun hän vaikuttaa melko neutraalilta, jopa unisen tahmealta ja hiljaiselta. 

Jotta tämä teksti ei olisi vain Losecin ylistystä, niin kerrottakoon, että on ollut myös repaleisia päikkäreitä, öitä ja kipuitkua ja känkkäränkkää sekä syömisongelmia. Kaikki ensimmäiset luettelemani kohdat edellä ovat tietenkin vain ja ainoastaan positiivisia, mutta tämä viimeisen asia on ehkä se kaikista suurin kysymysmerkki… Voiko Losec viedä suurimpien refluksikipujen lisäksi myös Minimullistajan iloisuutta pois…? Voiko Losec jarrutella puhumaan oppimista, sillä niin hiljaiselta Minimullistaja on nyt vaikuttanut…? Eikö näiden asioiden pitäisi olla juuri päinvastoin oloa helpottavan lääkkeen aloittamisen jälkeen? Kaiken kaikkiaan: jatkamme vielä Losec-kuuria vähän aikaa, katsomme kokonaisvaikutuksia ja sitten päätämme, lopetammeko kuurin pariin viikkoon vai jatkammeko pidemmän kuurin.