Siitä on kaksi vuotta

Kaksi vuotta sitten maailma halkesi kahtia.
Kaksi vuotta siitä, kun valo sammui väärästä kohdasta.

Välillä tuntuu, että siitä on ikuisuus.
Välillä, että eilen vielä hengitin samaa ilmaa äitini kanssa.

Silmät kostuvat yhä joka päivä.
Ei enää tulvana, vaan hiljaisina, värittöminä pisaroina,
jotka kulkevat poskilla kuin varjojen kieli.

Äiti on mielessäni — joskus joka tunti,
joskus joka hengenveto.
Suru ei enää huuda, mutta se ei myöskään poistu.
Se on opetellut kuiskaamaan.

Kahdessa vuodessa olen oppinut hengittämään surun sisällä.
En enää taistele sitä vastaan.

Se on meri, johon en enää huku,
vaan jossa kellun, silmät auki pimeään.

Edelleen sattuu.
En usko, että tästä koskaan selvitään.
Ehkä suru ei olekaan sairaus, josta paranee,
vaan tila, jossa oppii elämään.

Jos äiti olisi saanut vanheta,
ehkä olisin osannut päästää.
Mutta kun elämä jäi kesken,
jää surukin aina kesken.

Se lovi, jonka hän jätti, on pohjaton.
Olen yrittänyt täyttää sen hengityksellä,
mutta se vain hengittää takaisin.

Oma identiteetti aikuisena orpona
on kuin peili, josta joku on pyyhkinyt puolet pois.

Eniten kirveltää lasten isovanhemmattomuus.
Se hiljainen tyhjyys, joka täyttää ne hetket,
joissa äidin olisi kuulunut nauraa mukana.

Puhelimessani on ollut kaksi vuotta äitini numero.
Siinä se on — paraatipaikalla,
kuin pieni alttari.

Pitkään mietin siihen soittamista.
Uskallanko?
Entä jos ääni toisesta maailmasta vastaisi?

Lopulta painoin vihreää luuria.
Hetken ajan maailma pysähtyi hengittämään kanssani.

”Tämä numero ei ole käytössä.”

Ne sanat olivat kylmät kuin talviyö.

Harkitsen numeron poistamista.
Mutta miltä tuntuisi poistaa se —
viimeinen ovi, joka ei enää johda mihinkään?

Vaikka äitiä ei ole täällä,
hän on kaikkialla.

Kahvikupin höyryssä,
lapsen silmien hymynkulmassa,
pölynhiukkasissa, jotka tanssivat valossa.

Joskus, kun on hiljaista,
kuulen hänen äänensä mielessäni —
kuin tuuli, joka ei enää puhalla tähän maailmaan.

Kahdessa vuodessa suru on muuttunut.
Sen terävät reunat ovat pehmenneet,
mutta pimeys ei ole kadonnut.

Se on muuttunut syväksi kaipaukseksi,
joka hengittää mukanani,
kuin varjo, joka ei koskaan irtoa.

Olen alkanut kunnioittaa jokaista hengitystä,
jokaista aamua, joka alkaa.
Olen oppinut, että kuolema tekee elämästä totta.

Suru ei enää hajota,
mutta se kulkee kanssani kaikkialle.
Se on tullut kotiin, eikä se aio lähteä.

Ja ehkä juuri siksi,
kaikesta huolimatta,
elämä tuntuu nyt syvemmältä.

Raskaalta ja kauniilta,
kuin sade, joka ei lopu,
mutta ravitsee maan.

Äiti.
Ikävä.
Hiljaisuus.
Ja kiitollisuus, joka kasvaa varjoissa.