Toivepostaus: Meidän perheen päivärytmi
0
Tänään kirjoittelen teille meidän päivärytmeistä. Sain aiheen lukijatoiveena noin kuukausi sitten. Tämä kirjoitus voi olla minullekin kiinnostava kirjoittaa, sillä en ole asiaa kovin syvästi aiemmin pohtinutkaan. Meillä on suht rento rytmi, eikä vilkuilla kelloa minuutintarkasti.
Esikoisen vähäuniset ensimmäiset vuodet
Vaikka ajattelinkin, että lapsen kanssa joku tietty rytmi voisi olla hyvä, emme koskaan sitä saavuttaneet esikoisen kanssa. Esikoinen kärsi valtavista refluksi- ja allegiaoireista ensimmäiset kaksi vuotta, joten tuskaisessa arjessa ei mitään rytmiä päässyt syntymään. Vauvavuotena esikoinen nukkui pienen pieniä pyrähdyksiä silloin tällöin, huutaen ja tuskaillen suurimman osan valveillaoloajastaan. Ja kun hän nukkui, niin me todellakin vaalimme hänen untaan. Annoimme pienen sairaan pojan nukkua juuri silloin, kun hän kivuiltaan sai nukuttua ja juuri niin pitkään kuin nukutti. Toki välillä oli pakko herättää sovittujen menojen takia, mutta muuten menimme täysin esikoisen ja hänen olonsa ehdoilla. Päiväunet ja yöunet molemmat koostuivat pitkään vain 10 minuutin pätkistä, joten silloin, kun hän nukkui pidempiä pätkiä, niin voitte varmaan arvata, että tahdoimme itsekin nukkua, emmekä miettiä mitään tiettyjä rytmejä.
Esikoinen jätti parivuotiaana päikkärit pois, mutta silloin tällöin nukahteli kuitenkin esimerkiksi autoon, jos sopivasti oltiin liikkeellä. Tämä sama on toistunut niin keskimmäisen kuin kuopuksenkin kohdalla. Kaikki he ovat jättäneet päikkäreitä pois parivuotiaana.
Keskimmäisen vähän paremmat ensimmäiset vuodet
Meillä keskimmäinen kärsi myös allergioista ja refluksista, kuten isoveljensä, mutta vain lievempänä. Hänen kanssaan unitarina menee melko samanlaisesti kuin esikoisenkin kanssa, mutta hän nukkui asteen paremmin, niin yöllä kuin päivällä. Asteen verran tarkoittaa minun kielelläni siis sitä, että jos heräämisiä ei nyt ihan 10 minuutin välein tullut tuota kahta vuotta putkeen, niin ainakin puolen tunnin, tunnin välein. Ja tästä voi jo päätellä, että oikeastaan yhtä väsyneitä olimme kuin esikoisen kanssa. Väsymykseen liittyi heräilyjen lisäksi isäni kuoleman sureminen sekä oman terveyden rakoilu. Vaikka olisimme halunneet suojella keskimmäisen unia ihan yhtä paljon kuin esikoisen, emme pystyneet siihen, sillä esikoisen kerhoon viemiset ja hakemiset hyvin usein katkaisivat keskimmäisen unet. Meillä ei siis edelleenkään ollut rytmiä lapsilla.
Kuopuksen unet eivät katkea sairauteen vaan viemisiin ja hakemisiin
No, entäs sitten tämä terve kuopus? Hänen kohdallaan varmaan saimme päivärytmin onnistumaan? Ehei, emme saaneet! Vaikka sitä hieman yritimmekin, niin epäsäännölliset viennit ja haut katkaisivat todella usein kuopuksen unet. Ennen eskaria keskimmäinen kävi kerhoa, joka oli aluksi klo 9-12, ja sitten myöhemmin klo 13-16. Esikoisen koulu taas loppui joko klo 12 tai 13. Ja kaikki viennit ja haut meidän piti suorittaa, sillä emme asu kovin lähellä kerhoa ja koulua (tai ainakaan niin lähellä, että logistiikka olisi tuolloin toiminut hyvin vientien ja hakujen suhteen). Ja koska meidän pojat käyvät yksityistä koulua, ei kaupunki tarjoa koulukyytiä, vaan kuskaukset hoidetaan itse. Vasta kolmannella luokalla saa lapsi itse kulkea pyörällä/kävellen kouluun.
Niin keskimmäisen kohdalla aikoinaan kuin kuopuksen vauvavuotenakin, isompien poikien iltaharrastukset ovat vaikeuttaneet iltapäivä/iltapäikkäreiden ottoa säännöllisesti, sillä harrastukset ovat saattaneet olla kaikkea klo 16 ja 20 välillä! En siis millään ymmärrä, että miten suurperheet saavat päiväunia tarvitseville lapsille säännölliset unet, jos kuskauksessa on isompien lasten kerhot, koulut ja harrastukset.
Ei tarkkaa rytmiä edelleenkään
Tämän pitkän alustuksen jälkeen voimme todeta, että meillä ei koskaan ole ollut kunnon rytmiä pojilla, eikä ole nytkään. Periaatteita meillä kuitenkin on, ja voin niitä avata seuraavaksi. Tärkein on, että haluamme varmistaa, että lapsi saa riittävästi unta. Tärkeää on myös tietää asia, että lasten unentarpeessa on hieman eroavaisuuksia kuten aikuistenkin kohdalla on; ainakin minusta tuntuu, että meillä kaikki lapset ovat aina tarvinneet unta vähemmän kuin yleiset kriteerit sanovat. Väsymyksen huomaa todella helposti lasten käyttäytymisestä. Pyrimme lastentahtisuuteen ja heidän toiveidensa kuunteluun. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että makuuhuoneen ovi ei sulkeudu TASAN kello jotakin, vaikka lapsi jäisi yksin huutamaan läheisyyden puutetta. Me mieluummin annamme sitä läheisyyttä vielä sen 5 minuuttia ja saamme tyytyväisen lapsen nukkumaan mielellään. Periaatteenamme on myös opettaa lapsia itse tunnistamaan väsymyksen piirteet ja haluamaan itse nukkumaan sopivaan aikaan. Tässä olemmekin onnistuneet 99 prosenttisesti. Siis hyvin usein lapset itse sanovat, että nyt väsyttää, mennään nukkumaan. Mutta ei ihan aina mene näin täydellisesti: joskus heitä väsyttää ja kränättää, mutta heitä ei huvita mennä nukkumaan. Joskus joudutaan myös aloittamaan unitoimet hieman aiemmin kuin he itse tahtoisivat, jos tiedämme, että aamulla on tosi aikainen herätys. Kuitenkin pääsääntöisesti nukkumaan menot menevät sujuvasti ja yhteisymmärryksessä.
Me olemme saavuttaneet meille sopivan rentouden nukkumaanmenoissa. Jos olemme vaikka kylässä tai jossakin menossa, niin meillä ei ole minuuttikiire kotiin, jos huomaamme, että lapset jaksavat hyvin. Sitten seuraavana iltana varmaan menemmekin aiemmin nukkumaan. Mielestäni opetamme näin joustavuutta ja itsensä kuuntelua, kun emme anna kellonaikojen määrätä arkeamme liian tarkasti niissä asioissa, joissa ei ole pakko (koulun alkamisajat ym. ovat tietenkin asia erikseen). Tiedän, että on varmasti lapsia, jotka todella tarvitsevat tarkat rutiinit kellonaikoineen nukkumisissa, mutta meidän onneksemme meillä ei semmoisia lapsia ole, sillä en tiedä, miten se edes onnistuisi, sillä itse emme tykkää myöskään joustamattomista rutiineista.
Mihin aikaan meillä mennään nukkumaan?
Jos meiltä kysyy, että mihin aikaan meillä mennään nukkumaan, niin vastaan välillä, että kuuden ja yhdentoista välillä, heh 😀 Mutta joo, vaihteluväli ei yleensä ole näin suuri, selitän hieman.
Kuopus ei yleensä enää nuku päikkäreitä. Mutta silloin, jos nukkuu, niin yöunet viivästyvät alkamaan ysin viiva yhdentoista välille. Ja kyllä, vaikka päikkärit olisivat tapahtuneet sen perinteisen klo 12-14 välillä. Ja pakko on myöntää, että kun minä olen yksin lasten kanssa yh-viikkoa viettämässä, lapset valvovat myöhempään. He jotenkin eri tavalla tarvitsevat läheisyyttä, rauhassa kirjojen lukemista jne., ja yleensä sitä saa helpoiten illalla. Minä en myöskään niin nauti yksinolosta, joten minulle on ihan ok, että lapset valvovat kanssani hieman pidempään. Nyt kun muistelen, niin melkeinpä parhaat keskustelut meillä on isompien lasten kanssa ollut juurikin näinä myöhäisinä iltoina, kun kuopus jo nukkuu ja me jutellaan sohvalla syvällisiä.
Jos nyt jotakin juuri tämän hetken kellonaikoja teille heittäisi, niin voisi sanoa, että kuopus menee nukkumaan ilman päikkäreitä klo 18-20 välillä ja isommat 19-21 välillä. Joskus kuitenkin valvotaan kaikki vielä kympin aikaan 🙂 Me olemme tyytyväisiä rentouteen ja sen tuntuu sopivan meidän perheelle. Me nautimme siitä, jos lasten nukkumaan menon jälkeen kerkiämme jutella hetken miehen kanssa kahdestaan, mutta yhtälailla nautimme siitä, että saamme viettää viimeisenä valvovan lapsen kanssa rauhallista yhteistä aikaa muiden jo nukkuessa.
Meillä iltapuuhiin kuuluu hieronta ja iltasatu, mutta sama rentous toimii siihenkin: jos lapsi tahtoo mieluummin vaikka rauhoittua maalaamalla vesiväreillä, hän saa sen tehdä. Ja joskus pelkkä pitkä kainalopaikka sohvalla on tarpeeksi, eikä lapsi kaipaa satua.
Me olemme tottuneet tähän rytmittömyyteen, joten emme osaa kuvitella muutakaan. Jotkut lapset saavat ehkä turvansa siitä, että he tietävät, että sänky kutsuu klo 19, oli oma väsymys mikä tahansa. Meidän mielestä yhtä lailla turvaa lapselle voi tuoda se ajatus, että he tietävät, että väsymyksen tullessa he pääsevät heti nukkumaan rauhaisaan omaan huoneeseen. Siihen turvan tunteeseen ei välttämättä kelloa tarvita. Esikoisen ollessa noin parivuotias kasvatustapamme olivat hyvin erilaiset ja me suorastaan pakotimme esikoista sänkyyn (ja se oli ihan kamalaa – yrittää pitää kaksivuotiasta pakolla sängyssä!). Nyt meidän parivuotias kuopus tunnistaa väsymyksen itse paljon paremmin kuin esikoinen ja keskimmäinen samassa iässä ja tykkää nukkumaanmenosta. Meille on tärkeää luoda nukkumaanmenosta lapsille ihana ja kiva juttu, jota he itse odottavat. Vierastan muutenkin ajatusta, että olisi IHAN PAKKO tehdä jotakin. Tiedän, että tällaisilla lapsuuden pakko-jutuilla voi olla kohtalokkaita seurauksia myöhemmin (mieti vaikka sitä, miten ”pakko syödä lautanen tyhjäksi” -kasvtustapa on tässä yhteiskunnassa saanut aikaan aika monta siementä syömishäiriölle…).
Aamuvirkkuja kaikki pojat
En muista montaakaan kertaa elämässämme, että olisimme joutuneet aamulla herättämään poikia mihinkään, eli aamuvirkkuja ovat kaikki poikamme! Esikoinen herää klo 06-07 välillä, keskimmäinen 06:30-07:30 välillä ja kuopus 06-08 välillä. Aamuista en osaa sen tarkemmin sanoa rytmin kannalta – ne pyörähtävät käyntiin silloin, kun lapset heräävät. Ehkä jos joutuisimme herättelemään poikia kouluun, niin joutuisimme miettimään rentoa nukkumaanmenoa uudestaan, mutta nyt kun heräämisen kanssa ei ole mitään ongelmaa, niin luulen, että pojat saavat tarpeeksi unta näinkin. 🙂
Millainen päivärytmi teillä on? Kerro kommentissa, kuinka tarkkoja teillä ollaan nukkumaanmenoajoissa? Ollaanko me ihan hulluja, kun emme katso kellosta tarkkaa aikaa lasten nukkumaanmenolle?
// Emmi
NÄHDÄÄNHÄN MUUALLAKIN:
IG: @skribentti / FB: @readysteadyflowblog
SINUA VOISI KIINNOSTAA MYÖS:
JOS OLISIT KAKSIVUOTIAS, NIIN MIHIN PIILOTTAISIT AUTON AVAIMET?
Jos olisit kaksivuotias, niin mihin piilottaisit auton avaimet?
Se tapahtui taas: jotakin hieman poikkeavaa järjestyi juurikin miehen työmatkaviikolle! Tällä kertaa se oli automme molempien avainten katoaminen (ja vähän muutakin). Olimme pyörien varassa kotona kolme päivää. Paitsi että esikoisen pyörästä puhkesi kumi ja minulla oli orastava flunssa, joten suuri liikunta viikonloppuna ei tullut kyseeseen kohdallani… No, kerrataanpa hieman, lukaise postaus, jos arkinen paasaus kiinnostaa 😀
Joka kerta jotakin!
Meinasin kirjoittaa tähän ensin, että JOKA kerta, kun mies on työmatkalla, meillä tapahtuu jotakin epäonnista, mutta sitten peruinkin sanani, koska varmasti on ollut näiden parin vuoden sisällä myös matkoja, joiden aikana ei ole tapahtunut mitään suurempaa epäonnista, mutta niitä viikkoja ei vain niin hyvin muista kuin yllättävien tapahtumien viikot. Niinhän se ihmisen mieli toimii… Kuitenkin, voin sanoa, että kun meillä tapahtuu jotakin epäonnista, niin hyvin todennököisesti se tapahtuu miehen työmatkaviikolla. Kun näin sanon, en ehkä valehtele.
Mitä kaikkea matkaviikkojen aikana on sitten tapahtunut? No, aloitetaan ilmeisimmästä: kipeyksistä. Meillä ollaan kipeitä kerran, pari vuodessa (joskus oli jopa parin vuoden tauko!), ja ne kaikki kerrat nyt näiden parin vuoden aikana ovat sijoittuneet miehen matkatyöviikoille. Muistan sen yhden yön, kun mies oli lähtenyt päivällä matkalle ja kuopus alkoi oksentamaan heti ensimmäisenä yönä… Pari muuta kipeyttä ovat olleet flunssia, mutta onneksi niistä ei ole ollut mitään muuta oikeaa haittaa kuin se, että yöt ovat menneet tukkoisen kuopuksen kanssa pyöriessä ja yskää kuunnellessa (toki sinällään iso juttu, kun ei saa nukuttua). Ja oma jaksaminen flunssassa ei tietenkään ole ollut mikään paras, kun arkea yksin pyörittää, mutta vitamiinit auttavat aika hyvin terveeksi nopeasti, jos niitä vain muistaa ottaa.
Kipeyksien lisäksi meillä tosiaan on tapahtunut kaikkea muutakin mielenkiintoista… Talvella kerran putket jäätyivät ja veden tulo siis loppui päiväksi, kerran terassin ovi meni rikki niin, että pari tuntia sitä yritin korjata miehen videopuheluohjeilla, että saisin sen edes kiinni. Ja autot ovat monta kertaa jättäneet käynnistymättä, syynä x, y ja tiedostamaton (niin, siis vaikka avain on ollut tallessa, heh!). Kaikkea ei edes pysty muistamaan 😀 Saan kiittää kyllä apukäsiä näissä tilanteissa. Aina ei apua ole voinut saada tai en ole kehdannut pyytää, mutta usein olen saanut apuja. Yhden kerran muistan, kun heräsin aamulla ja olin jo kovin menossa keittämään kahvia, mutta sähköä ei tullut. Mies oli unohtanut kertoa, että hänelle oli tullut sähköyhtiöstämme viesti, että sähkökatkos kestää juuri tuona päivänä koko aamupäivän! Tunnustan, että siinä lähti kyllä vähän vihaista viestiä miehelle… Hän oli kuitenkin jo pari viikkoa tiennyt tuon asian…
Flunssa ja avaimet
Niin kuin kerroinkin alussa, että mitä tapahtui viimeisimmän matkan aikana, minun ja kuopuksen pienen flunssan lisäksi siis ne avainten katoamiset… No, nyt kun tätä kirjoitan, niin voin paljastaa, että molemmat avaimet ovat löytyneet, huh! Toinen löytyi lauantai-iltana keskimmäisen sängyn alta ja toinen löytyi tiistaina rattaiden irroitettavasta osasta.Toinen oli siis lasten jäljiltä, ja toinen meidän jäljiltä.
Avain hukkui siis viime viikon torstai-iltana, jolloin oli toisella puolella kaupunkia keskimmäisen kaverin synttärit, joihin emme olisi kerinneet avaimen etsimisen takia enää pyöräillä. Meinasi jäädä nuo synttärit välistä, mutta ilmoittaessani poikani poisjäännistä tasan klo 18 kun synttärit alkoivat ja minä luovutin avaimen etsimisen kanssa, pojan kaverin äiti tarjoutui hakemaan poikamme juhlimaan! Aivan ihanaa! Meidän onneksemme juuri näihin kolmeen päivään ei sattunut mitään muuta ihan-pakko-mennä-autolla-reissuja, mutta pyöräilykilometrejä (sateessa) tuli yhteensä koko perheelle aika monta kymmentä kilometriä. Onneksi pojat olivat reippaita! Minä ja kuopus ei haluttu flunssan takia väsyttää itseämme kovasti pyörällä tai kävellen pitkiä matkoja, oltiin aika väsyneitä, joten keskimmäisemme kummitädin pojan yksiveesynttäreille osallistuivat vain isommat pojat, jotka reippaasti lahja, kortti ja tekemämme muffinit repussa pyöräilivät myös juhliin koulun ja eskarin ja muiden menojen lisäksi. Mennessään sinne esikoiselta puhkesi kumi pyörästä, mutta onneksi avulias juhlavieras toi poikamme takaisin kotiin. Kaikkea sitä tapahtuukin, kun paljon touhuaa!
Jaoin tätä episodia instagramissani jonkin verran, ja sain seuraajiltani mahtavia vinkkejä, joiden avulla he ovat löytäneet kummasti omia kadonneita esineitä. Ajattelin, että voisin jakaa teille tännekin nämä kaikki paikat, joista minulle vinkattiin, jos vaikka joskus teillekin sattuisi tilanne, että joku suht tärkeä tavara olisi kadonnut… Vai sattuuko teille koskaan sellaisia? 😀 No, tässä kuitenkin varalta lista:
Kun jotakin tärkeää on lapsiperheessä hukkunut, tsekkaa ainakin nämä paikat
reppu (myös sisätaskut ja istuinalustan takaa), lapsen oma laukku (myös laukun vuorikankaan alla voi olla, jos kangas on rikki), treenikassit, pönttö (tämä vaihtoehto on hankala, jos häviämisestä on aikaa… 😀 ), pyykkikori, lelulaatikot, kaikki kengät ja varsinkin kumisaappaat (ja vieläpä ihan varpaissa asti voi olla!), pesukoneet, vaunujen tavaratilat, patterinvälit, vaatekaappi, lelut, joissa jokin jemmamahdollisuus, takkien taskut, patjan alla, sängyn alla (myös siellä ihan perällä voi olla!), keittiön alakaapit ja välinelaatikko, pakastin, mikro, sänkyyn pedatun tyynyliinan/pussilakanan sisällä, auton takakontti, virtalukko, auton katto,…
Ystäväni Hanna neuvoi viisaasti: ”Paras neuvo on, että katso uudestaan sieltä, mistä olet jo katsonut!”
Sain niin paljon viestejä ja kommentteja, että oli ihan kiva huomata, että emme olleet ainoa lapsiperhe, joka oli joskus hukannut avaimia! Nyt olisi tosi herkullista kuulla, että mistä kaikista paikoista teillä on löytynyt pieniä, mutta tärkeitä esineitä? Ihan vain vastaisuuden varalta, tai sitten, jos nyt sattuisi joltakulta teillä olemaan juurikin tällä hetkellä avaimet hukassa… Pistäkää siis kommenttia alas ja kertokaa oudoimmat tai yleisimmät hukkapaikat? Ja vähintäänkin, jos olette kohtalontovereita, niin painakaa postauksen sydäntä 🙂
// Emmi
NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:
IG: @skribentti / FB: @readysteadyflowblog
SINUA SAATTAISI KIINNOSTAA MYÖS:
10 VINKKIÄ ARKEEN TYÖMATKALESKELLE