Onpa luksusta syödä äitienpäivänä kaikki ateriat rauhallisen leppoisasti sängyssä köllötellen ja nautiskellen. 

Tai sitten ei. Ei todellakaan luksusta.

Minä en pahemmin niistä peruskipeyskierteistä jaksa täällä (tai muuallakaan somessa) huudella, koska, no, semmoinenhan on normaalia lapsiperhearkea ja olen enemmänkin tottunut siihen, että koko ajan joku meidän perheestä on kipeä jollakin tavalla. Outoa on, jos kukaan ei ole flunssassa, mahataudissa tai jossakin tulehduksessa. Nyt on kuitenkin taas päästeltävä tätä sairausärsytystä vähän tänne bloginkin puolelle, sillä huomasin jonkinlaista ei-niin-hauskaa identtisyyttä viime vuoden kesäkuun postauksen kanssa… Ja kyllä, aion nyt valittaa, vaikka vain minä olen ollut tällä lomalla kipeä. Itsekästä tekstiä siis tulossa, hehe.

Nyt valitan, koska:

Tämän piti olla lomaviikko, jolloin oltaisiin mahdollisesti lähdetty jollakin kivalla äkkilähdöllä johonkin, ensimmäiselle lentokoneulkomaanmatkalle nelihenkisenä perheenä.

Vaikka ulkomaanmatka ei olisi onnistunutkaan, tämän viikon piti olla sataprosenttista yhdessäoloaikaa, ei sitä, että äiti koomaa koko viikon tajuttomana omassa eristetyssä huoneessaan ja isi on lasten kanssa kooooko vuorokauden toisensa jälkeen.

Vaikka äiti kipeänä olisikin, niin ei kai sentään tarvitsisi niiiin kipeänä olla, että mies ja lapset eivät uskalla mihinkään kauemmas erikoisempia lomajuttuja lähteä tekemään, ettei äiti vain sillä aikaa pyörry vessareissullaan.

Vaikka äiti sitten tosi kipeä olisikin, niin olisiko kuitenkin kohtuullista, että olisi edes yksi läheinen enemmän (sen yhden ainoan lisäksi), joka voisi edes vähän auttaa lastenhoidossa ja päästää isi esimerkiksi salille tai torkuille tämän hänen ”loma”viikkonsa aikana.

Ja vaikka nyt sitten edes sitä toista auttavaa läheistä ei löytyisikään, niin miten olisi edes se, että pojat olisivat ei-oireisia, jotta isillä olisi edes vähän helpompaa ja lomaa voisi kutsua muuksikin kuin hermojenkiristelyleiriksi.

Ja vastaan nyt jo siihen tulevaan kommenttiin, jossa joku heittää, että pidä suusi kiinni, asiat eivät valittamalla parane. Jep: yritän nähdä edes yhden hyvän puolen tässä kaikessa:
isi on ainakin saanut viettää yyhoo-arkea kolminkeskistä aikaa lasten kanssa koko viikon sillä aikaa, kun äiti leikkii i-kirjainta sängyssä, luulee todella kuolevansa vatsakipuihinsa, käyttää veronmaksajien varoja makaamalla muutaman päivän tiputuksessa ja ravaa vessassa 100 (laskin!) kertaa päivässä.

Toivon, että teidän äitienpäivänne on ollut hyvin erilainen kuin minulla: kiva, ihana ja lastentäyteinen! 

Itse lohdutan itseäni kuvittelemalla itseni jo ensi vuoden äitienpäivään (ja seuraavaan lomaan): kuumetta on vähemmän kuin 39, pystyn istumaan tuolilla ilman kallistumista toisen pakaran puoleen, käsi ei ole täynnä verikokeiden reikiä ja jalkani jaksavat kantaa minua ilman tärinää pidempään kuin viisi minuuttia. Oi, ihana tuleva äitienpäivä!

Monia meidän kuulumisia pidemmän aikaa seuranneita kiinnostanee, mitä arjellemme on tapahtunut lääkkeettömyyspäätöksen jälkeen. Reilun kuukauden ajan Pikkusankari on lepuutellut kehoaan suurista refluksi-, astma- ja allergialääkekuormista. Lääkkeiden poisveto aiheutti ihmetystä ja hämmennystä, eikä me oikein tiedetty, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vieläkään emme tiedä varmaksi mitään, mutta hieman suuntaa antavia kokemuksia eri tekijöistä on kertynyt tämän kuukauden aikana…

Menneen kuukauden voi jaottaa ennen osteopatiaa ja osteopatian jälkeen -lohkoihin. Taaskaan en halua sanoa, että osteopatia on SE JUTTU, autuas ja kaiken kivun pois vievä hoitomuoto… mutta kyllä tässä nyt jo aika varmasta helpotuksen seikasta voidaan puhua. Pikkusankarin osteopatiakäynti tehtiin reilu pari viikkoa sitten, keskellä tätä ensimmäistä lääkkeetöntä kuukautta.

Jos ajatellaan, että Pikkusankarin arjen hulluuskerroin kaikilla lääkkeillä juuri ennen lääkkeiden poisvetoa oli 100%, niin lääkkeiden poisvedosta viikko eteenpäin, prosentti oli 50%. Jostain syystä tuo 50% alkoi kasvamaan pikkuhiljaa takaisin päin… kunnes tuli osteopatia. Osteopatiasta reilu viikko eteenpäin (eli tuo aika, kun käynnin vaikutukset tai vaikutuksettomuudet alkavat olla selvillä) pystyi jo toteamaan, että välillä on jopa päiviä, että Pikkusankari on täysin oireeton! Nyt ehkä yleistäisin, että päivistä riippuen mennään 0%-30% oireilla. Osteopatian lisäksi on toki mainittava ne uudet, hiivapohjaiset maitohappobakteerit – ne ovat varmasti myös olleet tärkeässä osassa Pikkusankarin olon paranemisessa!

Mitä siis on muun muassa tapahtunut?

-Epämääräinen sössötys, rumien ilmaisujen kokoaikainen latelu, sosiaalisesti epäkorrekti puhe ja tiettyihin sanoihin takertuminen on vähentynyt minimiin (sellaiseen tasoon, minkä luulen olevan kohta viisivuotiaalle normaalia). Tilalle on tullut  peruspuhe; ja erityisen ihanaa on se, että se toinen puoli Pikkusankarin verbaalista olemusta on kaivautunut taas esille; häntä on kehuttu kohteliaaksi ja huomaavaiseksi pojaksi ja hän kyselee niitä normaaleja juttuja: Missä tuhatjalkainen asuu? Mikä on avaruustuuli? Mitä tuo liikennemerkki tarkoittaa?

-Kokoaikainen yleistuskaisuus on kadonnut. Jäljelle ovat jääneet ajoittaiset oirehtelemiset.

-En muista kertaakaan, että Pikkusankari olisi osteopatian jälkeen valittanut pääkipua. Sitä ennen hän valitti sitä joka ikinen päivä. (Ja kappas, ennen kuin olin kertonut osteopaatillemme päänsärystä, hän ennätti kysyä, onko Pikkusankarilla pääkipua, sen verran jumissa olivat kallonpohjat olleet…)

-Pikkusankari tottelee nykyään paljon useammin kehotuksia ja käskyjä. Kaikista pahimman oireilun aikana hän ei totellut yksinkertaisesti MITÄÄN. Siis oikeasti, – ei mitään. Ei edes uhkailun, lahjonnan tai palkitsemisen kautta. Ei edes sen äärimmäisen tapahtuman kautta, kun minä itkin lattialla voimattomuutta vanhempana olosta. Nyt hän sitten tottelee usein kivasti jopa keskustelun avulla.

-Uhmaa on, kränää on ja raivoa on edelleen, mutta ei ollenkaan siinä määrin kuin kuukausi sitten. Minun hermoni eivät ole tuhannesti nuijittuina päivän päätteeksi, vaan saattaa olla, että päivästä on selvitty vain muutamalla äänen korotuksella.

-Hullun oireilun aikana joku lelu oli aina Pikkusankarin suussa. Aivan valehtelematta sanoen. Nyt enää ajoittain.

-Pikkusankari on alkanut itse kontrolloida omaa syömistään enemmän, ja jatkuva ruuan vinkuminen on vähentynyt huomattavasti. Ehkä terve nälkä ja nälättömyys ovat löytäneet lääkkeiden aiheuttamien tuntemusten jälkeen tiensä Pikkusankarin suolistoon.

-Oudoin tapahtuma on se, että Pikkusankari on ollut väsyneempi ja raukeampi kuin aiemmin. Siis hän nukkui yksi päivä jopa päikkärit itsenäisesti (tämä sama poika lopetti päikkärit kokonaan ollessaan vajaa kaksivuotias…). Myös iltaisin hän saattaa itse kertoa, että nyt vähän jo väsyttää (aiemmin tämä ei olisi tullut kuuloonkaan!). Päivisin hän saattaa pitää omia lepohetkiä vaikka kirjoja katselemalla paljon usemmin kuin oireaikoina.

Miten tästä eteenpäin?

-Täysin emme ole nyt olleet antamatta lääkkeitä, mutta säännöllisesti/automaattisesti emme anna mitään. Kun tulee päiviä, jolloin Pikkusankari kaluaa leluja ja on muutenkin hieman oireileva, tiedämme, että refluksi kolkuttelee kurkkua, ja annamme Gavisconia. Kun Pikkusankari on ”vain” levoton ja käyttäytymisellään oireileva, annamme Zyrtecin (varsinkin, jos olemme olleet paljon pihalla ja on paljon siitepölyä ilmassa). Lievissä hengitysvaikeustilanteissa/hengityksen vinkumisissa annamme tietysti Ventolinea. 

-Koska happosalpaajan vaikutus on nyt kokonaan poissa, olemme huomanneet entistä tärkeämmiksi ruokarytmin ja tiettyjen ruokien välttämisen (sitrushedelmät, viinimarjat, vahvat mausteet ja todella rasvainen ruoka suurissa määrin). Pikkusankarin vatsassa kun ei ole mitään lääkeapuja nyt refluksin käsittelyyn.

-Jatkamme uudella maitohapolla (toki välillä sitä tauottaen).

-Ja tietenkin: seuraamme mielenkiinnolla tilannetta näin eteenpäin ja ehkä opimme lisää mahdollisten oireiden syistä.