Onko minulla ystäviä? Millaisia ystäviä minulla on? Mitä ystävyys minulle tarkoittaa? Mitä on aito ystävyys? Mitä minä haluan ystävyydeltä; mitä odotan ystäviltä ja mitä olen itse valmis antamaan? Ja miten ihmeessä tämä ystävyyspostaus liittyy blogiini? No, se liittyy, aika vahvastikin.

Kuten instagram-seuraajani tietävätkin, niin ystävänpäivä sai minut taas mietiskelemään ystävyyttä… Nyt jatkan paasausta blogin puolella. Ensin kuitenkin haluan kiittää. Kiitos kuuluu juuri teille, jotka nyt sydämessänne tiedätte, että kiitän teitä. Kiitos rakkaat. Sitten jatkan paasausta! Tuleva ajatuksenjuoksu on kohdistettu möykkynä ystävyydelle ja kummeudelle ja isovanhemmuudelle ja ketä tämä nyt sitten koskettaakaan. Teksti ei ole suunnattu kenellekään henkilökohtaisesti. Sanon tämän ääneen nyt, jotta epäselvyyksiltä vältyttäisiin, vaikka luulen, että blogini lukijoina tiedättekin jo tämän.

Viimeisen viiden vuoden aikana minä, minun elämäni ja tietysti myös siihen kiinteästi kuuluneet monet ystävyyssuhteet ovat muuttuneet, sanoisinko hurjasti. Jo aivan lähtökohtaisesti meidän elämämme on ollut elämän perusasioista taistelemista. Kun väsymys on ollut niin suurta, että itseäni ei edes kiinnosta, meneekö paita oikein vai väärin päin päälleni, ei tule mieleenkään tehdä töitä sen eteen, että saisi ylläpidettyä ystävyyssuhteita (en siis puhu ystävyyden tärkeydestä). Niin kurjalta kun se kuulostaakin, niin hyvä kun minun ja mieheni parisuhdetta voi juuri ja juuri sanoa PARIsuhteeksi (ei vain perhesuhteeksi äitinä ja isänä), joten ei ystävyyssuhteille paljon resurssejani ole valunut eikä juuri minun muullekaan ”omalle” jutulle, kuten harrastamisille. Minulle tällä hetkellä lasten hyvinvointi on numero yksi prioriteetti elämässäni, ja siihen liittyy vahvasti se, että parisuhde voisi hyvin. Sen takia kaikki se pieni panostus, mikä minusta on irronnut muuhun kuin lapsiin, on mennyt parisuhteeseen. Tämä on asia, jonka toivon jokaisen minun ystäväksi itseään lukevan tajuavan.

Uskon vahvasti siihen, että eri elämänalueet elämän aikana välillä aktivoituvat voimakkaammin, välillä taas painuvat taka-alalle. Nyt on ollut ystävyyden aika painua taka-alalle, valitettavasti. Sanon valitettavasti, sillä toki ideaalitilanne minullekin olisi se, että vahvoja ystävyyssuhteita olisi tässäkin elämäntilanteessa läsnä. Ja koen, että parhaassa tapauksessa ne tukisivat minun hyvinvointiani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että sanat ovat kääpiöitä, teot jättiläisiä. Siksi pelkillä sanoilla ystävyyttä ylläpitävät ihmiset ovatkin tippuneet ihan itsekseen pois yhteyksistämme… Ehkä kaikkien hyväksi on, jos elämässä ei roiku mukana ”pakko pitää yhteyttä syystä tai toisesta” -ihmisiä. Minä en halua elää elämääni narsistien, itseään täynnä olevien, muita vähättelevien, toisia tahallaan loukkaavien, ainaihansairaankiireisten ynnä muiden yhtä mukavien ihmisen kanssa. Mieluummin astun takavasemmalle ja sanon mielessäni goodbyet…

Sitten se ystävyys: toivon, että tosiystävyys kestää elämän myrskyt. Toivon ystävyydeltä vastavuoroisuutta, auttamista hädässä, toisen kuuntelemista, läsnäoloa, välittämistä. Toivon, että ystävät (tietysti omat voimavaransa huomioon ottaen) pystyisivät tukemaan vaikeissa elämäntilanteissa, olemaan myös meidän perheen ystävä. Haluan itse olla ystävä, joka auttaa aina kun mahdollista. Ystävä, joka vähintäänkin on aina läsnä. Uskon sanontaan, että muita auttaessa auttaa myös itseään. Minua ällöttää, ihmetyttää ja ärsyttää nykyinen to-del-la itsekäs aika. Tuntuu, että monilla ei ole muuta ajateltavaa kuin minäitse-projekti. Olen huomannut, että ei ole tavatonta, että omaa itseään hiotaan huippuunsa kaikilla elämän osa-alueilla, ja millään muulla ei ole väliä. Päivä alkaa minäminällä ja päivä loppuu minäminällä. Kauhotaan elämässä eteenpäin jotkut suureelliset tavoitteet silmissä kiiluen matkasta nauttimatta. Ei nähdä sitä tosiaa, että ihminen on ihminen vain toisen ihmisen yhteydessä. Valitettavasti kaukana meidän arjesta on minun ideaali (läpi historian tuttu) koko kylä kasvattaa -ihanne.

Vähitellen olen alkanut tajuamaan, miten niinkin ”vähäisiltä” kuulostavat jutut kuin lasten refluksitauti ja allergiat ovatkaan muuttaneet kaikkea meidän perheessä. Aloin kirjoittamaan blogia, jotta saisin oksennettua näihin aiheesiin liittyvää mielensisältöäni sellaiseen paikkaan, jonne sitä voi pukata juuri silloin, kuin siltä tuntuu ja siihen sattuu olemaan aikaa (ja jotta ei tarvitsisi kuormittaa koko aikaa ystäviä näillä asioilla). Kirjoittaessa on pakko myös itse pohdiskella ja jäsennellä ajatuksia, ja se on ollut minulle hyvä asia näiden sairausvyyhtien keskellä. Kaikki nämä lapsivuodet minun kuulumiset ovat vahvasti liittyneet lasteni kuulumisiin, joten tietysti toivoin, että minun kuulumisista kiinnostuneet lukisivat blogia. Ihan joka päivä kun ei vaan ole jaksamista kerrata kaikkea sairauksiin liittyviä juttuja eri ystävien kanssa (ja itse asiassa usein suullisesti en edes saa asioita kerrottua kovin selvästi, nämä sairausasiat kun tuppaavat olemaan vähän monimutkaisempia juttuja). Toivoin, että blogikuulumisia aina syvennettäisiin ystävien kanssa sinne henkilökohtaiselle tasolle sitten, kun nähdään tai soitetaan. Ja näin monen kanssa on mennytkin. Mutta sitten on ystäviä, tai ”ystäviä”, jotka muun muassa eivät ole blogia kuulemma ”kerinneet” lukemaan, öööö… moneen kuukauteen (tai koskaan). Laskin nopeasti, että blogin lukemiseen menee arviolta kymmenen minuuttia viikossa. Mutta onhan se tärkeämpää tietää, kuka salkkareissa seuraavaksi kuhertelee kenenkin kanssa tai montako kymmentä kiloa neiti X saa pudotettua painoa viikossa. Elämä on valintoja täynnä.

Monet poikien kummit ovat ystäviämme. Kummius on asia, mikä on puhuttanut ja mietityttänyt paljon kaikkina näinä meidän lapsivuosina niin meitä kuin meidän lähipiiriäkin. Meidän pojilla on yhteensä kymmenen tarkkaan mietittyä kummia. Kaikki asuvat viiden minuutin viiva tunnin ajomatkan päässä meistä. Luulimme, uskoimme ja toivoimme, että näin laajalla kummiyhteisöllä olisi edes jonkinlainen arjessa kannatteleva voima näinä vaikeina lapsivuosina… Mutta miten väärässä olemmekaan olleet. Pala palalta olemme käsitelleet asiaa ja yrittäneet hyväksyä tämän karun tosiasian, että meidän lapset tuntuvat olevan suurimmaksi osaksi taakka kummeille. Meistä tuntuu vahvasti, että he eivät tuo iloa eikä heidän kanssaan haluta olla. Heidän kanssaan vietetty aika koetaan hoitotaakkana ja omaa jaksamista syövänä tapahtumana. Haluaisin osata päästää jo irti toiveestani, että kummit olisivat (oman jaksamisen ja omien elämäntilanteiden mukaisesti) jokainen vuorollaan läsnä arjessa; että he olisivat tuki ja turva ja ennen kaikkea lapsen aikuinen ystävä.  Koska poikien kummit näkevät kummilapsiaan keskimäärin pari kertaa vuodessa, olemme alkaneet tehdä luopumistyötä tämän toiveen suhteen.

Tiedän, että joitakin ystäviäni pelottaa jakaa omaa arkea kanssamme, ja he kokevat, että he eivät halua kertoa kuulumisistaan niin suurella äänellä minulle kuin ennen lasten saantia. Mutta ihan yhtä lailla minulla on ystäviä, joilla on todella paljon vakavampi tilanne kuin meillä, enkä minä siltikään halua olla kertomatta kuulumisiamme heille. Ainoastaan mietin tapaa, millä kerron ne. Omien vaikeuksien kautta olen oppinut itse tarjoamaan apuani myös silloin, kun sitä ei todellakaan osata pyytää. Reilu vuosi sitten elin elämäni vaikeinta aikaa: tein aktiivista surutyötä isäni kuoleman takia, taistelin vanhemman lapsen käytösongelmien kanssa päivittäin, hoidin muutaman kuukauden ikäistä nuorempaa imetysdieetaten ja valvoen ja kärsin itse todella voimaa syövistä terveysongelmista. Ihan viimeistään silloin tajusin, miten yksin me olemme.

Olen myös saanut tämän blogin kautta suuren vertaistukiverkoston, joiden kanssa sähköpostit lentelevät refluksi-allergia-arkea purkaen sillä tavalla, mikä ei muiden ystävien kanssa ole mahdollista. Mutta paraskaan vertaistuki ei vie sitä ystävyydenkaipuuta pois, vaikkakin helpottaa se sitä voi. Ehkä vielä jossain elämänvaiheessa koko meidän perheemme saa kokea vahvoja, voimaannuttavia ja vastavuoroisia ystävyyssuhteita.

Kiitän onneani, että meillä eivät lapset reagoi ruokiin anafylaksialla, sillä tässä olisi viime aikoina ollut hätäpissat minulla housussa jo useampaankin kertaan… Mininullistaja ei enää ole vain murujen kerääjä, vaan todellinen ruokavaras. Hän ei enää siedä sitä, että hänen lautasellaan on erilaista sisältöä kuin muiden saman pöydän ääressä ruokailevilla. Itse asiassa hän ei siedä sitä, että keittiöntasoilla on joitakin rasioita ja pusseja, joiden sisältöä hän ei saa maistaa. Hän siis käyttää kaikki mahdolliset tilanteet hyväksi ja kiipeää tuoleille ja pöydille ruuanmetsästysmatkoille sekä nappaa sekunninmurto-osalla isoveljensä lautaselta oman maistiaisen ennen kuin minä kerkiän edes kättäni ojentaa. Siksi Minimullistaja onkin viime viikkoina itse altistanut itsensä niin maitoproteiinille kuin vehnällekin. Ja joo, lievästi kerrottuna: ei sovi ne jutut meidän pienimmälle. Plääh.

Jos Minimullistaja olisi saanut päättää, niin hän todellakin olisi maistellut tädin jokaista herkkua pöydästä.

No, the Gurun kanssa suunnitelma on nyt se, että Losec pidetään kuukauden kuurina ja koitetaan lopettaa siis viikon päästä. Allergialääkkeellä jatketaan siihen malliin, kun nähdään sille tarvetta (tällä hetkellä tarvetta sille todella on!). Antitrypsiinitesti uusitaan parin viikon päästä, jotta nähdään tämän laajentuneen ruokavalion vaikutukset Minimullistajan suolistolle ja saadaan vertailukohtaa aiemmille testeille. Sitten päästäänkin taas päivittämään tilannetta the Gurun vastaanotolle. 

Vakavassa harkinnassa on koko perheen kotonaruokailun muuttaminen väliaikaisesti maidoton-gluteeniton-tyyliseksi, koska edes se ei riitä Minimullistajalle, että ruuat ovat mahdollisimman samannäköisiä jokaisella. Hän tietää, milloin jollakulla on allergiaversio ja jollakulla toisella ei-allergiaversio… Jos sotilasmainen vahtaaminen ja kieltäminen sekä varsinkin se kamalista oireista kärsiminen ja niiden katselu vähenisi koko perheen imetysdieettaamisen avulla… Huoh.