Olen aina ajatellut, että olen aito.
Ja aidoksi minua usein kuvaillaankin. Kun mieheni piti kuvailla minua
jollakin, vain yhdellä sanalla, se oli aito. Kouluissa
selkälappuleikeissä minulle kirjoitettiin aika monta ”aito”-sanaa
ja viimeksi neuvolan terveydenhoitaja kysyi, kumpuaako aitouteni
meidän kokemistamme rankoista vuosista. Vastasin hänelle, että
ainakin nämä vuodet ovat jalostaneet aitouttani, mutta tuskin
täysin sitä synnyttänyt. Se, mitä aitous on ja mitä aitous
merkitsee eri tilanteissa, on mietityttänyt minua viime aikoina.
Viimeistään kuluneen viikonlopun aikana minä tajusin, että pystyn
olemaan (nykyään) aito missä seurassa tahansa. Se on äärimmäisen
vapauttava fiilis.

Aitous tarkoittaa minulle
rehellisyyttä itseni kanssa olemisessa. Aitous on minulle sitä,
että en esitä yhtään mitään, en itselleni enkä muillekaan.
Aitous on vapauden tunnetta. Aitous ei ole minulle sitä, että
pälpätän kaikille mahdollisille kadun vastaantulijoille kaikki
mahdolliset sen hetkiset kuulumiset ja vaadin mieheni olkapäätä
kolmeksi tunniksi joka ilta kyynelteni laskeutumispaikaksi. Aitous on
sitä, että uskallan halutessani tuoda tunteeni ja ajatukseni esille
juuri sillä hetkellä juuri niille ihmisille, jotka siinä
tilanteessa läsnä ovat, olipa se tilanne mikä tahansa. Pointtina
aitoudessa minun mielestäni on se, että toimin niin, kuin tuntuu
intuitiivisesti hyvältä toimia. Aina siis ei tunnu hyvältä kertoa
omista tunteista ja ajatuksista, vaan tuntuu paremmalta jättää ne
näyttämättä, esimerkiksi ollessa ilkeiden, itseriittoisten tai
sosiaalisesti epäkorrektien ihmisten kanssa tekemisissä (kai tämä
on jonkinlaista automaattista itsesuojeluvaistoa?). Mutta nykyään,
kuin itsestään, tunteeni pulpahtavat esille herkemmin kaikissa
muunlaisissa tilanteissa. Ne eivät jää epämääräiseksi möykyksi
sisälleni. Myös aidot ajatukseni soljuvat sanoiksi kuin itsestään.
Enkä puhu tässä nyt vain mistään superherkistä tilanteista, vaan ihan
kaikista tilanteista. 

Luulen, että tunteiden näyttämisen
ja omien ajatusten esille tuomisen oppiminen (siis aidosti itsenä oleminen)
ovat osa kulkemaani matkaa minuuteeni. Äitiyden rankalla matkalla on
ollut tässä projektissa suuri merkitys. Olen oikeasti oppinut
tuntemaan itseni paremmin, hyväksynyt itseni eri puolet ja
aktiivisesti kehittänyt niitä puolia, jotka mielestäni vaativat
viilausta, jotta minulla olisi itse kivempi olla itseni kanssa ja
jotta muilla olisi kivempi olla minun kanssani (ja nyt ei siis puhuta
sikspäkistä tai hauiksen ympärysmitasta). Kiitos lapsieni ja heidän kanssa kokemien haasteiden, olen alkanut elää
aidommin.

Konkreettinen esimerkki ja muistutus
itselleni autoudestani tapahtui viikonloppuna. Ystäväni oli
yökyläilemässä meillä ja muutama muu ystävä samaan aikaan
muuten vain vierailemassa tuona lauantaina. Pikkusankarilla oli
huonohko päivä refluksi-astma-siitepölyoireineen. Hän ei totellut
mitään, hän ei kiinnostunut mistään, hän ei
jaksanut keskittyä mihinkään. Hän toimi aivan vastoin
ohjeitani tunnista toiseen. Hän pyöri sohvalla kaikkien näiden
ystävieni keskellä kuin hyrrä muun muassa räkien heitä päin,
päästellen myös toisesta päästä asiattomia ääniä suoraan
ystävieni kasvoille ja puhuen todella levottomia juttuja. Hän töni
pikkuveljeään ja heitteli leluja. Niin kuin muun muassa. Muutamia
tunteja taisteltuani hänen kanssaan ja kaikkeni yrittäneenä
hermostuin ja kirjaimellisesti heitin hänet pihalle. 

Mitä olisin ennen tehnyt? Olisin
todennäköisesti yrittänyt parhaani mukaan niellä kiukkuni ja
harmitukseni tilanteesta ja alkanut puhua jostakin toisesta asiasta saadakseni
unohdettua koko tyhmän shown. En myöskään olisi kirjoittanut aiheesta
tänne. Mitä nyt tein? Lähdin hetkeksi toiseen huoneeseen
rauhoittumaan. Sitten tulin ystävieni keskelle kyyneleet silmissä.
Itkin, myönsin kovakouraisuuteni ja kerroin, miten ärsytykseni
pääsi valloilleen ja miten heikko olin tuona hetkenä. Kerroin,
miten vaikeaa vanhemmuus juuri tällaisina hetkinä on. Myönsin,
että en saa mitään kontrollia lapseeni hänen näin oireillessa.
Ja, tulin kirjoittamaan tänne tätä.

On huojentavaa tajuta, että pystyn
olemaan oma aito itseni melkein seurassa kuin seurassa. Koska aitous
ulottuu tietenkin myös niihin positiivisiin tunteisiin, osaan
näyttää myös ne helpommin. Olen huomannut, että aidot
positiiviset sanat tulevat kuin itsestään ulos suustani, kun
todella osaa olla läsnä hetkessä ja läsnä omassa kehossa. Usein
koen, että aitous on vahvuutta, vahvuutta olla oma itseni
niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksieni kanssa.

Ajatuksiani aitoudesta voisin
kirjoittaa vielä paljon lisää (niin mielenkiintoinen aihe se on!),
mutta tämän tekstin tarkoitus oli nyt vain herättää myös teitä
muita miettimään, kuinka aitoja te pystytte arjessa olemaan. Tämän
tekstin kirjoittamiseen inspiroi eräs henkilö, joka totesi minulle:
”Sinun aitoudellasi on hämmentävä, positiivinen vaikutus
minuun.” Ja tällä hänen kommentillaan oli hämmentävä,
positiivinen vaikutus minuun. Kiitos Sinulle!

Jos aikuinen elämä on tällaista
oivallusten ilotulitusta, niin en malta odottaa, mitä kaikkia uusia
tajuamisia elämä tuokaan tullessaan!

Vaikka ikämme ei ala vielä edes
kolmosella, olemme mieheni kanssa taapertaneet maailmaa yhdessä
tasan kymmenen vuotta. Siksi mieleeni tulikin nyt pohdiskella sitä,
miten ihmeessä meidän parisuhteemme on edelleen elossa kaikkien
näiden hurjien viiden lapsiperhevuoden jälkeen ja sellaisella äärimmäisen köyhällä tukiverkolla, mikä meille on suotu… Ja tätä minulta usein kysytäänkin. En väitä, että
tässä mikään muita neuvomaan kykenevä parisuhdeasiantuntija
olisin, mutta jotakin me selvästikin olemme tehneet oikein suhteessamme, koska
voin rehellisesti todeta, että rakkauden tunteet ovat syventyneet,
kommunikaatiomme parantunut ja luottamus lisääntynyt. 

Mitä siis
juuri me olemme hokanneet suhteessamme ja mitkä asiat ovat juuri
meidän parisuhteen eloonjäämisen kannalta olleet olennaisia?

Sen tajuaminen, että toista ei voi
muuttaa. Tämä on niiiiin klisee, mutta niiiiin totta. Siis todella.
Tästä tuskin tarvitsee enempää edes kirjoittaa. Älä siis ikinä
koskaan laske sen varaan mitään, että toinen muuttuu jotenkin.

Ei lupauksia, vaan tekoja. Olemme
tulleet siihen tulokseen, että kaikki ”parisuhdelupaukset” ovat
turhia. Vain käytäntö osoittaa, miten vahvasti olemme sitoutuneet
näihin lupausasioihin. Ei paljon auta, jos vuodesta toiseen luvataan
tehdä sitä tai tätä parisuhteen eteen, jos lupauksilla ei ole
mitään käytännön sisältöä. Parempi on pitää suu kiinni ja
näyttää käytännössä se, mitä haluaisi toiselle luvata.

Muutama aito kohtaaminen päivässä.
Minä en voi kertoa, että meidän parisuhteen hengissäpysymisen
edellytys olisivat jokaviikkoiset tai jokakuiset treffit; jopa
treffit puolen vuoden välein ovat meille utopiaa tällaisessa meidän
todella suppeassa lastenhoitoaputilanteessamme. En pysty edes
kuvittelemaan, miten hienolta säännöllinen kahdenkeskinen aika
tuntuisi! Me olemme joutuneet sopeutumaan tähän tilanteeseen, ja
mielestäni olemmekin sopeutuneet hienosti. Toisin kuin
parempiunisissa perheissä, meillä ei koskaan ole ollut illan
”takuutunteja” kahdenkesken. Pikemminkin ne ovat poikkeus kuin
sääntö. Oireilevat lapset valvottavat, heräilevät usein tai
heidän unirytminsä (nukkumaanmenoaikansa) on kivuista johtuen niin
outo, että illalla ei todellakaan voi olettaa olevan yhtään
aikuisten tuntia (tai vähintäänkin se yksikin tunti keskeytyy kuusi kertaa…). Ja juuri tämän takia päivän aikaan annettu läheisyys ja toisen
huomioiminen ovat äärimmäisen tärkeitä! Se ei vaadi ajallisesti
paljon, mutta ajatuksellisesti se vaatii. Vaikka olisi kuinka väsynyt
(siis oikeasti: tiedän, mitä sanon, kun kirjoitan oikeasti väsynyt),
niin pari kertaa päivän aikana silmiin katsominen plus kunnon
halaus plus kiva pusu -hetki on oikeasti tärkeä parisuhteen
eloonjäämisen kannalta. Siihen kun vielä lisää muutaman
ohimennen tehdyn sipaisun, ollaan parisuhdetaivaassa hahhaha.

Töllö kiinni. Meillä ei ole
katsottu telkkaria viiteen vuoteen. Ja voin sanoa, että on kyllä
ollut hyvä päätös. Katsomme kyllä elokuvia viikottain ja
valittuja juttuja televisiosta pari kertaa vuodessa, mutta turha
taustameteli iltaisin on meille kauhu. Jos meillä ei iltaisin kukaan
itke, ja jollekin olisi puheenvuoro tarjolla, niin emme me kovin
herkästi sitä anna valolaatikolle, vaan puhumme itse (jos
jaksamme…). Luulen, että tämä on ollut yksi parantuneen
kommunikaatiomme salaisuus.

Kiitollisuuspäiväkirja. Ihan joka
päivä emme tähän kykene, mutta useimmiten kyllä. Pari vuotta
olemme nyt kiitollisuuspäiväkirjaa harjoittaneet, ja kyllä
ehdottomasti voin suositella ihan jokaikiselle. On myönnettävä,
että välillä se on pakolla väännetty rutiini, mutta kyllä kiitollisuuspäiväkirjatapa
yleisesti ottaen antaa elämään positiivista perspektiiviä hienosti! Jos
kumpikaan ei nukahda kesken juttelun, niin kerromme toisillemme ensin
päivän murheet ja sitten pyrimme kumpikin kertomaan kolme
kiitollisuutta. Toisena iltana keskustelu syvenee tunnin mittaiseksi hapen molekyylikaavan muisteluksi, toisena iltana käydään rituaalinomaisesti
minuutissa päivä oli ihan jees– jutut läpi hammasharjat seuranamme.

Asiat sanotaan suoraan ja
ystävällisesti. Tämä on meille ainoa oikea tapa saada tietää,
mitä toinen miettii. Meillä ei pahemmin korulauseita viljellä eikä
piilotella todellisia tarkoituksia epämääräisten ehkä-lauseiden rykelmiin.
Suoraan sanominen auttaa ristiriitojen ratkomisessa, mutta se tarkoittaa myös sitä, että silloin, kun mies suustaan jonkin kohteliaisuuden
päästää, hän todella sitä tarkoittaa.

Toiseen uskominen. Tämä liittyy
kiinteästi edelliseen kohtaan. Jos meillä toinen sanoo, että
tänään väsyttää niin kamalasti, että tiskikoneen täyttökin
tuntuu talonrakentamiselta, siihen täytyy uskoa, vaikka itse
samoilla yöunilla porskuttaen miettisi, että mihin ihmeeseen omat
energiansa seuraavaksi syytäisi. Me tiedämme, että molemmat tekevät koko ajan
parhaansa perheen hyvinvoinnin eteen. Toista täytyy uskoa, kun hän
kertoo omista voimavaroistaan. Se on toisen kunnioittamista.

Samojen elämänarvojen jakaminen.
Mitä pidemmälle yhteinen elämä kuljettaa, sitä tärkeämmiksi
koemme yhteiset arvot. Arvothan ovat kaiken toiminnan perusta. Olemme
onnekkaita, että olemme löytäneet ihmisen, jonka arvot liimautuvat
omien arvojen kanssa yhteen vaivatta, eikä kuljeta pois päin, niin kuin
kuulee monissa suhteissa käyvän.

Kiitä, kehu ja kannusta. Tämäkin
lause on kuin pahimmanlaatuinen klisee, mutta äärimmäisen tärkeitä juttuja kaikki! Tämä kohta on sellainen, että meillä riittää tässä
jokaikiselle päivälle harjoiteltavaa. Nämä jutut eivät tule niin
luonnostaan, kuin toivoisi niiden tulevan. Aina voisi kiittää
toista enemmän. Aina voisi kehua toista enemmän. Aina voisi
kannustaa toista enemmän. Meillä on monia päiviä, kun nämä
jutut muistaa ja niissä onnistuu. Mutta yhtä usein on päiviä, kun
negatiivisuus valtaa sijaa näiltä kummankin parisuhteen osapuolen mielessä.

Usko siihen, että tulevaisuudessa me olemme enemmän myös mies ja vaimo. Jotta parisuhdetta voisi tällä hetkellä oikeasti sanoa parisuhteeksi, on molempien uskottava vakaasti siihen, että äitiys ja isyys eivät määritä koko lopun elämää ihan näin isoa osaa identiteeteistämme kuin tällä hetkellä. Tiedämme ja haluamme, että jossain vaiheessa arkeemme pääsee myös enemmän sitä vastarakastunut aviopari -fiilistä. Se fiilis nyt vaan on vähän piilosilla kotivaatteiden, silmäpussien, huoliryppyjen ja maitobaarien takana.