Olen jo viikon pyöritellyt mielessäni eri teemoja, joista seuraavaksi kirjoittaisin. Kävi kuten Synkät päivät -postauksen aikaan: en vaan voi jatkaa ”normaalisti” kirjoittamista, ellen käsittele täälläkin elämäni kamalinta kokemusta. Sivuutin sitä jo NEPSY-opiskelujani käsittelevässä postauksessa, mutta minusta tuntuu, että tahdon kertoa teille vähän enemmän. Kirjoitin monta eri pituista versiota tuosta illasta ja tapahtumasta, mutta päädyin nyt lopulta jakamaan saman tarinan, jonka kirjoitin tapahtumaa seuraavana päivänä Facebook-kavereilleni. Tämä on siis sensuroimaton ja aito, tapahtuma vielä hyvin mielessä kirjoitettu kokemus elämäni kamalimmalta illalta, 10.1.2020. Myös instagramissani olen avannut tätä tapahtunutta ja siihen liittyviä tuntemuksiani heti hyökkäsillasta lähtien ihan tähän päivään asti.

Hei ystäväni. Haluan nyt kertoa sinulle järkyttävästä ja traumaattisesta tapahtumasta, jonka koin eilen illalla. Kädet ja koko keho täristen tätä kirjoitan. Viimeisen kuukauden ajan olen kävellyt muutamia kertoja viikossa puolen tunnin, tunnin lenkkejä yksin soittaen samalla puheluita. Tämä halu kävelyyn lähti sekin yhdestä ahdistavasta tilanteesta, johon koin kävelyn ja ystävän kanssa juttelun auttavan. Eilen, perjantaina lähdin kotoa klo 19:50 kävelemään puolen tunnin kävelymatkan päähän ja juttelin koko ajan samalla siskoni kanssa. Kun saavutin tuon liikenneympyrän, josta käännyin kotiin, huomasin, että joku mies kävelee normaalia lähempänä minua koko ajan. Minulla oli aavistus, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Lähdin hölkkäämään ja mainitsin siskolleni puhelimeen kovaan ääneen (jotta mies kuulisi), että ”Olen vissiin pukenut vaatteita liian vähän päälle, alan hölkkäämään, jotta saisi lämpöä.” En siis vain kehdannut alkaa hölkkäämään ilman keksittyä selitystä. Myöhemmin, kun mies jäi kauemmas, kerroin siskolleni hiljaa puhelimessa, että pelkään pimeässä, jos joku kävelee liian lähelle ja siksi alan hölkkäämään. Mies läheni ja tein toisen hölkkäpyrähdyksen. Pääsin kauemmas. Lopetin puhelun siskoni kanssa ja soitin äidilleni. Huomasin, että mies lähenee minua koko ajan. Intuitio sanoi, että ”nyt kannattaa lähteä hölkkäämään ja kovaa!”. Koska olin jo lähtenyt kaksi kertaa hölkkäämään miehen edestä, niin ajattelin, että on epäkohteliasta lähteä taas hölkkäämään – ikäänkuin näyttää, että pelkään jotakin hänessä. Päätin siis jatkaa puhelua ja kävellä rivakasti kotiin. En kerinnyt. Yhtäkkiä olin maassa, miehen vasen käsi otti kuristusotteen kaulastani ja oikea käsi työnsi kovaa haaroväleihini vaatteitten päältä. Huusin äidilleni puhelimeen: ”Auta äiti! Auta!”. Kun olin huutamassa äidilleni, että ”Soita hätänumeroon!”, mies kiskaisi handsfreeni irti ja tukki suuni ja sanoi jotakin, mitä en muista enää. Ensimmäisen sekunnin ajan mietin, että onko tämä totta vai vain painajainen. Toisen sekuntin aikana tajusin, että tämä on todellakin totta. Kolmannen sekunnin aikana päätin taistella henkeni edestä. Taistelin. Voitin. Pääsin miehestä irti ja lähdin juoksemaan niin kovaa kuin vain jalkani kantoivat. Oli todella, todella lähellä, että jalkani olisivat luovuttaneet, sillä ne tuntuivat puutuneilta. Päätin, että juoksen kovempaa kuin koskaan. Lähimpään taloon oli ehkä 400 metriä. Matka tuntui ikuisuudelta. En katsonut taakseni kertaakaan, sillä en tahtonut hidastaa matkaani enkä nähdä, missä vaiheessa mies oli, jos hän olisi lähtenyt jahtaamaan minua. Koko alakroppani tuntui märältä ja tunnottomalta, mutta juoksin. Mietin, onko minua puukotettu tai onko minuun isketty jokin neula. Toivoin, että märkä oli vain pissa, joka tietenkin pahasti pelästyessä tuli housuun, eikä verta. Menin ensimmäiseen mahdolliseen taloon. Avasin portin, joka on tarkoitettu eläinten karkaamissuojaksi. Pimpotin, mutta samassa käteni jo kokeili, onko ovi auki – ja se oli! Astuin sisälle ja huusin: ”Hei, onko ketään kotona? Soittakaa hätäkeskukseen!” Ihmiset, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, soittivat hätäkeskukseen, toivat vettä ja paperia ja silittivät. Pian paikalle tulivat poliisit. Heidän kanssaan kävimme tapahtuman läpi ja kävimme poliisiautolla rikospaikalla. Teimme rikosilmoituksen. He veivät minut kotiin. Samana iltana ja tänä aamuna olen jutellut kriisityöntekijän kanssa. Koko yönä en nukkunut ollenkaan. Tärinä, vapina, itku, toivottomuus, huoli, epätodellinen olo – ne ovat nyt elämääni. Vaikka kurkkuuni koskee puristamisen jälkeen, käsiini särkee ja polveni ovat ruhjeilla maahan kaatamisen jälkeen, niin kaikista suurin menetys on turvallisuuden tunteen menetys. Olen elämässäni kokenut monta asiaa, jotka ovat vieneet turvallisuuden tunteeni: asuntomurto, isäni kuolema, ystävät, jotka ovat laittaneet välit poikki siitä huolimatta, että olen heihin sataprosenttisesti luottanut sekä joulun alla tapahtunut erään tuntemattoman epävakaan naisen järjettömät uhkailut ja haukkumiset, jotka kohdistuivat koko meidän perheeseen. Tämä päällehyökkäys oli se tapaus, jossa romahdin lopullisesti ja tuntuu, että en enää jaksa. En jaksa enää sitä, että minun turvallisuuden tunnettani uhataan näin rankasti. Olen mielestäni täysjärkinen ja sopivan varovainen nainen. Olen aina ihmetellyt, miten jotkut pystyvät matkustamaan vaarallisinakin pidettyihin maihin ilman minkäänlaisia uhkia tai vaarallisia tilanteita. Ei tarvitse jatkossakaan haaveilla yksin tehtävistä ulkomaanmatkoista, sillä minun päälleni käytiin rajusti pienen kaupungin taajamassa perjantai-iltana klo 20:45 kävelytiellä, jossa on katulamput! Hyvä, jos nyt uskallan autoa edes lähteä ajamaan tai liikkua missään ikinä koskaan enää yksin. Turvallisuudentunne on tällä hetkellä 0%. Sen uudelleen rakentaminen tuntuu erittäin raskaalta ja epätodelliselta ajatukselta.

Jos luitte Synkät päivät -postauksen ja tämän postauksen, niin varmaan voitte jo osata arvata, että meneillään on elämäni vaikein vuodenvaihde. Avaan tunteitani, ajatuksia ja pohdintaani enemmän myöhemmin täälläkin. Tällä hetkellä olen niin järkyttynyt. Elän keskellä kauhuleffaa, enkä ole mielestäni tehnyt yhtään mitään, mikä tähän asemaan minut olisi voinut saattaa.

// Emmi

Vuonna 2010

Vuosikymmen vaihtui ja aloin miettimään, mitkä ovat olleet meidän perheen kymmenen tärkeintä/isoimpaa elämänmuutosta vuosikymmenen 2010 aikana. Huomasin, että moni bloggaaja ja IG-vaikuttaja on myös kaivellut muistojaan viime vuosikymmenestä ja jakanut niitä seuraajien kanssa. Minäkin jaan meidän perheen ikimuistoisimmat hetket nyt teidän kanssanne. Meille on tapahtunut paljon, tosi paljon. Ja helposti olisin keksinyt tähän vielä 10 melkeinpä yhtä suurta muutosta, mutta pitäydyn listani kanssa nyt vain kymmenessä. Kaikki nämä muutokset eivät ole iloisia. Jenni omassa uudenvuodenpostauksessaan havaitsi, että on elänyt kahdella vuosituhannella, kahdella vuosisadalla ja viidellä eri vuosikymmenellä (-80, -90, -00, -10, -20), aikamoista! Meinaan niin olen minäkin! Ja ihanaa on se, että kolmella näistä vuosikymmenestä olen ollut mieheni kanssa yhdessä! Tavattiin vuonna 2005. Mutta mitkä ovat siis olleet suurimmat muutokset viime vuosikymmenen aikana? Yksikään niistä ei liity parisuhteeseen, vaan koko vuosikymmen oltiin rouvana ja herrana.   😀

Muutto kerrostaloasunnosta Itä-Suomesta Kanta-Hämeeseen vuokrarivitaloasuntoon

Vuonna 2010 asuimme Kuopiossa ja alkuvuodesta opiskelimme viimeisiä kursseja omista koulutuksistamme. Asuimme ihan kaupungin keskustassa kerrostaloasunnossa. Kesällä 2010 muutimme Etelä-Suomeen. Muutos oli valtava, sillä kaikki rakkaat ystävät jäivät entiseen asuinkaupunkiin. Tuona kesänä olin viimeisilläni raskaana. Muutto, raskaus ja hulluin hellekesä ikinä olivat kamala yhdistelmä.

Opiskelujen loppuusaattaminen ja gradun valmistuminen päivää ennen esikoisen syntymää

Paahdoin gradua eteenpäin koko kesän ja elokuun alussa sain sen valmiiksi. Kun painoin lähetä-nappia ja menin terassillemme helpotusjätskeille, tunsin, kuinka jotakin alkoi tapahtumaan…

Esikoisen syntymä

Esikoinen siis syntyi seuraavana päivänä gradun lähettämisestä! Hyvä aikataulu. Synnytys oli kaamea kokemus. Lopputulos oli kuitenkin varsin ihana ja upea.

Muutto vuokrarivitaloasunnosta asumisoikeusasuntoon eri kaupunkiin Kanta-Hämeen sisällä

Esikoisen ollessa vuoden ikäinen muutimme toiseen kaupunkiin, lähemmäs vanhempiani ja myöskin minulle ennestään tuttuun kaupunkiin, jossa minulla oli kavereitakin jäljellä.

Muutto asumisoikeusasunnosta omaan paritalon puolikkaaseen saman kaupungin sisällä

Halusimme enemmän tilaa ympärillemme ja oman asunnon, joten päätimme sijoittaa juuri valmistuvaan uuteen kotiin. Saimme valita kaikki pinnat mieleiseksemme, joten paritalon puolikkaasta tuli meidän näköisemme 🙂

Keskimmäisen syntymä

Ihana upea toinen lapsemme syntyi hänkin elokuisena poikana eräänä aamuna vuonna 2013, kun meidän oli tarkoitus lähteä kohti Asuntomessuja. Ei sitten menty. Synnytys meni todella paljon paremmin kuin ensimmäinen synnytys!

Isäni kuolema

Muutama päivä keskimmäisen syntymän jälkeen minun isäni kuoli. Vuoden 2013 loppu oli samaan aikaan täynnä suurta onnea ja suurta surua. Ja koko seuraava vuosikin. On ollut suuri ihmetys elää kahta näin vastakkaista kokemusta tismalleen samaan aikaan.

Muutto omaan taloon saman kaupungin sisällä

Haaveilimme kolmannesta lapsesta, joten haaveilimme myös isommasta kodista. Ostimme omakotitalon, jossa edelleen asumme. Omakotitaloa reunustaa kahdelta puolelta metsä, joten tähän mennessä asutuista asunnoista/taloista talon ympäristö on ehdottomasti oma lempparein, onneksi. Talo oli muutaman vuoden vanha ja täysin käyttämättömän näköinen. Pinnatkin olivat tismalleen samat kuin edellisessä talossa, haha. Toki minä olisin jo toivonut vaihtelua pintoihin… Ei olla raaskittu ruveta remppaanaan hyväkuntoista taloa!

Kuopuksen syntymä

Niin kuin jokainen meidän lapsista, kuopus oli unelmien täyttymys. Kuopusta toivoimme perheeseemme vuoden ennen kuin hän ilmoitti itsestään. Kuopus syntyi vuoden 2017 keväällä. Kuopuksen myötä olen päässyt aivan eri levelille äitiydessä – olen ihan oikeasti, aidosti ja täydestä sydämestäni nauttinut äitiydestä ja lapsista ja elämästä!

Yrittäjyys

Elokuussa 2019 laitoin toiminimen pystyyn. Sitä ennen olin jo toiminut kevytyrittäjänä. Uuden aluevaltauksen yrittäjyydessäni teen huhtikuussa 2020, kun aloitan valmennukset ja koulutukset. Yrittäjyydestä kirjoittelen myöhemmin paljon lisää vielä, sillä se on ollut vuoden 2019 suurin ammatillinen ahaa-elämys ja se tulee olemaan vuoden 2020 suuri muutos meidän perheelle!

Nyt olisi superkiva kuulla juuri sinun viime vuosikymmenen ikimuistoimmat hetket!

// Emmi

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: IG: @emmianniinajansson / FB: @readysteadyflowblog

SINUA SAATTAISI KIINNOSTAA MYÖS:

https://readysteadyflow.vaikuttajamedia.fi/2019/12/31/20-kuvaa-meidan-jouluviikolta/

https://readysteadyflow.vaikuttajamedia.fi/2019/12/16/joulukuinen-viikonloppu-meidan-perheessa/

https://readysteadyflow.vaikuttajamedia.fi/2019/12/09/meidan-poikien-harrastukset/