Harmikseni en saanut tällä kertaa painaa täällä blogin kirjoitusohjelmassa ”kaupallinen yhteistyö” täppää. Meinaan miten hienoa olisi kirjoittaa tästä supersankaritarina, jossa joku tuote tai palvelu olisi pelastanut meidät, niin: hiiriltä! Siitä tekstistä olisi tullut suoranainen ylistysteksti ja iso taakka olisi valahtanut hartioiltani tuotteesta tai palvelusta kirjoittaessani. Olisin voinut luottaa siihen, että on hyvin epätodennäköistä, että enää koskaan tähän taloon tulisi hiiriä.

Mutta niin, se totuus on toinen. Vaikka olemmekin erittäin vieraanvaraisia ja rakastamme sitä, että saamme ystäviä kylään, niin hiiriä emme koskaan ole halunneet vieraiksi. Mutta ne vaan tulivat 😳 Sankoin joukoin ja koko syksyn, talven, kevään ja vielä kesälläkin (miettikää, kesäkuussa!). Käsittämätöntä. Vaikka en vihaa kovin arjessa tunnekaan enkä miellä itseäni vihaiseksi ihmiseksi, niin voin ylpeästi sanoa vihaavani hiiriä. Terapeuttini sanoi, että tämä viha hiiriä kohtaan on oikein tervetullutta kaltaiselleni empaatikolle.

Ensimmäiset hiirenkorvat

Miten ne ensimmäiset hiirenkorvat sitten tupsahtivat meille? Se ei ollut kevät ja koivu, vaan syksy ja pahvilaatikko. Oltiin tilattu verkkokaupasta ruokaa ja kun avattiin laatikko, huomattiin, että laatikon ruuat olivat kelvanneet jollekin pienemmälle syöjälle. Sen jälkeen alettiin huomaamaan hiirenkakkaa kotimme monissa eri paikoissa ja niitä tuhojakin löytyi paljon. Mies oli paljon öitä töissä, ja muistan, kun nukuin (tai siis valvoin…) niin isot valot päällä kuin mahdollista (jotta vieressä nukkuva tyttö sai nukuttua), sängyn vieressä pitkävartiset kumisaappaat ja harja. Kuuntelin rapinoita, metsästin hiiriä, siirtelin tavaroita ja huonekaluja keskellä yötä ja itkin ällötyksestä. Makkarissamme oli hiiriä. En saanut nukuttua. Olin ärsyyntynyt, vihainen ja huolissani. Vaatteitamme syötiin, sängyssämmekin oli käyty, kaikki mahdolliset vähänkään avoimemmissa tiloissa olleet ruuat syötiin. Hiiret todella olivat ottaneet kotimme valtakunnakseen. Yök, yök, yök. Yllätyksellisyyttä oli liiakseen: inhotti kurkata sohvan alle tai avata laatikkoja tai käydä saunassa, koska koskaan ei tiennyt kurkkasiko sieltä hiiri vai vain sen jätökset.

Kerran tulimme yömyöhään reissusta ja käytännössä kaaduimme suoraan sänkyyn. Aamulla tuli huomattua, että sänky oli täynnä murusia ja hiirenkakkaa. Siitä mentiin sitten aika nopeasti pesulle… 😯

Ostimme hiirenloukkuja: kotelomallisia ja normaaleja. Laitoimme evääksi loukkuun omia ruokajämiä kuten siemennäkkäriä ja juustoa. Vaihdoimme jossain vaiheessa loukkuun kaupasta ostettavan tahnan. Ostimme kaksi ”sirinälaitetta”. Toisen sijoitimme talon alapohjaan, toisen makkariimme. Hiiriä loukutettiin syys-kesäkuun aikana 8 kappaletta. Olen kauhuissani, kun mietin saapuvaa syksyä. Taasko talomme vallataan?

Mies on käynyt läpi kaikki mahdolliset talon kohdat, joista hiiri voisi päästä ja olemme tehneet pieniä rakenteellisia toimenpiteitä, jotta hiiret eivät löytäisi reittiä enää sisälle.

Hiiri on kirosana

Tämän kokemuksen jälkeen hiiret eivät enää ole todellakaan söpöjä otuksia enkä tykkää edes sanasta ”hiiri”. Se on meillä kirosanaan rinnastettava sana. En tykkää enää hiiripehmoleluista enkä hiirifiguureista. Olen menettänyt monien kuukausien yöunia hiirten takia ja olemme menettäneet satasten edestä tavaraa. Ällöttää ja oksettaa. Vaikka muuten maalla onkin ihan mukavaa, niin tämä ei kyllä todellakaan ole ollut se ”mukavaa”-osuuteen menevää millään tavalla. Edes edelliset asukkaat eivät meitä tästä osanneet varoittaa.

Jos sinulla on hyppysissäsi joku ihmevinkki tai -tuote, niin ilomielin kuulen siitä! Ja jos ei ole ihmeitä, mutta vertaistuellista asiaa, niin anna palaa vaan: kommenttikenttä on auki!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

Tässä reilun vuoden, kohta puolentoista vuoden ajan, kun ollaan asuttu täällä uudella paikkakunnalla, ollaan kohdattu monen monta kertaa kysymys: ”joko olette kotiutuneet?”. Ja tämä onkin tosi tärkeä kysymys. Ensimmäisenä vuonna ei voitu puhuakaan kotiutumisesta, mutta täällä vuoden kierron nyt asuneena voin tuntea jonkilaisia kotiutumisen tunteita.

Talossa mikään muu kuin maisema ei tuntunut miellyttävältä, kun tänne muutettiin. Joten tiesin jo silloin, että kotiutumisesta tulee pitkä matka, jotta saamme ”omaa fiilistä” taloon. Remppaa on vuoden varrella tehty, mutta edelleen tosi paljon on kesken (ja tulee varmaan aina olemaan vanhassa omakotitalossa…). Rempan edistyminen on ollut yksi kotiutumisen tunteen kirittäjä, kun vanhojen asukkaiden jäljet poistuvat silmistämme 😀

Toinen syy kotiutumisen takana on oma henkinen muutos: valtavan keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden hyväksymisen opettelu. Meillä on remppakamoja siellä täällä, puoliksi revittyjä tapetteja seinillä, muuttolaatikoita yläkerrassa ja talon saunalla, pihatyöt tekemättä… Kaikkea ei kerkiä, tai vaikka kerkiäisi, niin sitten ei kerkiäisi yhtään mitään muuta koko elämässä. Eli ollaan valittu tehdä muutakin kuin rempata ja kunnostaa, joten tämä päätös ja kypsyminen on sitten vaikuttanut myös kotiutumiseen. Ollaan päästetty paljosta irti ja pystytty löytämään koti täältä, jossa oma perhe asuu.

Kun pohdin kotiutumista, voin todella sanoa kotiutuneeni tähän paikkaan, kylään, mutta en ehkä vielä täysin tähän taloon. Eli prosessi elää. Nykyään vieraillessani Riihimäellä, ei rinnassa läikähdä enää niin lämmin haikeus kuin heti muuton jälkeen Riihimäellä käviessä, vaikka jotain siellä tietenkin läikähtää edelleen. Entinen kotikaupunki on entinen kotikaupunki aina ja sinne liittyy paljon erilaisia tunteita. Kyläläiset täällä pikkukylässä ovat ottaneet meidät oikeasti tosi ihanasti vastaan ja siitä iloitsen suuresti! Olemme tutustuneet muutamiiin ”naapureihin” (edelleen naurattaa tämä, että täällä naapuri voi tosiaan asua muutaman kilometrin päässä) ja nuorimmat lapset ovat löytäneet aivan ihania ystäviä itselleen! Lasten sosiaalinen elämä alkaa tuntua jo ”normaalilta”, eli että nähdään koulun jälkeen, lomilla, yökyläillään ja kyläillään puolin ja toisin ja harrastuskuskauksia voidaan jakaa lasten vanhempien kesken. Siis se jos mikä on äitinä upeaa nähdä: lapset iloitsevat ystävien kanssa vietetystä ajasta! On täällä myös sellaisia ihmisiä, joiden kanssa mahdollisesti kaveruus voisi syventyä ystävyydeksi meidän aikuisten osalta. Mutta kiire ei ole, eikä mikään pakkokaan.

Muutama meidän perheestä on myös löytänyt harrastuksia tältä paikkakunnalta tai ainakin täältä läheltä. Kaikki tällaiset arkeen sitovat asiat ovat osaltaan juurruttaneet meitä tänne uudelle paikkakunnalle – olo ei ole enää niin irrallinen. Olemme myös pikkuhiljaa löytämässä toimivaa rytmiä Etelä-Suomessa käynteihin. Siellä siis haluamme edelleen käydä melkeinpä kuukausittain ystäviä tapaamassa ja erilaisissa tapahtumissa ja paikoissa. Olemme hyväksyneet sen, että täältä on moniin tärkeisiin kohteisiin Etelä-Suomessa paljon matkaa. Ja se on vaan ajettava, jos haluaa mennä. Tämänkin hyväksyminen on ollut osa kotiutumista. Olemme joutuneet opettelemaan pikkykylän meininkiä toki ihan kauppareissujenkin suhteen: Kuopion keskustaan on vajaa tunti, joten isommilla ruokaostoksilla ja vaikka rautakaupassa käynti ei ole ihan tuosta-noin-vain-homma. On suunniteltava paljon tarkemmin ajamiset. Samana päivänä ei ole järkeä suhata lapsen hammaslääkäriä, kaupassakäyntiä ja omaa terapiaa eri aikoina, vaan oikeasti menojen yhdistäminen ja suunnittelu on täällä se juttu…

Rakastan tätä kotipaikkaa ja maisemaa ja sen luontoa ja se tuntuu niin omalta. Uskonkin, että pikkuhiljaa talon/piharakennuksen/rannan/pihan muutosten jälkeen kotiutuminen on taas askeleen pidemmällä. Kotiutuminen on paljon myös onnistunut sen takia, että rakkaat ystävät ovat viitsineet/jaksaneet/halunneet ajella meidän luokse tänne korpeen meitä katsomaan!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: