Siitä on nyt reilut kaksi viikkoa, kun jouduin rikoksen uhriksi. Poliisi tutkii tapausta nimikkeellä raiskauksenyritys, vaikka ensisijaisesti minusta tuntuu, että minut yritettiin tappaa kuristamalla. Tämän hetkisen tutkintanimikkeen syy johtuu hyökkääjän sukupuolesta, asennosta, jossa hän minua kuristi ja siitä, että tapahtuneeseen liittyy myös haaroväliin kajoaminen kädellä kuristamisen lisäksi. Koko tarinan voit lukea täältä: Elämäni kamalin kokemus: Tuntematon mies hyökkäsi kimppuuni kävelylenkillä. Tässä tekstissä kerron teille, miten hyökkäys on vaikuttanut mieleeni ja kehooni.

Rehellinen kuvaus oireilusta

Ensimmäiset päivät vain tärisin, vapisin ja itkin.

Turvallisuudentunteeni katosi kokonaan, eikä ole palannut.

Ensimmäisen viikon ajan hyökkäys oli mielessäni 100% kaikesta ajasta. En pystynyt miettimään mitään muuta. Näin hyökkäyksen jatkuvasti mielessäni, tahtomattani. On raskasta elää hyökkäystä joka ikinen minuutti.  Sen lisäksi, että näin hyökkäyksen mielessäni, koin sen. Koin kurkkua kuristettavan, käsiäni ja polviani särkevän ja jalkojani heikottavan.

On ollut vaikeaa olla turvallinen ja tasapainoinen vanhempi, kun mieli on ihan sekaisin.

Henkeäni ahdistaa. Hengitys on pinnallista, syke on jatkuvasti korkea. Sydämeni muljahtelee, se tekee välilyöntejä, rintakehääni puristaa, sydäntäni särkee. Syvään hengittäminen on lähes mahdotonta, tai ainakin todella vaikeaa.

Päätäni särkee. Uni ei tule, vaikka olen todella väsynyt. Pyörin sängyssä monta tuntia. Nukahdan. Herään painajaiseen. Uudelleen nukahtaminen on todella vaikeaa. Unta en saanut ensimmäisinä öinä kerättyä ollenkaan. Seuraavan viikon ajan noin neljä tuntia yössä, parin viikon päästä aloin nukkua noin kuusi tuntia yössä. Edelleen liian vähän. Uni tulee vain, jos olen ihan kiinni toisessa ihmisessä. Yksin nukkuminen on täysin absurdi ajatus.

Aluksi en pystynyt olemaan ollenkaan yksin kotona. Nyt jo pieniä hetkiä, ja nekin niin, että kierrän ikkunasta toiselle katsomassa, näkyykö mitään epäilyttävää. Ovien lukot tarkistan jatkuvasti. Vessojen pienet verhottomat ikkunat olen peittänyt. Joku kättä pidempi kulkee kotonakin liikkuessani huoneesta toiseen mukanani, kun olen yksin. Yksin ollessa en voi oleskella lainkaan huoneissa, joissa ei ole pakoreittiä ulos.

Pääni on kehittänyt kaikenlaiset pakosuunnitelmat, taistelusuunnitelmat ja kauhuskenaariot. Olen varautunut kaikkeen niin hyvin kuin mahdollista. Ulkona en liiku yksin. Ja kun liikun, mukanani on aina pieni hiussuihke (tämän vinkin sain, kun en heti päässyt hankkimaan pippurisumutetta tms.). Varmistan aina jollekulle, moneltako minun tulisi viimeistään olla kotona ja olen todella tarkka lasten kotiintuloajoista. Kun olen autossa, puhun puhelimessa ja kun astun sisälle kotiin, puhun mieluiten puhelimessa. Haluan olla livetilassa jonkun kanssa, jos jotakin tapahtuu.

Lapset ovat kärsineet tästä. Emme ole ulkoilleet normaalisti. Olen hysteerinen ovien lukitsemisen suhteen. Lapset eivät enää saa avata ensimmäisenä ovea. Lapset ovat kärsineet minun mielentilastani. Olemme kerranneet lasten kanssa kaikki mahdolliset asiat tuhmiin ihmisiin liittyen, mitä nyt voi vaan lastentasoisesti keskustella.

Ensimmäisinä päivinä en voinut ajaa autolla ollenkaan. Sen jälkeen, ja edelleen, tarkistan aina auton takakontin ja takapenkit taskulampun kanssa.

Ensimmäiset kaksi viikkoa pesin kasvot silmät auki ja kurkin koko ajan taakseni. Suihkussa myöskään en voinut sulkea silmiäni. Iltaisin odotin, että väsymys sulkee silmät… Pelko siitä, että joku on takanani ja käy kimppuuni, on ollut valtava.

Kun mies yritti hieroa jumittuvia hartioitani, en kestänyt takanaoloa, sillä mielelleni takanoleva ihminen on tietenkin aina se kuristaja, vaikka tiedänkin, että siellä on vain mieheni, joka yrittää helpottaa oloani.

Kaikki rasahdukset, kaikki tuntemattomat ihmiset, lähestyvät autot ja oudot äänet ovat mahdollisia uhkia. Säpsähtelen, jähmetyn, kuuntelen, pelästyn oikeastaan kaikkea.

En missään nimessä voi käydä yksin suihkussa/saunassa.

Ensimmäisen viikon ajan näin kummallisia näkyjä, mm. hirviöiden päitä ihmisten päiden tilalla, myös mieheni pään tilalla.

Kun tulen kotiin yksin tai lasten kanssa (niin, että kotona ei ole muita aikuisia), tarkistan kaikki kaapit, sängyn alustat, sängyt, viltit, vaatehuoneen… Ja tottakai ennen nukkumaanmenoa sama setti.

Syöminen oli vaivalloista ensimmäisen viikon, puolitoista. Aluksi tuntui, että kurkusta, jota on kuristettu, ei voi laittaa ruokaa alas. Myös ruokahalu oli olematon. Oksetti.

Opiskelusta, työnteosta, loogisesta ajattelusta, pitkäjänteisestä tekemisestä ja lasten kanssa läsnäolosta ei tullut yhtään mitään. Edelleen ne tuottavat vaikeuksia. Tehokkuus ja luovuus ovat poissa.

Tapahtumaillan jälkeinen reilu viikko on hämärän peitossa. Erillisiä muistoja tuosta ajasta ei juuri ole.

Kun liikun julkisilla paikoillla, pälyilen ympärilleni jatkuvasti. Kun istun johonkin julkiseen paikkaan, valitsen aina paikkani seinän vierestä ja niin, että pako-ovi on lähellä.

Pelästyn, jos minulle soitetaan vieraasta numerosta. Hyvä kun uskallan edes vastata.

Tunteet, joita olen käynyt läpi näiden viikkojen aikana, ovat olleet pelko, viha, ärsytys ja lamaantuminen. Aaltoillen.

Kysyn koko ajan mielessäni kysymystä: MIKSI?

Nyt, kun hyökkäyksestä on reilu kaksi viikkoa, on rikos mielessäni noin 90% ajasta.

Seuraava teksti, jonka kirjoitan tähän asiaan liittyen, on postaus tämänkaltaisen rikoksen uhrien omaisille. Aion myös tehdä postauksen, jossa pohdin uhriksi joutumista.

// Emmi

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

IG: @emmianniinajansson / FB: @readysteadyflowblog

Olen jo viikon pyöritellyt mielessäni eri teemoja, joista seuraavaksi kirjoittaisin. Kävi kuten Synkät päivät -postauksen aikaan: en vaan voi jatkaa ”normaalisti” kirjoittamista, ellen käsittele täälläkin elämäni kamalinta kokemusta. Sivuutin sitä jo NEPSY-opiskelujani käsittelevässä postauksessa, mutta minusta tuntuu, että tahdon kertoa teille vähän enemmän. Kirjoitin monta eri pituista versiota tuosta illasta ja tapahtumasta, mutta päädyin nyt lopulta jakamaan saman tarinan, jonka kirjoitin tapahtumaa seuraavana päivänä Facebook-kavereilleni. Tämä on siis sensuroimaton ja aito, tapahtuma vielä hyvin mielessä kirjoitettu kokemus elämäni kamalimmalta illalta, 10.1.2020. Myös instagramissani olen avannut tätä tapahtunutta ja siihen liittyviä tuntemuksiani heti hyökkäsillasta lähtien ihan tähän päivään asti.

Hei ystäväni. Haluan nyt kertoa sinulle järkyttävästä ja traumaattisesta tapahtumasta, jonka koin eilen illalla. Kädet ja koko keho täristen tätä kirjoitan. Viimeisen kuukauden ajan olen kävellyt muutamia kertoja viikossa puolen tunnin, tunnin lenkkejä yksin soittaen samalla puheluita. Tämä halu kävelyyn lähti sekin yhdestä ahdistavasta tilanteesta, johon koin kävelyn ja ystävän kanssa juttelun auttavan. Eilen, perjantaina lähdin kotoa klo 19:50 kävelemään puolen tunnin kävelymatkan päähän ja juttelin koko ajan samalla siskoni kanssa. Kun saavutin tuon liikenneympyrän, josta käännyin kotiin, huomasin, että joku mies kävelee normaalia lähempänä minua koko ajan. Minulla oli aavistus, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Lähdin hölkkäämään ja mainitsin siskolleni puhelimeen kovaan ääneen (jotta mies kuulisi), että ”Olen vissiin pukenut vaatteita liian vähän päälle, alan hölkkäämään, jotta saisi lämpöä.” En siis vain kehdannut alkaa hölkkäämään ilman keksittyä selitystä. Myöhemmin, kun mies jäi kauemmas, kerroin siskolleni hiljaa puhelimessa, että pelkään pimeässä, jos joku kävelee liian lähelle ja siksi alan hölkkäämään. Mies läheni ja tein toisen hölkkäpyrähdyksen. Pääsin kauemmas. Lopetin puhelun siskoni kanssa ja soitin äidilleni. Huomasin, että mies lähenee minua koko ajan. Intuitio sanoi, että ”nyt kannattaa lähteä hölkkäämään ja kovaa!”. Koska olin jo lähtenyt kaksi kertaa hölkkäämään miehen edestä, niin ajattelin, että on epäkohteliasta lähteä taas hölkkäämään – ikäänkuin näyttää, että pelkään jotakin hänessä. Päätin siis jatkaa puhelua ja kävellä rivakasti kotiin. En kerinnyt. Yhtäkkiä olin maassa, miehen vasen käsi otti kuristusotteen kaulastani ja oikea käsi työnsi kovaa haaroväleihini vaatteitten päältä. Huusin äidilleni puhelimeen: ”Auta äiti! Auta!”. Kun olin huutamassa äidilleni, että ”Soita hätänumeroon!”, mies kiskaisi handsfreeni irti ja tukki suuni ja sanoi jotakin, mitä en muista enää. Ensimmäisen sekunnin ajan mietin, että onko tämä totta vai vain painajainen. Toisen sekuntin aikana tajusin, että tämä on todellakin totta. Kolmannen sekunnin aikana päätin taistella henkeni edestä. Taistelin. Voitin. Pääsin miehestä irti ja lähdin juoksemaan niin kovaa kuin vain jalkani kantoivat. Oli todella, todella lähellä, että jalkani olisivat luovuttaneet, sillä ne tuntuivat puutuneilta. Päätin, että juoksen kovempaa kuin koskaan. Lähimpään taloon oli ehkä 400 metriä. Matka tuntui ikuisuudelta. En katsonut taakseni kertaakaan, sillä en tahtonut hidastaa matkaani enkä nähdä, missä vaiheessa mies oli, jos hän olisi lähtenyt jahtaamaan minua. Koko alakroppani tuntui märältä ja tunnottomalta, mutta juoksin. Mietin, onko minua puukotettu tai onko minuun isketty jokin neula. Toivoin, että märkä oli vain pissa, joka tietenkin pahasti pelästyessä tuli housuun, eikä verta. Menin ensimmäiseen mahdolliseen taloon. Avasin portin, joka on tarkoitettu eläinten karkaamissuojaksi. Pimpotin, mutta samassa käteni jo kokeili, onko ovi auki – ja se oli! Astuin sisälle ja huusin: ”Hei, onko ketään kotona? Soittakaa hätäkeskukseen!” Ihmiset, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, soittivat hätäkeskukseen, toivat vettä ja paperia ja silittivät. Pian paikalle tulivat poliisit. Heidän kanssaan kävimme tapahtuman läpi ja kävimme poliisiautolla rikospaikalla. Teimme rikosilmoituksen. He veivät minut kotiin. Samana iltana ja tänä aamuna olen jutellut kriisityöntekijän kanssa. Koko yönä en nukkunut ollenkaan. Tärinä, vapina, itku, toivottomuus, huoli, epätodellinen olo – ne ovat nyt elämääni. Vaikka kurkkuuni koskee puristamisen jälkeen, käsiini särkee ja polveni ovat ruhjeilla maahan kaatamisen jälkeen, niin kaikista suurin menetys on turvallisuuden tunteen menetys. Olen elämässäni kokenut monta asiaa, jotka ovat vieneet turvallisuuden tunteeni: asuntomurto, isäni kuolema, ystävät, jotka ovat laittaneet välit poikki siitä huolimatta, että olen heihin sataprosenttisesti luottanut sekä joulun alla tapahtunut erään tuntemattoman epävakaan naisen järjettömät uhkailut ja haukkumiset, jotka kohdistuivat koko meidän perheeseen. Tämä päällehyökkäys oli se tapaus, jossa romahdin lopullisesti ja tuntuu, että en enää jaksa. En jaksa enää sitä, että minun turvallisuuden tunnettani uhataan näin rankasti. Olen mielestäni täysjärkinen ja sopivan varovainen nainen. Olen aina ihmetellyt, miten jotkut pystyvät matkustamaan vaarallisinakin pidettyihin maihin ilman minkäänlaisia uhkia tai vaarallisia tilanteita. Ei tarvitse jatkossakaan haaveilla yksin tehtävistä ulkomaanmatkoista, sillä minun päälleni käytiin rajusti pienen kaupungin taajamassa perjantai-iltana klo 20:45 kävelytiellä, jossa on katulamput! Hyvä, jos nyt uskallan autoa edes lähteä ajamaan tai liikkua missään ikinä koskaan enää yksin. Turvallisuudentunne on tällä hetkellä 0%. Sen uudelleen rakentaminen tuntuu erittäin raskaalta ja epätodelliselta ajatukselta.

Jos luitte Synkät päivät -postauksen ja tämän postauksen, niin varmaan voitte jo osata arvata, että meneillään on elämäni vaikein vuodenvaihde. Avaan tunteitani, ajatuksia ja pohdintaani enemmän myöhemmin täälläkin. Tällä hetkellä olen niin järkyttynyt. Elän keskellä kauhuleffaa, enkä ole mielestäni tehnyt yhtään mitään, mikä tähän asemaan minut olisi voinut saattaa.

// Emmi