Lauantai 30.7 taitaa jäädä historian kirjoihin minulla, sillä olin
ehkä elämäni ensimmäistä ja viimeistä kertaa nauttimassa Hotelli Kämpin Mannerheim-sviitistä Helsingissä. Ehkä olettekin jo lukeneet tästä
Kaksplussan bloggaajien kesäillasta muiden osallistujien blogeista tai
päässeet instagramissa (#kpbj2016) ihailemaan meininkiämme?

No
millainen ilta sitten oli? Se oli erilainen! Minulle illanvietot
muualla kuin kotona ovat aina erikoinen tilaisuus, joten olihan se nyt
hauska nähdä muita bloggaajia ja jutustella heidän kanssaan vaikka mistä
kaikesta! Ylellisten puitteiden lisäksi tarjolla oli tietysti juomaa ja
ruokaa. Mutta parasta tänä iltana oli ehdottomasti uusiin
mielenkiintoisiin blogikavereihin tutustuminen.

Jotta
iltaa tulisi muisteltua vielä pitkään, saimme mukaamme kattavan
goodiebagin, jota kaiveltiin tietenkin jo vähän paikan päällä.

Olin yksi illan onnekkaista ja voitin arvonnassa Samaa Pataa -keittokirjan. Kirjan idea on loistavan
simppeli: siinä kannustetaan perheitä syömään samaa ruokaa – vauvasta
vaariin saakka. Kirjassa on pääasian, eli ohjeiden lisäksi tietoiskuja
sekä pieniä tarinoita. Ohjeissa on aina selvästi merkattu, jos kyseistä
ruokaa valmistettaessa tulisi ottaa huomioon jotakin erityistä vauvan
annosta ajatellen. Tykkään kirjan ajattelutavasta, että vauvan kannattaa
antaa maistella kaikkea; esimerkiksi jotkut vauvat saattavat pitää
chilistä, vaikka yleisesti ottaen sitä ei vauvoille tarjotakaan.
Tietysti turvallisuutta on myös kyseisessä kirjassa painotettu, ja
esimerkiksi hunajaa ei anneta vauvoille tietenkään. Ruokaohjeet
vaikuttavat ”perusperheelle” sopiville, mutta kaikki ohjeet kahlattuani
huomasin, että ohjeissa on myös paljon meidän ruokarajoittuneelle
perheellemme sopivia ohjeita.

Kivaa tässä kirjajutussa on nyt se,
että minulla on ilo arpoa yhdelle lukijalle myös tällainen kirja! Laitan
arvonnan pystyyn blogini facebook– seuraajille parin päivän sisällä, joten
pysykäähän kuulolla siellä.

Muiden illanviettäjien juttuja tapaamisestamme:

47 palasta  

Munakoisoni ja minä

Amalian harvinainen sairaus 

Frutti di mutsi

Mrs. Eriksson’s Room 

Hutimeni

Sosetta ja sotkua

Mirumaru

Lapsen askelin 

10 plussan äiti 

Mutsi on mäsä

Poikien äiti

Maria Nordin – Kotitalouskriisi

Yksinhuoltajaäidiksi 2011

Neljä ja puoli vuotta on nyt bloggausta takana, ja nyt bannerini
kuvaukseen kirjoitin ensimmäistä kertaa ikinä ”perhelifestyle”.
Semmoista en olisi ikinä koskaan kuvitellut kirjoittavani, kun
ensimmäisiä blogitekstejäni rustailin. Minunhan piti ”vain” kirjoittaa
poikien sairausarjesta, meidän voimavarojen riittävyydestä todella
hankalan arjen keskellä sekä vertaistuellista asiatekstiä esimerkiksi
imetysdieeteistä ja muista poikiemme sairauksiin liittyvistä asioista.
Blogi on kuitenkin kantanut tänne asti, ja nyt kymmenen ikinä suosituimman tekstini joukossa onkin kahdeksan ruokajuttua! Ennen bannerin kuvauksessa luki
siis: ”Karua elämää. Ihanaa elämää. Karun ihanaa elämää. Ihanan karua
elämää. Refluksi-allergia-astma-elämää”. Ja sitähän tämä
kuusivuotinen on ollutkin. Vaikkakin sairaudet edelleen määrittävät
jossakin määrin elämäämme, koen, että nyt on aika rohkeasti ottaa
”sairausmäärittely” pois myös blogini kuvauksesta (vaikka niistä
haasteista edelleen silloin tällöin kirjoittelisinkin) ja jatkaa ”yleisemmällä” linjalla. Toivon, että blogini persoonallisuus ei tästä kuitenkaan kärsi.

Yksi
asiasisältö, jota olen tarkoituksella viimeisen puolen vuoden ajan
vältellyt täällä blogissa, ovat kaverisuhteet, ystäväsuhteet,
isovanhempisuhteet sekä yleisesti ottaen läheiset muutkin suhteet
yleisellä tasolla. Ne ovat asioita, joista edelleen haluaisin avautua ja
joista kirjoittaa, mutta tiedättekö mitä? En jaksa enää sitä
väärinymmärryksen määrää, minkä niistä teksteistä joka kerta kohtaan.
Olen hyväksynyt, että kukaaaan, kuka ei ole elänyt sellaista arkea kuin
me, ei pysty näitä asioita täysin ymmärtämäänkään, vaikka kuinka asioita
yrittäisin avata avoimesti ja rehellisesti. Niistä tänne kirjoittaminen tuntuu siis välillä vähän turhalta.

Ehkäpä juuri se, että
joutuu usein näiden tekstien jälkeen kuulemaan vaikka mitä soopaa niin
omasta luonteenlaadusta, arvoista kuin muistakin elämäämme liittyvistä
asioista, on rankkaa. Se on rankkaa siitäkin huolimatta, vaikka itse (ja
se tärkein lähipiiri) tietää, miten asiat oikeasti ovat, ja vaikka
tiedän, että ehkäpä kukaan näistä negatiivisista kommentoijista ei
pystyisi sanomaan kirjoitettua asiaa minulle kasvotusten. Se on rankkaa
siksi, että minä pyrin aina ajattelemaan positiivisesti ja kehittymään.
Vaikka en ota loukkauksia niin itseeni, niin pyrin silti aina
ajattelemaan, että onko kommentoijilla oikeasti joku hyvä tarkoitus, ja
että voinko oikeasti oppia siitä kommentista edes jotakin. Menen syvälle
omaan ajatusmaailmaani (liian syvälle, sanoo mieheni :-D) ja tutkin sitä. Usein, hyvin usein monen tunnin
pähkäilyn jälkeen joudun toteamaan, että ei, tämä kommentoija ei tiedä
minusta yhtään mitään, ja todennäköisesti luki tekstini täysin
väärinymmärtäen (tahallaan) ja/tai halusi purkaa pahaa oloaan/omia
käsittelemättömiä tunteitaan minuun ja blogiini. Tai että hän on joku,
joka on jostain syystä kehittänyt minua kohtaan jonkun kaunan.

Useinhan
asia on niin, että niillä, jotka tekstin eniten itseensä ottavat, onkin
omassa mielessään eniten prosessoitavaa asian suhteen. Eli että
silloin, kun on suoltamassa ilkeää tekstiä kommenttikenttään, ihan
peiliin voisi katsoa, jos näin kauniisti asian ilmaisisi. No mutta, täysin
avosylin olen kaikki tyypit blogiini ottanut, ja kehittänyt
vain nahkaani paksummaksi kaiken kommentoinnin suhteen. Kuitenkin näiden kurjimpien luonneanalyysien takia henkilökohtaisimmat asiat usein jäävät
kirjoittamatta, ja niin varmaan jatkossakin. Harmittaahan se, että
joudun rajoittamaan tekstintuottoa, sillä aina olen saanut kiitosta
juuri näistä kirjoituksista, jotka eniten puhututtavat. Kurjaa, jos jää
vertaistukea ja empatiaa antamatta tässä muodossa niille, jotka sitä
voisivat tarvita.

Mitä blogista
siis jatkossa löytyy? Samaa kuin tähänkin asti, nyt vaan annoin
vihdoinkin itselleni ”luvan” kirjoittaa kaikesta, tällä kepeydellä minkä sormilleni kepeydeksi asetan. Tykkäättekö te (pintapuolisista)
kuulumispostauksista? Hyvinvointijutuista? Ruokajutuista? Menovinkeistä?
Täysin random-jutuista, kuten pienistä ajatelmista eri asioiden
suhteen? Onko blogini liian sekava, jos se sisältää kaikkea tätä? Vai
toivovatko lukijani enemmän yhteen tai kahteen asiaan keskittyvää blogia
(sillä blogini alku oli hyvinkin selkeä asiajakauman suhteen)?