Hae
Emmi Anniina

Kun kymmenen leuanvetoa ja fitnesspakarat eivät enää innosta

Mitä sitten tapahtuu, kun urheilua kohtaan tuntema suurin
intohimo laimenee? Onko sosiaalisesti epäsuotavaa, että personal
trainerin vaimo ei jynssää koiranpissatusliikkeitä ja haarapotkuja joka ilta? Eikö
fysioterapeuttimies latele vaimolleen tiukkoja faktoja liikunnan
terveysvaikutuksista päivittäin ja saa vaimonsa vaikka itku silmässä kahvakuulan pariin tai lenkkipoluille? Mitä keholle sitten tapahtuu, kun
lastenteatteri ja palapelit kiinnostavat enemmän kuin pakkotoistot?
Voiko kokonainen, täysin eheä, mielenkiintoinen ja hyvä elämä
olla olemassa myös urheilun ulkopuolella?
Niin, miten tässä näin kävi? Että urheilukertoja on viimeisen vuoden aikana kerääntynyt
viikkoon nolla viiva kolme? Minulle, urheilua rakastavalle naiselle?
Syy on… mikäs muukaan kuin lapset. Lapset ovat kipeitä, niitä ei
voi viedä lapsiparkkiin. Lapset ovat oireisia, niitä ei voi viedä
lapsiparkkiin. Lapset ovat jo väsyneitä, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapsilla on harrastuksia, pitää toimia taksikuskina. Mies on töissä, en pääse lähtemään. Tukiverkko on pieni, eikä niiltä muutamilta lähellä asuvilta kehtaa kysyä omien, suht turhien menojen vuoksi lastenhoitoa eikä sitä automaattisesti tarjota, niin en siis pääse lähtemään. Lasten kanssa on juuri jokin kiva leikki kesken, joten ei
vaan raaski lähteä. Perheajasta ei haluaisi paljon nipistää.
Kotityötkin olisi kiva saada tehtyä. Ihan illalla ei todellakaan
jaksa lähteä urheilemaan, koska rauhoittuminen ennen sänkyyn menoa on minun keholleni tärkeä asia. Päivät tulee buukattua kaikkea muuta
kivaa tekemistä täyteen, joten salille ei edes kerkiä. 
Niinpä niin. Siinäpä läjä syitä, mutta myös tekosyitä.
Siksi tätä tekstiä kirjoitankin. Sillä valaistumiseni tämän
viimeisen vuoden aikana onkin ollut, että minua ei tämä
haittaa
. Ja tästä asenteestani olen enemmän kuin yllättynyt.
Mitä on tapahtunut? On tainnut tapahtua suuri näkemysmuutos koko
elämää kohtaan. Toimin nykyään itseäni vahvasti kuunnellen.
Myös tässä asiassa. Vaikka tiedän, että säännöllinen urheilu
auttaa siihen ja tähän ja tuohon, niin silti minusta usein tuntuu,
että sillä urheilun ajalla onkin kivempi olla lasten kanssa, tai
miehen kanssa tai koko perheen kanssa, mitä missäkin tilanteessa.
Tiedän, että tulee uusi tilanne, jossa voin ehkä valita toisin. Tiedän,
että juuri nyt muuten liikunnallinen arkeni lasten kanssa riittää.
Höystettynä ehkä niillä parilla viikottaisella salikerralla, jos siltä tuntuu. Nyt ajattelenkin, että liikkumattomuus olisi kammottavaa, mutta urheilumattomuus ei. Ennen urheilumattomuuskin olisi myös ollut ehdoton nounou.
Pointtina tässä on se, että minulla on hyvä omatunto
tästä kaikesta. En ole koskaan pakottanut itseäni urheilemaan eikä
liikunta ole koskaan ollut minulle väline pudottaa painoa, joten pakkoa senkään suhteen liikunnan harrastamiseen ei ole ollut. En ole
koskaan vääntänyt pakolla tiettyä saliohjelmaa läpi tai
raahautunut kehoani kuuntelematta jumppatunneille vain, koska sinne jostain syystä
kuuluu mennä. Silti – olen jokseenkin aina olettanut, että hyvä
elämä ja hyvä arki ovat absoluuttisesti yhtä kuin säännöllinen urheilu. Nyt tiedän, että se ei ole. 
Tämä ajatustavanmuutos ei tarkoita sitä, että nyt annan
itselleni loppuelämän kestävän luvan jäädä sohvalle
rötväämään. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että en enää
pitäisi liikunnasta tai että kehottaisin muita liikkumaan vähemmän.
Rakastan liikuntaa edelleen ja kannustan mielelläni ihmisiä liikunnan pariin!
Tämä tarkoittaa vain sitä, että ymmärrän nyt paremmin
ihmisiä, joiden harrastusrepertuaariin ei urheilu välttämättä
kuulu. Tämä tarkoittaa myös sitä, että en koe tarvetta selitellä
itselleni (enkä muille), miksi en ole käynyt salilla tai
pilateksessa tai tanssitunnilla pitkään aikaan. Nykyään en koe
yhtään huonoa omaa tuntoa siitä, että viikon ainoa
urheilusuoritus on pulkkamäki tai metsäretki. 
Tässäkin asiassa ajatusten vapauttaminen ulkoisista kahleista on
mahtavaa: teen juuri sen, mikä hyvältä tuntuu ja juuri niin usein,
kuin hyvältä tuntuu (jos perhe ja arki siihen joustavat). Enää en
jaksa myöskään stressata ajanjaksoista, jolloin en vain yksinkertaisesti
pääse liikkumaan, vaikka haluaisin (tietysti se vähän surettaa, mutta ei sen enempää). Tiedän, että uusia
mahdollisia päiviä tulee, jolloin pääsen, jos haluan. Tiedän myös, että kotiäitiyden vaihtuminen syksyllä melko liikkumattomaan päivätyöhön saattaa kohottaa urheiluhaluja korkeammaksi! Ja jos näin käy, niin silloin toivon, että sille löytyy aikaa.
Tankotanssitanko seisoo keskellä eteisaulaa, mutta ei suinkaan
pölyttymässä. Minä en ole tankotanssinut kahteen vuoteen, mutta
lasten kanssa pelleilemme siinä joka päivä. Usein, kun naapurin
lasten vanhemmat tulevat lapsiaan hakemaan, päällyshousut on
heitetty kasaan ja lapset saattavat löytyä katon rajasta…
Salikortti saattaa jämähtää viikoksi, pariksi kassiin, mutta
arjen aktiivisuudesta tuo jämähtäminen ei kerro mitään.
Tanssibileet järkätään lasten kanssa ainakin pari kertaa
viikossa milloin minkäkin Hertan Maailman tai Prodigyn tahdissa. Olen myös huomannut, että ei se
mitään
, vaikka niitä lihaksia ei salille pääsekään
pumppaamaan joka viikko. Jonkinlainen lihaskunto pysyy yllä tässä
kotiäitinä ollessakin, meillä kun kotiäitiys ei tunnu olevan
vaakatasoista, passiivista työtä (onko se tosiaan joillakuilla?). Meillä erilaiset sirkustemput ja lasten kanssa möyrimiset ovat perusarkea.
Se, mikä tässä muutoksessa on myös kivaa, on se, että tiedän,
että joka kerta, kun menen urheilemaan, teen sen innolla ja täynnä
tarmoa! Jos tulee sellainen viikko, että haluan urheilla joka päivä
(ja jostain kumman syystä pääsen näin tekemään, heh), tulen nauttimaan siitä
viikosta ihan yhtä paljon kuin viikosta, jolloin urheileminen ei
innosta ollenkaan. Enää en arvota omaa arkeani urheilun kautta,
enkä senkään kautta, olenko edistynyt treeniohjelmassani tai hauiksen ympärysmitan kasvattamisessa. Minusta on tullut fiilisliikkuja – ja
se, jos mikä tuntuu kivalta, helpolta ja hauskalta! Ei tarvitse stressata kaloreita, kiloja, leuanvetojaenkkoja eikä maratonaikoja. Tämä ei silti poissulje sitä, ettenkö voisi iloita urheilun tuottamasta hyvästä olosta, hyvin menneestä treenistä tai lenkistä tai intoilla mahtavasta tanssitunnista ja mielen rauhoittaneesta kehonhuoltotunnista. Tämä ei myöskään sulje pois sitä, ettenkö joinakin aikoina haluaisi käydä joka päivä urheilemassa. Fiiliksen mukaan.
Niinpä niin, aito rentous taitaa olla saavuttanut tämänkin osa-alueen elämästäni.

Perustasolla: kanakeitto

Me emme ole koskaan olleet oikein keittoihmisiä, mutta Pikkusankari on tykästynyt nyt erityisesti kanakeittoon, joten muistutan teitäkin tästä erittäin helposta ja lämmittävästä ruokamahdollisuudesta jakamalla nyt ohjeen teidän kanssanne 🙂 Ohjeesta tulee noin neljä annosta.

400g broileria (fileitä tai suikaleita)
n. 1kg vihanneksia (toimiva setti on esimerkiksi 1 paprika, 200g purjoa, 4 porkkanaa, 1 parsakaali, 400g herkkusieniä TAI pakastevihanneksia)
mausteita (esimerkiksi suola, mustapippuri, kurkuma, korianteri, paprikamauste, sipulijauhe…)
2l vettä
Tässä kanakeitossa on käytetty kaupan pakasteallasta hyödyksi.

Jos kanat ovat fileitä, paloittele ne suikaleiksi. Ruskista kanat pannulla, ja mausta mielesi mukaan. Jos et käytä pakastevihanneksia, pese, kuori ja paloittele vihannekset. Laita kattilaan vesi ja keitä kanoja sekä vihanneksia vedessä 20-30 minuuttia.

Tämän helpommaksi keiton teko ei voi tulla 🙂