…jolloin saan kaapata pojat suureen halaukseen kesken
lounaanteon.

…jolloin voimme täysin suunnittelematta lähteä Mummolaan
iltapäiväteelle tai kaverin luo leikkitreffeille.

…jolloin kuulen jokaisen uuden sanan kuopuksen sanavarastossa.

…jolloin voin käpertyä poikieni kanssa päiväsaduille moneksi
tunniksi vilttien alle.

…jolloin voin kysyä lapsiltani, että ”mitä haluatte tänään
tehdä” ja toteuttaa sen.

…jolloin leikkejä ei tarvitse useinkaan keskeyttää
pakollisten menojen takia.

…jolloin saan olla se päivän ykkössyli, kun tapahtuu haaveri
tai kolhu.

…jolloin saan pelastettua naapurin lasten vanhemmat kiireiltään
ottamalla heidän lapset koko päiväksi kylään.

…jolloin ajantajun saa menettää kokonaan.

…jolloin saan tehdä eniten rakastamaani työtä kokopäiväisesti.

Ne päivät vähenevät. Ja niitä päiviä on enää reilut 200 kappaletta. Apua.

Puoli vuotta sitten mietin, joko se on virallista. Se, että meillä (suurin piirtein) nukutaan. Nyt sen voi varmaan sitten sanoa todella olevan virallista, kun tilanne on sama edelleen, eikö? Meille nukkuminen ei tarkoita välttämättä läpiyön nukkumista, mutta jos heräilyä kahden alle kouluikäisen kanssa tapahtuu alle viisi kertaa yössä, niin eikö sitä voisi sanoa jo läpiyön nukkumiseksi? 😀 

Kehityshän meillä on ollut viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana huima nukkumisen suhteen – siis siitä neljästäkymmenestä yöheräämisestä ollaan tultu alle viiteen! Miltä tämä viimeisin puolivuotinen on sitten tuntunut? Mitä on tapahtunut? Alla muutamia huomioita.

Asioita välillä voi muistaakin,
myös ilman kalenteria. Ennen tämä ei tullut kyseeseenkään.
Kaikki, siis ihan kaikki piti kirjoittaa kalenteriin, jos muisti.

Kun menee salille, ei tarvitse
miettiä, että kehtaako sinne mennä vain venyttelemään tai
saunomaan. Ja siis että jos päättää tehdä oikein rankan
treenin, niin sen jaksaa tehdä, eikä siitä palautumiseen mene
viikkoa.

Päässä tuntuu normaalilta. Ei
siis ole sitä elän jossain harmaassa, tahmeassa betonisangossa
-fiilistä jatkuvasti.

Lasten kiukut, uhmat ja oireilut
jaksaa selvittää päivisin paljon paremmin. Niitä ei ota jotenkin
niin henkilökohtaisesti enää.

Lasten kanssa touhuilut tuntuvat
paljon kevyemmiltä. Enää ei tarvitse miettiä esimerkiksi sitä, että
jaksaako lattialeikeistä oikeasti nousta laittamaan lounasta tai mitä kamaluuksia
tapahtuu, jos nukahdan kesken legoleikin.

Sydän on rauhoittunut, eikä
rytmihäiriöitä ja kuolemantuntuisia vinoonpumppailuja tule joka
päivä.

Sairastelut (flunssat ym.) ovat vähentyneet
kahdenksankymmenenprosenttisesti.

Silmien alla olevat pikkulapsivaiheen perusvarusteet eli sorakuopat ovat hieman madaltuneet.

Ensimmäinen ajatus puhelimen
soidessa ei ole (absurdi?) toive siitä, että joku ystävä
soittaisi ja kertoisi, että tulee hakemaan lapset mitä pikimmin
puistoon ja minä saan vaipua lämpimään päiväuneen pariksi tunniksi.

Elämä tuntuu kaikin puolin paljon
mielekäämmältä.