Olisiko ruokapostauksen aika? Vaikka ruoka on monta kertaa päivässä mielessä ja käsissä ja suussa, tulee minun tosi harvoin tehtyä ruokapäiväkirjapostauksia (viimeksi heinäkuussa!). Itse kuitenkin insporoidun usein muiden ruokapostauksista ja instakuvista. Pitäisi ehkä jaksaa kaivaa kamera useammin esille… Jotenkin sinne instagramiin vaan on paljon helpompi jakaa näitä(kin) kuvia. No, tällä kertaa täällä on vuorossa reilun viikon lounaat.

Synnäriltä se alkoi.
Nukkumattomuus ja tuskallinen itku. Huonetovereideni vauvat olivat
postikorttivauvoja – he lähinnä seilasivat untenmailla tai vain
vähän parkaisivat välillä tankkauksen merkiksi. Minun vauvani, se
oli heti alusta asti kuin ehkäisyneuvolan kauhukertomuksesta:
itkuinen, tyytymätön ja koko ajan heräilevä. Jo tuolla
vauvanhakulaitoksessa ollessani uumoilin, että tästä lähtien
meidän perheessä kannettava ei tarkoita tietokonetta, vaan
vauvaa. Kun pääsin rakkaan parkuvan nyyttini kanssa kotiin, olin
väsyneempi kuin koskaan ennen koko elämässäni. Mutta vähänpä
tiesin, mikä minua odottaisi. Minua odotti kidutuksien kidutus.
Sellainen vuosi, jolloin nukuin ehkä sadasosan siitä, mitä kehoni
olisi tarvinnut.

Päivät kuluivat harmaan raskaan
väsymyspeiton alla toimiessa. Vuorokaudet täyttyivät sylissä ja
kantorepussa nukuttamisesta, kantamisesta ja hyssyttelystä eri
asennoissa, itkun kuuntelemisesta ja itse itkemisestä, pitkistä
epätoivoisista nukuttamislenkeistä ja jatkuvana viihdekeskuksena
toimimisesta. Vauva ei viihtynyt missään eikä nukkunut juuri
missään. Vauva halusi olla koko ajan rinnalla, mutta sai silti
järkyttäviä rintaraivareita.

Luulin olevani normaalia heikompi, herkempi ja avuttomampi vanhempi. Oletin, että ne ohjeet, joita kuulin
neuvolassa ja lähipiiriltä, olivat totta. Luulin, että vauva itki
nälkäänsä. Jo sairaalassa ensimmäisenä yönä hoitajat
työnsivät pullon käteeni, kun kuulivat vauvan itkun vain jatkuvan
ja jatkuvan. Kotona tungimme lehmänmaitoa vauvaamme ennen
imetystä, imetyksen jälkeen ja imetysten välissä – koska vauvahan
itki nälkäänsä. (Niin, vaikka hän kasvoi normaalisti, ja voi
jopa tukevasti…) Koska itku ei hellittänyt, vaan päinvastoin
tuskaisuus vain lisääntyi, suositteli terkkarimme kiinteiden
aloittamista kolmikuisena – tietenkin perunalla. Sitä me sitten
itsekin kauhusta vollottaen työnsimme väkisin vauvamme suuhun,
koska vapaaehtoisesti vauvamme ei todellakaan, ei siis todellakaan,
halunnut sitä syödä.

Mikään ei auttanut. Eivät
korvikkeet eivätkä soseet. Hänellä ei ollut tarvetta lisämaidolle eikä -ruualle. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan, että tämä
ei ole normaalia. Tämä ei ole vain sitä, että vauva on
temperamentiltaan tällainen ”vähän haastavampi” tai että
hänellä olisi vain jotain ”koliikkia”. Aloin luottamaan
äidinvaistooni. Siitä huolimatta, että sain kuulla kerta toisensa
perään, että ”vauvat nyt vain itkevät”, ”et ole vain
tottunut vauvanhoitoon” ja sen sellaista, aloin ottamaan asioista
selvää. Sain käsiini kehutun allergologin yhteystiedot ja sain
hätäajan hänen vastaanotolleen.

Siellä vastaanotolla itkin. Voi
että minä itkin. Joku ymmärsi, joku auttoi, jollain oli apua
tilanteeseemme. Allergologi määräsi minut kuuden ruoka-aineen
imetysdieetille (bataatti, kana, riisi, kesäkurpitsa, mustikka,
päärynä), jolla sitten noin vuoden elelin. Tämän lisäksi vauvalle
aloitettiin refluksilääkitys. Tämä tapahtui vauvan ollessa
seitsemän kuukautta.

Mitä eroa oli seitsemällä
ensimmäisellä kuukaudella ja sen jälkeisillä kuukausilla?
Ensimmäiset seitsemän kuukautta yöheräämisiä oli joka yö 20-40
kappaletta, useimmiten 40. Päiväunet olivat aina tai lähes aina
kahden viiva kymmenen minuutin pätkissä. Pukluja tuli noin 70
kappaletta vuorokaudessa. Imetysdieetin ja lääkityksen aloittamisen
jälkeen yöheräämiset vähenivät 0-10 kertaan ja päiväuniakin
vauva alkoi nukkumaan puolen tunnin, joskus jopa tunnin pätkissä.
Puklaaminen loppui lähes täysin! Ihon lehahtelu loppui melkein
tyystin. Entinen, jatkuvasti nähisevä, happaman näköinen, minua
nipistelevä ja tuskaisesti kiemurteleva vauva olikin nyt usein
hymyilevä, touhukas, oppivainen ja iloinen pienoinen! Hän alkoi viihtymään muissakin asennoissa kuin pystyssä sylissä.

Minä en siis ollut hullu äiti.
Minä en siis liioitellut arkemme rankkuutta. Minä en siis hakenut
huomiota väsymykselläni ja kertomuksillani vähän
erikoisemmasta vauvavuodesta. Minulla vain oli todella allerginen
ja pahasti refluksitautinen vauva. Vauva, joka joutui kärsimään
suurimman osan vauvavuodestaan äärimmäisten kipujen kanssa. Vauva,
jonka kurkku oli tulehtunut paloautonpunaiseksi närästyshapoista.
Vauva, jonka suolisto oli niin hajalla, että koko vastustuskyky oli
rakennettava uudestaan. Vauva, joka ei saanut hyviä kasvun ja
kehityksen edellytyksiä aivojen työskennellessä liiallisten
kipukokemusten käsittelyssä.