Käytätkö sinä sanoja hyvä ja paha, oikea ja väärä? Onko sinulla usein tapana nähdä asiat mustavalkoisesti? Tai ylipäätään leimaatko paljon ihmisiä, asioita ja tilanteita joksikin?

Kun aloin opiskelemaan NVC:tä (Nonviolent Communication), avautui minulle uusi maailma myös yllä mainittuihin teemoihin liittyen. Kun opiskelin aiheesta, häkellyin suuresti. Minä ainakin tunnustan olleeni leimaaja, niin hyvässä kuin pahassakin. Avaan tässä kirjoituksessa ajatuksiani ja prosessiani.

Jos hyppäät tässä vaiheessa mukaan kirjoituksiini liittyen rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja (RVO) -koulutukseen, niin lukaise ensin kolme ensimmäistä kirjoitusta:

Valmentajavalmennus: viimeiset yhteiset opiskelumetrit

RVO®-koulutus: sukellus tunteiden ja tarpeiden maailmaan

RVO®-koulutus: maailmankatsomuksen muutoksesta, kielestä ja emppatreeneistä

Mitä on leimaaminen ja mitä vaikutuksia sillä voi olla?

NVC:n oppien mukaan leimaaminen ei edistä pitkällä tähtäimellä ihmisten hyvinvointia. Leimaaminen on aina tulkintaa ja se on elämästä vieraannuttavaa vuorovaikutusta. Samanlaista elämästä vieraannuttavaa vuorovaikutusta on myös syyttäminen, loukkaaminen, lannistaminen, arvosteleminen, vertaaminen sekä diagnosoiminen. Ne kaikki ovat myös moraalista arviointia. Näissä kaikissa vuorovaikutustavoissa ihminen keskittyy luokittelemaan, analysoimaan ja määrittelemään vääryyden sen sijaan, että hän pohtisi, mitkä omat tai toisen tarpeet ovat jääneet täyttymättä.

Marshall Rosenberg antaa kirjassa ”Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus” monen monta esimerkkiä siitä, miten samasta tilanteesta voi tehdä niin monia eri tulkintoja, riippuen siitä, mitkä tarpeet ovat leimaajassa täyttymättä. Jos kumppani haluaa enemmän hellyyttää kuin minä hänelle annan, hän on ”ripustautuva”. Jos taas minä haluan hellyyttä enemmän kuin hän antaa minulle, hän on ”torjuva ja tunteeton”. Kun ihminen leimaa toisen joksikin, hän ilmentää Rosenbergin sanoin ”traagisella” tavalla omia arvojaan ja tarpeitaan. Traaginen tarkoittaa tässä dilemmaa, joka ei välttämättä helpota ihmisten välistä kommunikaatiota ja yhteyttä. Dilemma on se, että moraalisen arvioinnin kieltä puhuessaan juuri ne ihmiset alkavat vastustella ja puolustautua, joiden toiminta on meille merkityksellistä. Tai jos he mukautuvat arvoihimme, he tekevät sen luultavasti pelosta, syyllisyydestä tai häpeästä hyväksyessään heille langettamamme tuomion.

Tämä kuva on koulutuksesta korttiharkasta. Harjoituksissa pääsee välillä oikein syvällisesti leimaamisen maailmaan.

NVC:ssä ajatellaan, että ihmiset ja heidän välinen yhteys voi kaikista parhaiten silloin, kun molemmat ilmaisevat itseään rehellisen itseilmaisun keinoin, jakavat omat tunteensa ja tarpeensa, – ja tekevät pyyntöjä (ei vaatimuksia!) toisilleen. Jos ihmiset vastaavat tarpeisiimme pelosta, syyllisyydestä, häpeästä, velvollisuudesta tai kiitollisuuden velasta, ennemmin tai myöhemmin koemme toimintamme seuraukset: toisten hyväntahtoisuus vähenee, jos he ovat mukautuneet arvoihimme ulkoisesta tai sisäisestä pakosta. Myös he kärsivät: he todennäköisesti kantavat meille kaunaa tai menettävät itsekunnioituksensa reagoidessaan pelon, syyllisyyden tai häpeän takia. Ja mitä luulet, tulevatko nämä ihmiset suhtautumaan meihin jatkossa myötämielisesti, jos he yhä uudelleen yhdistävät mielessään meidät pelkoon, syyllisyyteen ja häpeään?

KOHTI UUDENLAISTA KOMMUNIKOINTITAPAA

Marshallin ajatukset leimaamisesta on mielestäni helpompi ymmärtää, kun puhutaan negatiivisista leimoista. Ja kyllä, nyt juuri kirjoitin leiman eli sanan ”negatiivinen”. Että näin helppoa se on olla leimaamatta 😉 Voitte varmaan uskoa, että joko-tai-ajattelua on erittäin vaikeaa välttää, jos siihen on koko elämänsä tottunut. Enkä oletakaan, että NVC:nkään avulla pääsisin kokonaan leimaamisesta eroon. Minulle riittäisi se, että tiedostaisin edes suhteellisen usein tilanteen, kun olen käyttämässä leimaa. Ja voisin sitten tuossa tilanteessa valita, että käytänkö leimaa vai en. Meidän kulttuuriin on rakentunut erittäin syvälle arvottaminen oikeaksi ja vääräksi, hyväksi ja pahaksi, ja se vaatii suurta huomiota poisoppimiseen, jos tahtoisi tuosta tavasta päästä eroon.

NVC:n oppien mukaan ajatellaan siis, että leima voi olla myös ”positiivinen” (ja jep, tämäkin leima 😀 ). ”Positiivinen” leima voi myös olla kapeuttava raami, jolloin koko ihmisen potentiaali ei pääse siinä oikeuksiinsa. Tästä yksi käypä esimerkki lienee ”kiltin tytön leima”. Leimojen, ihan kaikenlaisten sellaisten, avulla voi leimaaja yrittää hallita toista. Leiman kohde voi siis alkaa käyttäytyä leimaamisen seurauksena sillä tavalla, mikä ei täytä välttämättä hänen tarpeitaan ja mikä ei vie leiman kohteen hyvinvointia eteenpäin.

Tässä kuvassa on meidän kouluttajat Iris ja Elisa. Olen suurella kiitollisuudessa saanut kuvata koulutuksen polkua kameran linssin(kin) takaa.

Joskus siis omista leimoistamme – siitä, miten meidät on leimattu – voi tulla itseään toteuttavia ennusteita niin, että alamme toimimaan leimojen ”velvoittavalla tavalla”. – Minun on tehtävä tuo asia, koska olen ”rohkea”, tai en voi tehdä jotain, koska olen ”ujo”. Ja niistä saattaa tulla meille vaatimuksia. Toisaalta taas, jos leimaamme toisen jonkinlaiseksi, niin alamme ikäänkuin hakemaan todisteita sille, että henkilö on sellainen, ja näemme hänet lähinnä noiden leimalasien kautta emmekä suostu näkemään asioita, joissa henkilö toimii meidän antamamme leiman vastaisesti. Leimaamme helposti myös kokonaisia ryhmiä (esimerkiksi kansakunnat) tietynlaisksi. Ja tämä kaikki on usein täysin tiedostamatonta.

Mustavalkoisuutta siis NVC:n mukaan kannattaisi välttää. Ehkä vain ihan pienet lapset voivat hyötyä mustavalkoisesta kielestä, koska he eivät vielä kykene ymmärtämään syvällisesti tunteiden ja tarpeiden yhteyttä. Minulla on myös vielä paljon prosessoitavaa tässä oikea-väärä, hyvä-paha -asiassa. Paradoksaalisesti minä en osaa nähdä tätä mustavalkoajattelua ihan niin mustavalkoisesti 🙂 Voi myös olla, että kun NVC ”asettuu asumaan minussa”, löydän hyvän yhdistelmän kaikkea ennen opittua, NVC:tä sekä intuitiotani. Olen aina ajatellut, että kun intuitioni varoittaa minua jostakin, se osoittaa minulle sen, mikä ei ole minulle hyväksi ja olen silloin leimannut sen ”huonoksi” tai ”pahaksi”. Nyt, kun NVC:tä opiskelee, yritän keikauttaa koko ajattelutavan ympäri, ja ajatella NVC:stä oppimani mukaan, että on vain erilaisia strategioita, jotka joko tyydyttävät tarpeita tai eivät tyydytä tai tyydyttävät enempi tai vähempi. Rakastan NVC:n ajatusta siitä, että kun ihmiset vastaavat tarpeisiimme sydämensä antamisen halusta, se tuo vuorovaikutukseen niin paljon enemmän kuin se, että toinen täyttää toisen tarpeet esimerkiksi pelosta, syyllisyydestä tai häpeästä käsin. Mitä mieltä sinä olet: tahtoisitko sinä, että joku suostuu sinun pyyntöösi tyydyttää tarpeitasi vain sen takia, että sinä haluat hänen suostuvan, vai olisiko kuitenkin rehellinen ”ei” parempi siinä tilanteessa, kun hän ei oikeasti halua suostua pyyntöösi? Ja eikö olisikin ihanaa, että jos toinen sanoo ”kyllä”, niin voisi luottaa siihen, että toinen ihan oikeasti sydämensä tahdosta haluaa sanoa kyllä?

Lähteenä käytetty Marshall B. Rosenbergin kirjaa Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus: Nonviolent Communication

Tästä pääset Savanna ConneXionsin nettisivuille: KLIK!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

Olen nyt opiskellut kolme viikonloppua Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutusta ja odotan innolla tulevaa viikonloppua, kun pääsen taas syventämään tietämystäni ja osaamistani huippuporukan kanssa. Jos et ole tähän asti tätä opiskelumatkaani seurannut, ja haluat sitä seurata, niin kannattaa ehkä lukaista ensimmäisten viikonloppujen jälkeiset tekstit ensin, jotta pääsee tarinan juoneen kiinni paremmin.

Valmentajavalmennus: viimeiset yhteiset opiskelumetrit

RVO®-koulutus: sukellus tunteiden ja tarpeiden maailmaan

RVO®-koulutus: maailmankatsomuksen muutoksesta, kielestä ja emppatreeneistä

Tunteiden (ja tarpeiden) vuoristorataa

Tunteiden ja tarpeiden vuoristorataa, sitähän elämä on. Se on sitä myös tämän tekstin kanssa ollut. RVO -koulutuksesta kirjoittamiseen liittyvä tunteiden kirjo on yllättänyt minut. Sama prosessi, jota kuvasin viime tekstissä, on edelleen käynnissä. Olen epävarma siitä, saanko sanottua kaiken NVC:n oppien mukaisesti ja mietin myös kovasti sitä, saavatko lukijat NVC:stä oikean kuvan kauttani. Näinä epävarmuuden hetkinä muistutan sitten mieleeni sen, että tämä kirjoitus kertoo juuri minun prosessista ja sen kuuluu näyttää minulta. Tänään kerron teille siitä, millä tavalla NVC näkyy jo arjessani.

Kun mietin elämää ennen NVC:n opiskelua ja jälkeen NVC:n opiskelun aloittamista, niin mieli on jo alkanut lohkoa ne osiin ”ennen vanhaan” ja ”nykyään”. Ennen vanhaan tietyissä tilanteissa kysyin kanssaolijalta, että ”miltä tämä sinusta tuntuu?”. Nykyään pyrin selvittämään myös, mitä tarpeita kanssaolijalla on täyttynyt tai ei ole täyttynyt. Ja tämä muutos on nyt juurtunut jo arkeen. Tokikaan tämä ei ole jokaisessa arjen tilanteessa läsnä enkä aina sitä edelleenkään hoksaa selvittää, vaikka se olisikin siinä tilanteessa suotavaa. Mutta huomaan, että se usein tulee jo vähintäänkin omaan mieleen paljon automaattisemmin kuin ennen. Se, miten tuon tarpeen täyttymisen/täyttymättömyyden sanallistaa, hakee usein vielä muotoaan. Jotkut tilanteet ovat mielestäni jopa vähän ärsyttävämpiä kuin ennen, kun oma tietämys on lisääntynyt ja periaatteessa siis tietäisin, miten nyt haluaisin toimia, mutta käytännön osaaminen ei ole vielä niin sujuvaa. Tässäkin asiassa luotan kuitenkin siihen, että harjoitus tekee mestarin! En ole varma, onko oikein sanoa, että NVC:hen kuuluu yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja sovittelu, mutta ainakin voisi sanoa, että NVC:n kehittäjäpsykologin mukaan yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja sovittelu yllättävissäkin hetkissä olisi erittäin suotavaa. Tämä aspekti kannustaa minuakin kertomaan julkisesti rakentavasta vuorovaikutuksesta (vaikka en olekaan vielä valmistunut rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi). Se kannustaa minua myös tarttumaan noihin yllättäviin hetkiin, joissa näen hyvän tilaisuuden käyttää NVC:tä, jopa tuntemattomien seurassa.

Se, että yhä useammin olen pysähtynyt myös omien tunteiden lisäksi omien tarpeitteni äärelle, on lisännyt valtavasti omaa itsetuntemusta. On ollut jotenkin helpompaa olla minä. Ja kun itsetuntemus lisääntyy, on helpompi auttaa myös muita heidän tunteittensa ja tarpeittensa aallokossa. NVC-opiskeluprosessin aikana olen myös huomannut tiettyjä lainalaisuuksia eri tilanteiden ja niihin liittyvien tunteiden ja tarpeiden kesken. Ja kun tulee tietoiseksi näistä korrelaatioista ja/tai syy-seuraussuhteista, on helpompi alkaa muuttamaan kaavaa, jos kokee kaavan muuttamisen tarpeelliseksi. Kehitystä siis havaittavissa, jee!

Tunne- ja tarvepelailuista ja parisuhteesta

Viime tekstissä kerroinkin, mitä on emppatreenit. Parin kanssa sekä neljän hengen ryhmissä tehtävät treenit ovat jatkuneet kivasti viikottain – oikeastaan korttipelaillen. Ei kuitenkaan mitä tahansa korttipelejä pelaillen, vaan tunne- ja tarvepelejä pelaillen! Pidän opiskeluvälineistä, jotka jollain tavalla auttavat sisäistämään oppeja paremmin kirjan ja perinteisen opiskelutyylin lisäksi. Tässä NVC-tapauksessa pidän näistä korteista paljonkin! Olen saanut ne toimimaan töissä jo päivittäin, mutta kotielämässä en vielä ole kortteja käyttänyt. Luulen, että emppatreenien vauhdittamana sekin aika koittaa pian 😀 Perheenjäsenet tätä lukiessaan varmaan ilahtuvat suunnattomasti… 😉

Neljän lapsen perheessä yhteiset rauhalliset ajat puolison kanssa ovat harvinaista herkkua, koten olemme tässä vuosien varrella yhteistuumin todenneet, että yksi tärkeimmistä asioista toimivan parisuhteen ylläpitämiseksi on se arjen melskeessä koettu kommunikaatio. Sitä olisi hyvä olla – eikä aina vaan odottaa, että ”sitten joskus puhutaan” – ja sitten arvaattekin varmaan, että hyyyyyvin harvoin ”se joskus” saapuu luokse. Kuten moni asia, niin tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty. Arjen kommunikaatioon on oikeasti panostettava, jos haluaa siitä toimivan, toista kunnioittavan ja toista empaattisesti kuulevan. Koen, että NVC on jo nyt antanut minulle hurjasti lisää ymmärrystä parisuhteeseen. NVC:n kautta uskallan uskoa, että kaikki asiat on oikeasti mahdollista selvittää puhumalla eli rehellisellä itseilmaisulla ja empaattisella kuuntelulla – asioiden selvittämiseen ei oikeasti tarvita mitään muuta, ei syyttelyä, leimaamista, väkivaltaa… Ja tunnustan, että olen myös pyytänyt miestäni lukemaan muutaman luvun NVC:n perusteoksesta… Teemme mieheni kanssa silloin tällöin ”välitsekkauksia” parisuhteen tilasta, ja onneksi myös mieheni koki, että viimeiset kuukaudet ovat olleet mukavia kommunikaation osalta. Eli tässä meidän tapauksessa NVC on vahvistanut meidän parisuhdetta!

Meillä on jo kymmenisen vuotta ollut iltaisin rutiini, että kerromme toisillemme päivän aikana tapahtuneet harmitukset, ja sitten vähintään kolme kiitollisuuden aihetta. Voisin kuvitella, että jossain vaiheessa voisimme kokeilla päivän päätteeksi myös kertoa päivän tunteista ja tarpeista, vaikkapa juurikin korttien avulla. Ehkäpä uskallan ehdottaa miehelleni tätä!

Tällaista pohdintaa ja kokemusta tällä kertaa. Muistakaa, että aina saa laitella kysymyksiä ja kommentteja aiheeseen liittyen. Palataan NVC-mietintöihin muutamien viikkojen päästä taas!

SavannaConneXionsin sivut: KLIK!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: